Elokuinen Jurmon matka osa 1

Saaristomerellä, Utöstä 13 kilometriä koilliseen sijaitseva Jurmo on varmasti Suomen kuuluisimpia saaria. Se on Korppoon Jurmon kylän pääsaari ja kuuluu nykyään Paraisten kaupunkiin.

Jääkaudella syntynyt pitkulainen Jurmo on viitisen kilometriä pitkä ja kilometrin leveä Salpauselän jatke. Kivisellä saarella on kymmenkunta vakituista asukasta ja vuonna 1846 rakennettu kirkko.

Runsaan kasvi- ja eläinlajiston takia Jurmoa pidetään Saaristomeren kansallispuiston arvoikkaimpana kohteena. Suurin osa Jurmon maa- ja vesialueista on sen neljän kantatilan omistuksessa.

Museovirasto on määritellyt Jurmon kylän valtakunnallisesti merkittäväksi valtakunnalliseksi kulttuuriympäristöksi osana Länsi-Turunmaan ulkosaariston kyläasutusta.

Kävin Jurmossa ensimmäisen kerran kesäkuussa 2017. M/S Eivor-yhteysaluksen kanssa matkustaessa oli keskiviikkoisin tilaisuus viettää saarella viitisen tuntia. Tätä mahdollisuutta käyttäen kivierämaata monin paikoin muistauttavaa Jurmoa ehti nähdä aika laajalti. Aiheesta enemmän blogilinkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2017/08/jurmon-reissulla-kesakuussa.html

Elokuun alussa kuluneena kesänä tehty toinen reissuni Jurmoon oli sikäli aivan erilainen, että nyt oli tarkoitus viettää mökkiyö saarella ja suunnata seuraavana päivänä visiitille Utöön.

Olin kuullut, että Jurmon mökit menevät kuin kuumille kiville vuodenajasta riippumatta. Varasin hyvissä ajoin, tai ainakin käsittääkseni hyvissä ajoin, mökin yrittäjä Klas Mattsonilta. Viime tammikuussa varauskalenteri näytti jo aika täyttä, mutta sopiva rako löytyi kuin löytyikin elokuulle.

Mukana matkassa olivat työkaverini Kaj Ahlroth ja Sunttu Sundell, jotka ovat ahkeria maailmanmatkaajia, mutta Jurmo uupui vielä kummankin kalenterista.

Mökkinämme oli Mattsonin tiluksilta löytyvä Pigamurju. Ehdin jo unohtaa mitä tuo eestinkieltä muistuttava nimi taas tarkoittikaan, mutta joku sen kyllä tiesi.

Mökki oli varustelutasoltaan aivan riittävä. Juoksevaa vettä ja vesivessaa olisin toki kaivannut, mutta kyllä ulkopuuceessa käynti vaikkapa vain kerran kesässä karaisee kummasti.

Jurmossa on erillinen telttailualue, jossa yöpyminen olisi varmasti sekin kokemus. Olen vaan nykyään sen verran mukavuudenhaluinen, että mökki lienee ainoa vaihtoehto. Lisäksi olen jo kaksi kertaa saanut borrelioositartunnan punkeista, joita epäilen Jurmossakin olevan runsaasti.

Mattsonin kotieläimet, neljä alpakkaa, tepastelivat mökkimme lähistöllä. Alpakat ovat alunperin eteläamerikkalaisia villantuontantoon jalostettuja kamelieläimiä. En huomannut kysyä mistä ovat Jurmoon saapuneet.

Sellaisen havainnon tein, että toisin kuin esimerkiksi vaikka porot, alkapat paskoivat samaan kasaan, eivätkä suinkaan pitkin pihaa. Ei muuten mitään, mutta tuo kasa sattui vaan olemaan käytännössä mökkimme pihalla. Mutta mitäpä siitä, mukava erikoisia eläimiä oli katsella, vaikka vähän haisikin.

Kävely pitkin poikin Jurmoa on erikoinen kokemus. Saaren luonnon sanotaan muistuttavan vähän Tunturi-Lapin maisemia ja osin näin onkin. Karua maastoa lähes silmänkantamattomiin.

Aivan kaikille tarpomista Jurmon kivikoissa en suosittele. On se sen verran rankkaa puuhaa. Onneksi meillä kävi hyvä tuuri, ettei tuulta ollut juurikaan, eikä etenkään satanut. Muuten olisi varmaan mennyt mökkeilyksi kokopäiväisesti.

Mainita pitää myös saaren rannassa oleva kioskiravintola. Se on huomattavasti paremmin varusteltu kuin luulin. Välttämättä omia eväitä ei olisi tarvinnut ottaa ollenkaan kassikaupalla mukaan, koska  murkinaa ja juotavaa myydään rannassakin yllättävän huokeaan hintaan.

Polku Matildanjärven ympäri

Lauantaina 17. elokuuta oli ohjelmassa reissu Matildanjärvelle Salon Teijon retkeilyalueelle.

Hyppäsin Toivosen Hanskin ja Irkun kyytiin kotikulmiltani. Vaikka sateita olikin lupailtu, ei pisaraakaan tippunut kuin vasta perillä. Eikä silloinkaan vielä mitenkään huolestuttavasti.

Matildanjärven rannalla sijaitseva Mathildedalin kylä kuului ennen Perniöön, mutta nyt kuntaliitosten jälkeen se on osa Salon kaupunkia.

Hieman ennen Mathildedalia ohitimme Teijon, jossa on nykyään yksityisomisteinen kirkko. Muistan jostain lehtijutusta taannoin lukeneeni, että kallionnyppylällä tien vieressä kyyhöttävä rakennus on myyty yksityishenkilölle.

Harvalla jätkällä on omaa kirkkoa. Luulisi naismenestyksen olevan taattu, jos vaan muistaa hengellisissä tapahtumissa ottaa asian puheeksi.

Mathildedalin kylän halki kulkeva tie johtaa Kemiöön. Viimeisten rakennusten jäädessä taa, kääntyy tie vasemmalle kohti Teijon retkeilyaluetta.

Tien varrella oli lukuisia asuntoautoja- ja vaunuja, mikä ainakin minua hieman ihmetytti. Tietysti luonnonrauhaa kaipaaville seutu on varmaan mitä otollisinta lomailumaastoa, mutta minkäänlaisia palveluja alueella ei taida olla.

Matildanjärven rannasta lähti polku oikealle. Sitä kautta pääsee monille eri patikkareiteille. Alkupätkä on nimeltään Haltiapolku. Se on 1,5 kilometrin mittainen.

Jatkoimme eteenpäin ja ilmeisesti kulkemamme polku totteli nimeä "Polku Matildanjärven ympäri". Pituutta sille kertyy internetin mukaan 5,5 kilometriä.

Yllätyksekseni pitkospuut olivat melkein kautta matkan todella kapeita. Oli vain yksi lankku, jossain saattoi olla kaksi vierekkäin. Verrattuna vaikkapa Kurjenrahkan kansallispuistoon, on harhaanastumisvaara Matildanjärvellä melkoinen.

Valkoista maalia oli sutattu puihin kiitettävän usein suuntaviitoiksi, mutta opastekylttien kanssa oli niin ja näin. Reitillä oli muutamakin potentiaalinen kohta, jossa ei tiennyt mihin suuntaan pitäisi jatkaa. Käsittääkseni kumminkin kiersimme järven kuten polut sen ympärillä kulkevat.

Jonkun matkaa puolivälin jälkeen alkoi satamaan oikein kunnolla. Sateenvarjo oli onneksi laukussa, mutta ei sekään liikoja auttanut. Kumma kyllä metsäpoluilla mahtui kulkemaan sateenvarjonkin kanssa.

Suurin kummastuksen aihe ilmeni kierroksen ollessa lopuillaan. Polku päättyi maantiehen, jonka vieressä oli asuintalo. Minkäänlaista suuntaviittaa ei ollut, joten arpomalla jatkoimme asfalttitielle. Se johtikin Mathildedalin kyläraitin poikki kohti lähtöpistettä. Matkaa retkeilyalueen tienhaaraan oli ehkä kilometri.

Hiekkatietä kävellessämme poikkesimme vielä takaisin järven rantaan, jossa oli grillikatos ja taukopaikka. Tästä oli matkaa ehkä muutama sata metriä alueen luontokeskukseen, josta löytyy kahvilakin.

Loppupätkä oli nousua, eikä liukkailla kallioilla ole sadekelillä turvallista taivaltaa. Valokuvaaminenkin jäi todella minimiin sateesta johtuen. Varsinkin loppuvaiheessa oli komeita näkymiä järvelle, mutta idea kameran kaivamisesta laukusta oli lähinnä absurdi.

Plussaa tulee monista taukopaikoista, joista löytyy siistit grillausmahdollisuudet ja jopa uudet puuceet. Täytyy käydä joskus toistekin noilla main.

Mathildedalin raitilla ajallessamme vastaan tuli hauskannäköisiä eläimiä. Vastakerittyjä laamoja tai alpakoita.