Ensimmäinen kohteemme oli Piikkiön Huttalan linnavuori. Se sijaitsee Ykköstieltä Piikkiön keskustasta Toivolinnan suuntaan. Tietä körötellään noin kilometri, jonka jälkeen käännytään vasemmalle pellolle vievälle pikkutielle. Tienhaarassa on kyltti, jossa lukee Linnavuori.
Huttalan linnavuori on 74 metriä korkea jyrkkärinteinen mäki. Se on ollut käytössä kahteen otteeseen; esiroomalaisella ajalla 500 eaa.-0 sekä rautakauden lopulla 1000-1100-luvuilla.
Linnavuori on ollut hyvä puolustautumispaikka, sillä sen rinteet ovat kaakkoisreunaa lukuunottamatta luoksepääsemättömän jyrkät.
Huttalan linnavuoren löydöt viittaavat siihen, että se on ollut tavallista aktiivisemmassa käytössä. Kaakkoisrinteestä on löydetty merkkejä rautakautisesta asutuksesta ja lounaisrinteestä kaksi kahdeksan senttimetristä uhrikuoppaa.(Wikipedia)
Parkkipaikalla tuumalin, mahtaako polku vuorelle oli kovinkin liukas ja vetinen, vaiko peräti vielä osittain jäässä. Pelko osoittautui turhaksi, sillä eteneminen linnavuorelle oli yllättävän helppoa. Mitä nyt pulssi hieman kiihtyi sitä mukaa kun ramppasi ylöspäin.
Hankalassa louhikon peittäneet portaat olivat muutama vuosi takaperin siinä kunnossa, että isomman äijän sopi olla varovainen niiden päällä. Kymmenen tikkua laudalla -peli onkin saattanut tulla jollekin onnettomalle konkreettisesti tutuksi. Nyt tuo huojuva hökötys oli purettu, eikä korvaavaa oltu tehty. Kivikko ei kumminkaan ole mikään liian vaativa osuus.
Vuoren päältä aukeaa komeat näköalat. Kaarinan vesitorni, Piikkiönlahti, Vanha Ykköstie, junarata ja paljon muuta jos vaan osaa hahmottaa paikkoja.
Vuorelle vievän polun puolivälissä on merkillinen siirtolohkare. Minulle sen oikea syrjä tuo mieleen australialaisen alkuasukkaan eli aborginaalin kasvonpiirteet. Yhtä kolhoja tyyppejä tosin näkee välillä arkielämässäkin.
Huttalan linnavuorella voisi kauniina kesäpäivänä viettää tunnin jos toisenkin. Nyt sen teki mahdottomaksi kova tuuli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti