Norjan kiertomatka osa 5

Keli oli suosinut reissuamme tähän asti ja neljäskin matkapäivä alkoi mukavassa poutasäässä. Maassa, jossa sataa noin 250 päivää vuodessa, ei kumminkaan kannata liikaa luottaa aurinkoon. Se tuli huomattua vielä päivän mittaan.

Dåmbosissa vietetyn yön jälkeen suuntana oli Norjan pääkaupunki Oslo. Matkalla ohitimme jälleen upeita maisemia. Aika ei todellakaan tullut pitkäksi bussin ikkunasta ulos tuijottaessa.

Päivän ensimmäinen stoppi oli Ringebussa, jossa on alunperin 1200-luvulla rakennettu sauvakirkko. Sitä on laajennettu 1630-luvulla. Lohikäärmeaihein koristeltu ovensuu on säilynyt alkuperäisestä kirkosta.

Sauvakirkkoja on nykyään Norjassa enää 28 kappaletta. 90-luvun alkupuolella ne nousivat kyseenalaiseen julkisuuteen, kun vuonomaan blackmetal-muusikot tuikkaisivat kirkkoja tuleen. Eipä uskoisi, että 20 vuotta myöhemmin saman musiikkilajin edustaja pingviinimaskisine naamoineen oli lähellä näkyä norjalaisen lentoyhtiön koneen peräsimessä.

Lentoyhtiö Norwegian nimittäin järjesti äänestyksen, jossa etsittiin suosituinta norjalaista. Mayhem-yhtyeen vuonna 1993 surmattu Euronymous johti äänestystä. Toisella sijalla oli upseeri ja kolmannella maalikkosaarnaaja. Euronymousin suku kuitenkin pyysi, että kaveri vedettäisiin pois äänestyksestä. Todennäköisesti lentofirman suureksi helpotukseksi juuri näin tehtiinkin.

En käynyt sisällä kirkossa muuta kuin kurkkaamassa, vaan tyydyin tutkimaan ympäristöä. Sauvakirkon hautausmaalta löytyi sulassa sovussa ikivanhoja rautaristejä ja aivan uudentyyppisiä hautakiviä, jollaisia en ole Suomessa nähnyt.

Osloon saavuttaessa mukaan poimittiin suomalainen opas, joka on työskennellyt pitkään kaupungissa Suomen suurlähetystössä. Muistin hänet viiden vuoden takaiselta reissulta. Pirtsakka ja asiantunteva nainen veti kaupunkikierroksen komeasti läpi. Hän jopa puuttui takanamme istuvan pariskunnan pälätyksiin, kun jossain vaiheessa oma äänensä alkoi jäädä heidän kinastelujensa jalkoihin. Olin helpottunut.

Holmenkollen on Oslon kaupunginosa, joka sijaitsee ylhäällä vuoristossa. Nimenä se on tuttu varmaan jokaiselle suomalaiselle. Holmenkollenilla on maailmankuulu hiihtokeskus, jossa järjestetään vuosittain hiihtofestivaalit. Se on myös maailman vanhin mäkihypyn suorituspaikka.

Holmenkollenin vanhan hyppyrimäen purkaminen aloitettiin syksyllä 2008 eli muutama kuukausi sen jälkeen kun sen ensimmäisen kerran näin. Uusi ja uljas mäki rakennettin vuoden 2011 maailmanmestaruuskisoja varten.

Alkumatkan hellinyt sää alkoi osoittaa muuttumisen merkkejä. Sadehan se sieltä tuli. Jatkui vielä koko seuraavan päivänkin. Jo toistamiseen sama homma kun Oslossa vierailin. 

Vigelandin patsaspuisto on Oslon ja koko Norjan kuuluisimpia nähtävyyksiä. Kelistä johtuen piti ottaa sateenvarjo toiseen käteen ja kamera toiseen. Onnistuu se paremman puutteessa niinkin.

Frognerin puistossa sijaitseva patsaspuisto pitää sisällään 212 kuvanveistäjä Gustav Vigelandin tekemää patsasta. Alueen rakenne on myös hänen suunnittelemansa. Pinta-alaltaan se on noin 320 hehtaaria. Suurin osa veistoksista on tehty vuosina 1926-1942.

Puiston korkeinta kohtaa kutsutaan monoliittitasanteeksi. Siellä on 17 metriä korkea yhdestä kivestä veistetty valtava patsas, jossa on 121 ihmishahmoa. Monoliitin portailla on 36 ihmisiä esittävää patsasta, joissa kuvataan ihmiselon kaarta lapsuudesta vanhuuteen.

Vigelandin puiston kuuluisin veistos on kiukuttelevaa pikkupoikaa esittävä patsas.

Kuvanveistäjä Gustav Vigeland 1869-1943.

Norjan kiertomatka osa 4

Upean vuonoristeilyn jälkeen bussi starttasi Geirangerista kohti vuorenrinteillä kiemurtelevaa Kotkantietä. Komeat maisemat sen kun jatkuivat.

Viimeistään tässä vaiheessa paljastui turhan tiukaksi laadittu aikataulu. Matkapäivän pituudeksi oli laskettu peräti neljätoista tuntia. Vaikka kartalta katsoen ja kilometreissä etäisyydet näyttivät lyhyiltä, meni siirtymisiin rutkasti aikaa. Serpentiiniteillä kun ei kaahailla tai ohitella, vaan ajellaan hissukseen.

Monista hienoilta vaikuttaneista näköalapaikoista huristeltiin ohi, koska ei ollut aikaa pysähtyä. Onneksi kesän 2008 matkalla oli mahdollisuus ihailla noitakin paikkoja edes tovi. Joitakin vähän kauemminkin. Nyt moista nautintoa ei suotu, vaan etenimme mahdollisimman lyhyin stopein kohti Dåmbosin kylää. Siellä odotti seuraava hotellimajoitus.

Vastaavaa kiirettä ei ollut kuin kyseisenä päivänä. Muuten oli sentään rauhallisempaa. Vaikka olenkin tottunut ripeään toimintaan retkillä ja kiertomatkoilla, alkoi tällainen vauhti hiertää muuallakin kuin takamuksessa.

Matkalla Geirangerista Peikonpolulle pysähdyimme Gudbrandsjuvetiin. Se on komea näköalapaikka, jossa turkoosin värinen joki virtaa kanjonissa kallioiden välissä. En löytänyt paikasta mitään suomenkielistä informaatiota, joten kuvat kertokoon puolestaan.

Pian saavuimme ylös Peikonpolun alkulähteille. Se on yksi Norjan suosituimmista nähtävyyksistä.

Trollstigen eli Peikonpolku on Norjan Raumassa sijaitseva tieosuus. Se on niin mutkikas ja kapea, ettei kaksi isoa autoa kuten bussi tai rekka mahdu tiellä toistensa ohi.

Peikonpolun korkein kohta on 850 metriä merenpinnasta. Tien ympärillä on useita yli kilometrin korkuisia vuoria. Ajoväylää rakennettiin kahdeksan vuotta. Se valmistui heinäkuussa 1936. Tie on avoinna vain lumettomaan aikaan, yleensä toukokuusta lokakuuhun.

Hillitön siirtymistahti pisti eniten harmittamaan Peikonpolun näköalapaikalle saavuttaessa. Pooke-kuski lupasi jonkun epämääräisen ajan ulkoiluun. Ilmoitin heti, että aion käydä kalliolla ottamassa muutaman kuvan. Sinne oli kuitenkin muutama sata metriä matkaa.

Mikäli en olisi tiennyt kalliolta avautuvasta näköalasta yhtikäs mitään, olisin varmaan jättänyt homman väliin. Mutta koska tiesin mitä odottaa, niin pakkohan sinne oli mennä vaikka hiki hatussa.

Samalla tuli tehtyä kesän henkilökohtainen urheiluennätys. Reima Salonen ja Valentin Kononen olisivat varmasti olleet vihreinä kateudesta, jos olisivat kävelysuoritukseni nähneet. Ajattelin, ettei minun takiani bussin tarvitse olla myöhässä, mutta perkele menen ja otan kuvia kun kerran täällä asti ollaan!

Mielestäni Peikonpolun taukopaikalla olisi pitänyt olla ainakin puoli tuntia. Istua, hengähtää rauhassa ja katsella edessä avautuvaa huikeaa maisemaa. Tällaista meinaan harvemmin näkee.

Matka jatkui serpentiinitietä alas. Pookelle täytyy nostaa hattua loistavasta ja tyylipuhtaasta ajosuorituksesta. Moni ei tällaisellä tiellä kykenisi tai uskaltaisi ajaa edes henkilöautolla.

Takanamme istuva pariskunta oli Peikonpolulla jälleen vauhdissa. Mies ei jättänyt korkeanpaikankammoista naista kirveelläkään rauhaan. Rupesi jo itseäkin harmittamaan kuunnella samaa levyä. Sain kuitenkin vaivoin pidäteltyä keskeyttämästä heidän varsin yksipuolista dialogiaan.

- Leila, kurkkaappas tuonne! Ajattele jos nyt pudottaisiin tuosta alas. Olis aika pitkä pudotus vai mitä?
- Leila, mitäs tuumaisit jos auto nyt hajoasi ja tippuisi tuosta kaiteen läpi tuonne kauas? 
- Kato nyt Leila edes vähän millainen pudotus tuossa ikkunan alla on! 

Peikonpolulta selvittyämme moni huokaisi ääneen helpotuksesta. Helposti tuollaisessa paikassa on sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Harvemmin kumminkaan kukaan erikseen yrittää saada toiselle ylimääräisiä tykytyksiä kuten takanamme istunut pappa.

Matkaa Dåmbosiin oli vielä useita tunteja. Vuonolauttakyyti vei meidät Eidsdalista Lingeen. Kymmenisen minuuttia kestänyt ylitys meni niin sutjakkaasti, etten jaksanut mennä edes ottamaan kuvia.

Perillä Dåmbosissa olimme joskus iltayhdeksän aikoihin. Matkan hintaan kuulunut iltaruokailu oli hyvin kattava ja antoi melkein anteeksi sen kauhean kiireen, jolla päivä mentiin läpi.

Mielestäni Ikaalisten matkatoimiston ajojärjestelijän kannattaisi ottaa kyseinen retkipäivä tarkempaa syyniin seuraavia kesiä ajatellen. Komeita näköalapaikkaa meni sivu suun tiukan aikataulun vuoksi. Maisemien takia tällaista matkaa kumminkin myydään.

Mikäli majoitukset räätälöitäisiin paremmin eri paikkoihin, ei moista hoppua varmaan tarvitsisi pitää. Tällainen tahti ei voi millään olla kuskillekaan helppoa. Ei varsinkaan näin vaativilla maanteillä.

Norjan kiertomatka osa 2

Viiden vuoden takaisesta Norjan kiertomatkastasta poiketen oli matkaohjelmamme nyt erilainen etenkin yöpymisten suhteen. Majapaikka vaihtui päivittäin, kun aikaisemmin tukikohtana toimivat Kvitfjellin vuoristomökit. Nyt kimpsut ja kampsut pakattiin aamulla auton tavaratilaan ja ihmiset siityivät joka ehtoo uuteen hotelliin.

Lillehammerissa nukutun yön jälkeen edessä oli todella pitkä päivä. Matkaan varustauduttiin Hotel Hammerin mainiolla aamupalalla ja läheisen elintavikekaupan tuotteilla. Koska bussissa ei voi säilyttää helposti pilaantuvia ruokia, ostelin itsekin lähinnä juomaa ja hedelmiä evääksi.

Kuskimme Pooke ajeli meidät jylhien vuoristomaisemien läpi ajeli Lomiin, joka on kunta Gudbrandsdalenissa Opplandin läänissä. Kunnan nimi pohjautuu Loarin tasamaa-alueeseen sauvakirkon ympärillä. Siellä on noin 2360 asukasta.

Sauvakirkko on varhaiskeskiaikainen puukirkkotyyppi, jossa käytettiin pystysalvosta. Kirkon seinät muodostuvat pystysuorista lankuista, jotka on ladottu vaakasuuntaisista pölkyistä ja pystysuuntaisista tukevista sauvoista muodostuvaan kehykseen.

Lomin sauvakirkko rakennettu 1100-luvulla ja sitä on entisöity 1633-34. Istumapaikkoja siinä on 350 ja se on yksi Norjan suurimmista sauvakirkoista. Aikoinaan sauvakirkkoja on rakennettu noin tuhat. Niitä on enää jäljellä 28 eteläisessä Norjassa.

Muistin kylän edelliseltäkin vierailulta melko hyvin. Tälläkin kertaa paikalla oltiin vain noin tunti, joten siinä sai pistellä jalkaa toisen eteen mikäli halusi tallentaa ja ihailla komeita maisemia. Osa porukasta paineli kahville, mutta minulla ei ollut aikaa istuskella missään. Tällaisia paikkoja kun ei joka päivä näe.

Lomista matka jatkui ensin ylemmäs vuoristoon, josta hiljalleen alas kohti Geirangerin vuonoa. Näkymät bussin ikkunoista vaan komistuivat mitä pitemmälle etenimme.

Vuorilla kiemurteleva serpentiinitie sai aivan takanamme istuvan pariskunnan naisosapuolen haukkomaan henkeään. Eikä hän varmasti ollut ainoa. Hivenen teki itselläkin tiukkaa kurkkia ikkunasta, jos alla oli valtava pudotus.

Naisen jännitystä mutkikkaalla ja kapella tiellä lisäsi, että vieressä istunut ikämies ei antanut hänen olla hetkeäkään rauhassa. Ukko höpötti taukoamatta ja ajatteli ääneen varmasti kaiken mitä päässä liikkui.

"Katsoppas nyt Leila kun on komea pudotus tuossa heti ihan vieressä!", "Hei, nyt mennään näin ylhäällä - kumpa vaan ei pudottaisi alas", "Oho, katsohan Leila, tuosta on valtava matka alas, jos sinne ajettaisiin vahingossa" ja vastaavaa. Tuntitolkulla.

Hiukan harmitti, että aikataulumme oli erittäin tiukka. Mielelläni olisin ottanut kuvia näköalapaikoilta, joita oli muutamia Geirangerin vuonolle laskeutuvan tien varrella. Tosin ne olivat niin tukossa, että ymmärrän kyllä kuljettajaakin. Kukaan ei mielellään vekslaile siellä isolla autolla. Ahdas ja mutkainen tie on haastava ajaa muutenkin.

Geiranger on samannimisen vuonon perukassa sijaitseva kylä. Se on Norjan kolmanneksi vilkkain risteilyalusten satama. Nelikuukautisen turistikauden aikana siellä käy 140-180 laivaa. Kylässä on noin 250 asukasta.

Geirangerinvuono puolestaan on Storfjordeniin kuuluva sivuvuono Moren ja Lomsdalin läänissä Länsi-Norjassa. Se sijaitsee kokonaan Strandamin kunnan alueella. Vuonna 2005 vuono otettiin Unescon maailmanperintöluetteloon. National Geograpin Traveler -lehti on valinnut Geirangerinvuonon kauneimmaksi maailmaperintöluettelon kohteeksi.

Ja upea se tottavie onkin. Koska kiertomatkaamme kuului mahdollisuus osallistua vuonoristeilylle, kiinnostukseni Geirangeria kohtaan kasvoi entisestään. Ikaalisten porukalle vain viitisentoista euroa maksanut risteily on pieni hinta niin hienosta kokemuksesta. Siitä lisää Norjan kiertomatkan kolmannessa osassa.