Facebookin sarjakuvahaaste

Facebookissa liikkuu taas erinäisiä haasteita. Listattuna on niin merkittävää äänilevyä kuin sarjakuvaakin. Molempiin olen osallistunut kiltisti, koska aihepiirit sattuvat olemaan läheisiä. Mikäli kyseessä olisivat esimerkiksi kovimmat traktorimerkit tai parhaat ravihevoset, jäisi se varmaan silloin minulta väliin.

Sarjakuvahaasteessa haettiin lehtiä, jotka ovat aikoinaan kolahtaneet kovaa ja joita lukee vieläkin silloin tällöin. Jonkun verran listausta piti pohtia, mutta aika helposti mieleen juolahtivat nämä kymmenen sarjista.

Enemmänkin nimikkeitä olisi ollut tarjolla, kuten esimerkiksi lännensarjakuva Hopeanuoli. Mutta Hopeanuolta en ole edes nähnyt vuosikausiin missään, eikä omassakaan kaapissakaan ole säilynyt ainuttakaan kappaletta. Aikoinaan kuuluin Hopeanuoli-kerhoonkin.

Kaikkien aikojen parhaaksi sarjakuvaksi olen jo ajat sitten julistanut lännensarjakuva Ken Parkerin. Italialaissarjakuva on realistisuudessaan aikalailla eri planeetalla kuin samoilla seuduilla seikkaillut pyssysankari Tex Willer, joka sekin on saapasmaassa luotu.

Tex Willereitä katselin jo 70-luvun puolivälissä ennen kuin osasin edes lukea, mutta 1980 Suomessa ensijulkaisunsa saanut Ken Parker jysähti kaaliin välittömästi. Se lieneekin ainoa listatuista, joita olen aivan lähivuosinakin lukenut. Tintit ja Asterixit pitäisi joku päivä ottaa uusintakierrokselle, mutta taidan olla liian laiska lähtemään sitä varten kirjastoon.

Suurelle yleisölle vierain listaamistani lehdistä lienee Karzan. Italialaistuotos sekin. Humoristisessa Tarzan-väännöksessä viidakon kuningas höylää Janea minkä ehtii ja välillä vähän muutakin mitä metsässä kulloinkin sattuu liikkumaan.

Sotasarjakuva Korkeajännityksiä ilmestyi 70- ja osin vielä 80-luvulla useita erilaisia. Tavallisen "Korkkarin" ohella ainakin Avaruuden Korkeajännitys, Merten Korkeajännitys, Ilmojen Korkeajännitys, Aavikon Korkeajännitys ja Viidakon Korkeajännitys. Eniten tykkäsin jälkimmäisestä.

Kauhusarjakuva Shokki oli pienenä hiukan liian hurja lehti, mutten muista varsinaisesti pelänneeni sen parissa. Sittemmin Shokkejakin on julkaistu uudelleen tuhdin kokoisissa albumeissa.

Myös Diabolik oli italialainen sarjakuva. Mestarivaras teki keikkaa sinne sun tänne ja oli pinteessä, mutta kuinka ollakaan aina selviytyi. Lehteä kustannettiin Liedosta käsin ja firman pomo oli sittemmin muun muassa toimittajana kunnostautunut Markku Haapio.

Harmi kun nappulana ei tajunnut pahemmin säilytellä lehtiä, vaan ne lähtivät joko antikvariaattiin ja kavereille ikuiseen lainaan. Onneksi jotain on jäänyt, kuten lähes kaikki ilmestyneet Ken Parkerit. Samoin Tex Willerin vuosikerta 1975 pitäisi olla kokonaan tallessa.

Viron saarireissu osa 4 - Muhun nähtävyyksiä

Muhun saari sijaitsee Itämeressä Saarenmaan ja Viron mantereen välissä. Se on maan kolmanneksi suurin saari Saarenmaan ja Hiidenmaan jälkeen. Muhu ja sitä ympäröivät pienemmät saaret kuuluvat Saarenmaan maakuntaan.

Muhun kautta ajetaan Saarenmaalle ja moni ohittaakin sen tuosta vaan. Sieltäkin löytyy kuitenkin nähtävää. Jollei ole kauhea kiire, kannattaa poiketa ainakin Muhun museossa. Paikka tunnetaan myös Koguvan kylä -nimellä.

Koguvan kylä Muhun länsirannikolla on Viron maatila-arkkitehtuurin merkittävimpiä kohteita. Kylässä on noin sata rakennusta ja parisenkymmentä asukasta. Se ei siis ole pelkkä museo, vaan elävä miljöö.

Ruokakattoiset talot, isot kiviaidat ja vinttikaivot löytyvät lähes jokaiselta pihalta. Rakennukset ovat peräisin noin vuosilta 1880-1930. Kylän tunnetuin asukas on ollut kirjailija Juhan Smuuli.

Koguva ei ole muuttunut juuri lainkaan sitten vuoden 1996 ensivisiittini. Mieleen tulee Asterix-sarjakuva, jonka gallialaiskylä muistuttaa Koguvaa.

Koguvassa pääsee kummastelemaan ympäristöä täysin ilmaiseksi. Ainoastaan yhdestä portista sisään erehtyessään joutuu pulittamaan kolmen euron pääsymaksun. Kylän takana on ranta, jossa on kalastusmuseo ja hiljattain uusittu pieni satama.

Üügun rantatörmän eli Üügu Pankin Sunttu oli jostain tietolähteestä bongannut. Hankalasti lausuttavan paikan lähelle löytyi tie helposti, mutta itse jyrkänne olikin hankalampi tapaus. Polkuja risteili joka suuntaan, eikä varsinaista jyrkännettä näkynyt missään. Jonkun aikaa ihmeteltyämme totesimme, että koko paikkahan taitaa olla sitä itseään.

Üügu on 450 metriä leveä ja korkeutta sillä on noin seitsemän metriä. Se tosin vaikutti huomattavasti korkeammalta. Uskottava se on, jos infotaulussa niin lukee.

Poluilla oli varoituskylttejä sortumavaarasta. Ainakin aurinkoisella kelillä keskellä päivää Üügussa oli turvallista kävellä, kunhan katsoi edes hiukan minne koipensa ojensi.

Alhaalta kaislikosta kuului molskahduksia. Luulin aluksi hauen hyppelevän rantavedessä. Ihmetys olikin suuri, kun näköpiiriin ilmestyi valtavan kokoinen hevonen. Lähistöllä oli niitä useampiakin. Johan oli laidunpaikka keksitty!

Sunttu oli selvittänyt perinpohjin muitakin Muhun saaren nähtävyyksiä. Seuraavana listalla oli Pädasten kartano.

Uuteen uskoon kunnostettu Pädaste on Viron ainoa viiden tähden majoistuspaikka Tallinnan ulkopuolella. Siellä toimii hotelli ja kylpylä. Huoneita on 24, joista jokainen on erilainen. Kahden hengen huone irtoaa noin 215 eurolla.

Alueen portilla oli puomi ja vartiokoppi. Ihan noin vain sinne ei pääsekään sisälle. Mikäli kartanon päärakennukseen olisi halunnut tutustua, olisi moisesta lystistä saanut pulittaa pari euroa. Meille riitti kartanomiljöön katselu.

Iso tuoppi olutta irtosi muistaakseni neljällä eurolla. Ohrapirtelö muistuikin todella hyvältä, eikä se ei jäänyt päivän viimeiseksi alkoholiannokseksi ainakaan minun kohdallani.

Muhun Pyhän Katariinan kirkon pihamaalla oli hillittömän kokoinen tammi. Itse kirkkokin oli komea jööti, vaikka pääoven katos herättikin kummastusta. Sen alla seurakuntalaisten tuskin kannattaa pitää sadetta.

Paluumatkalla Saarenmaalle pysähdyimme pengertielle saarten välille. Ilma oli kuin morsian. Tällaisesta ei kesälomapäivä enää paljon parane.