Isokarin majakkasaarella

Kustavin kuntaan ja Saaristomeren kansallispuistoon kuuluva Isokari on ollut minulle tuttu saari pikkupojasta asti. Aikoinaan siellä käytiin Kustavista isäni tai jonkun tuttavan veneillä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen vieraillut useamman kerran tällä 180 hehtaarin saarella vesibussilla Uudestakaupungista käsin.

Tämänkertainen majakkasaariretki sisältyi edellisessä blogikirjoituksessani käsiteltyyn Sandbäckin hyljesafariin. Hyljebongauksen jälkeen suuntana oli Isokari, jonne MS Kerttu-alus ajeli Sandbäckistä noin tunnin verran.

En ollut aiemmin lähestynytkään Isokaria tästä vinkkelistä. Majakan takana olevat kalliot näyttivät vaatimattomilta, vaikka paikan päällä kävellessä ovat melkeinpä hienoimpia missä olen tallustellut.

Saaren satamassa vastassa olivat riskilät. Äkkiseltään katsottuna hieman pingviiniä muistuttavat linnut ovat vallanneet saaren aallonmurtajat ja riskiläkolonna onkin Isossakarissa maamme suurin.

Hyljesafariporukkaan kuului noin 25 henkilöä. Suurin osa oli aivan Isokari-ummikkoja, mutta lisäkseni mukana oli muutama saaren jo tunteviakin.

Kaukaisimmat vierailijat olivat pääkaupunkiseudulta. Eräs matkailija kertoi, että hänen oli tarkoitus mennä Kotkan saaristoon hylkeiden perään, mutta kun tällä retkellä näkyvyys oli takuuvarma, valitsi hän sitten tämän. Samalla pääsi Isoonkariin.

Ryhmää vastassa saarella oli kesähommia Isossakarissa paiskiva Jyväskylästä kotoisin ollut nuorimies. Hänellä oli sana hallussa ja riittävästi informaatiota uteliaille.

Isossakarissa, kuten muillakin ulkosaarilla, on valtava määrä käärmeitä. En huomannut tosin kuin yhden kyyn, mutta puheista päätellen lähes kaikki matkalaiset olivat nähneet niitä muutaman tunnin saarivierailun aikana.

Jututin erästä seurueeseemme kuulunutta englantia puhunutta naista. Hän oli kotoisin Slovakiasta ja töissä Uudenkaupungin autotehtaalla. Kuulemma sieltä asti haalitaan porukkaa autoja kokoamaan, kun Suomessa ei työvoima riitä. Tuntuu melkoisen oudolta yhtälöltä, kun samaan aikaan maassa on suurtyöttömyys.

Isokarin majakka on valmistunut 1833. Sen suunnitteli luotsimajuri Gustaf Brodd. Majakan alkuperäinen väri oli keltainen, mutta se on ollut myös mustavalkoinen. Sellaisena minäkin sen alunperin muistan.

En mennyt sisälle majakkaan, mutta luullakseni koko muu seurue meni. Olen ollut siellä niin monta kertaa, ettei muutoin oikein komea rakennus näköaloineen tarjoa oikein mitään uutta. Suuntasin majakan takana oleville kallioille, joka on käsittämättömän upea paikka.

Alkumatkasta oppaan johdolla edetty reitti saaren keskiosassa on merkitty valkoiseksi maalatuilla kivillä. Toinen vaihtoehto mennä majakalle on satamasta lähtevä reilun kilometrin mittainen soratie. Poistuin sitä pitkin.

Paluulähtöä odottelessa ehti hyvin istuskella saaren kioskin terassilla. Tarjolla oli niin olutta kuin jäätelöäkin turistihintaan.

Satamassa yritin kuikuilla aalonmurtajasta käärmeitä. Eipä tullut ainuttakaan näköpiiriin, vaikka niitä on siellä valtavat määrät.

Hyljesafari Sandbäckin luodolle

Lauantaina 12. toukokuuta ohjelmassa oli jotain todella spesiaalia. Nimittäin reissu Kustavin uloimmalle luodolle Sandbäckiin, hylkeidensuojelualueelle.

Olin parina edeltävänä vuotena huomannut Isokarin majakkasaaren nettisivuilla mainoksen hyljesafareista. Ajankohta vaan ei ollut koskaan suotuisa. Nyt päätin tarttua tilaisuuteen ja se kannatti.

En ollut ennen tätä matkaa nähnyt hyljettä muuta kuin eläintarhan altaassa. Viime syyskesällä tosin löysin Vepsän saaren rannalta hylkeen raadon, mutta siinäpä olikin ainut kohtaaminen tämän eläimen kanssa.

Tapani mukaan ehdotin matkaa muutamille kavereillekin, joiden oletin ja toivoin olevan tällaisesta kiinnostunut. Kyselyn perusteella varasin retkelle kolme paikkaa. Yhden varauksen peruutin noin viikkoa ennen, mutta lähtöä edeltävänä ehtoona härskisti tehty ohari puolestaan oli jotain aivan käsittämätöntä. Aamulla retkelle ilmoittautuessa oli suunnattoman noloa kertoa, että lähtijöitä onkin vaan yksi.

Sandbäckin hylkeidensuojelualueella oli ainutlaatuinen tilaisuus päästä katsoamaan ja kuvaamaan Itämeren suurimpia hylkeitä eli halleja niiden luonnollisessa ympäristössä. Matkaan kuului myös usean tunnin vierailu Isokarin saarella, josta lisää seuraavassa blogikirjoituksessa.

Sandbäckin luodolle ei mennäkään ihan noin vain. Uudenkaupungin vierasvenesatamasta aamuyhdeksältä lähtenyt MS Kerttu eteni sinne kolme ja puoli tuntia. Matkalla ehti katsella saaristoluontoa ja ottaa tunnin torkutkin.

Ilma oli jo aamulla aurinkoinen ja odotettavissa komea kevätpäivä. Istuskelin kumminkin lämpimästi sisätiloissa ja aina kun jotain kuvattavaa ilmaantui, kapusin kannelle. Talvivarusteet eivät olleet yhtään liioiteltuja, koska merellä kävi kova viima.

Parikymmentä minuuttia ennen Sandbäckiä menin kannelle. Sää muuttui vauhdissa aurinkoisesta lähes hyytävän kylmäksi. Tuli mieleen muutama kauhuelokuva, jossa usvasta ilmestyy jotain mitä ei uskoisi näkevänsä. Tällä kertaa näkyviin ei kumminkaan tullut aavelaivaa, vaan kymmenittäin monisatakiloisia hylkeitä.

Sandbäckin luoto oli paljon pienempi kuin luulin. Siellä on parhaimmillaan nähty satoja hylkeitä. Tällä kertaa luku jäi siitä, mutta eräästä kuvastani sain laskettua 75 yksilöä. On sitä siinäkin aikamoinen määrä.

Kun tällaiseen erikoiseen paikkaan pääsee, tarkoittaa se sitä, että kamera saa kyytiä. Onneksi laitteessani oli niin paljon zoomia, että eläimet tallentuivat jopa odotettua paremmin muistikortille. Heiluvasta veneestä käsin kuvaaminen tosin tuo omat vaikeutensa, eikä kuvien rajaaminen ja sommittelu moisessa tilanteessa ole helpoin tehtävä. Mutta yllättävän hyvin onnistui.