Facebookin sarjakuvahaaste

Facebookissa liikkuu taas erinäisiä haasteita. Listattuna on niin merkittävää äänilevyä kuin sarjakuvaakin. Molempiin olen osallistunut kiltisti, koska aihepiirit sattuvat olemaan läheisiä. Mikäli kyseessä olisivat esimerkiksi kovimmat traktorimerkit tai parhaat ravihevoset, jäisi se varmaan silloin minulta väliin.

Sarjakuvahaasteessa haettiin lehtiä, jotka ovat aikoinaan kolahtaneet kovaa ja joita lukee vieläkin silloin tällöin. Jonkun verran listausta piti pohtia, mutta aika helposti mieleen juolahtivat nämä kymmenen sarjista.

Enemmänkin nimikkeitä olisi ollut tarjolla, kuten esimerkiksi lännensarjakuva Hopeanuoli. Mutta Hopeanuolta en ole edes nähnyt vuosikausiin missään, eikä omassakaan kaapissakaan ole säilynyt ainuttakaan kappaletta. Aikoinaan kuuluin Hopeanuoli-kerhoonkin.

Kaikkien aikojen parhaaksi sarjakuvaksi olen jo ajat sitten julistanut lännensarjakuva Ken Parkerin. Italialaissarjakuva on realistisuudessaan aikalailla eri planeetalla kuin samoilla seuduilla seikkaillut pyssysankari Tex Willer, joka sekin on saapasmaassa luotu.

Tex Willereitä katselin jo 70-luvun puolivälissä ennen kuin osasin edes lukea, mutta 1980 Suomessa ensijulkaisunsa saanut Ken Parker jysähti kaaliin välittömästi. Se lieneekin ainoa listatuista, joita olen aivan lähivuosinakin lukenut. Tintit ja Asterixit pitäisi joku päivä ottaa uusintakierrokselle, mutta taidan olla liian laiska lähtemään sitä varten kirjastoon.

Suurelle yleisölle vierain listaamistani lehdistä lienee Karzan. Italialaistuotos sekin. Humoristisessa Tarzan-väännöksessä viidakon kuningas höylää Janea minkä ehtii ja välillä vähän muutakin mitä metsässä kulloinkin sattuu liikkumaan.

Sotasarjakuva Korkeajännityksiä ilmestyi 70- ja osin vielä 80-luvulla useita erilaisia. Tavallisen "Korkkarin" ohella ainakin Avaruuden Korkeajännitys, Merten Korkeajännitys, Ilmojen Korkeajännitys, Aavikon Korkeajännitys ja Viidakon Korkeajännitys. Eniten tykkäsin jälkimmäisestä.

Kauhusarjakuva Shokki oli pienenä hiukan liian hurja lehti, mutten muista varsinaisesti pelänneeni sen parissa. Sittemmin Shokkejakin on julkaistu uudelleen tuhdin kokoisissa albumeissa.

Myös Diabolik oli italialainen sarjakuva. Mestarivaras teki keikkaa sinne sun tänne ja oli pinteessä, mutta kuinka ollakaan aina selviytyi. Lehteä kustannettiin Liedosta käsin ja firman pomo oli sittemmin muun muassa toimittajana kunnostautunut Markku Haapio.

Harmi kun nappulana ei tajunnut pahemmin säilytellä lehtiä, vaan ne lähtivät joko antikvariaattiin ja kavereille ikuiseen lainaan. Onneksi jotain on jäänyt, kuten lähes kaikki ilmestyneet Ken Parkerit. Samoin Tex Willerin vuosikerta 1975 pitäisi olla kokonaan tallessa.

Norjan kiertomatka osa 3

Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluva Geirangerinvuono oli kolmannen reissupäivämme kohokohta.

Odotin vuonoristeilyä kuin kuuta nousevaa. Puolentoista tunnin venereissu eräässä maailman hienoimmista paikoista ei saanut olla muuta kuin onnistunut. Onneksi kelikin suosi.

Risteilyliput saatuamme matkaseurue ahtautui laivaan, joka täyttyi nopeasti uteliaista turisteista. Moisessa ruuhkassa hyvän tontin saaminen oli tuurinkauppaa. Istumapaikat menivät heti kuumille kiville. Tilanteen tasaannuttua liikkumatilaa oli kumminkin ihmeen paljon. Aluksi kun näytti, että pienemmät jäävät jalkoihin jos rupeaa ramppaamaan paatin laidalta toiselle valokuvien toivossa.

Ennen lähtöä laivan ämyreistä kuului infotiedote. Sehän ei meinannut loppua millään. Liioittelematta 15 minuuttia kestänyt höpötys monella eri kielellä alkoi jo puuduttamaan.

Vieressäni ollut vanhempi rouva oli ihmeissään. "Viedäänkös meidät nyt tuohon isoon laivaan?", "Kyllä me ihan tällä pikku laivalla teemme sen vuonoristeilyn", vastasin ja yritin pitää naaman peruslukemilla. "Aijaa... Minä kun luulin, että lähdemme tuolla isolla", hän totesi pettyneenä ja osoitti muutaman sadan metrin päässä kelluvaa valtavaa loistoristelijää.

Vuonon perukassa oli parkissa myös suomalainen Kristina Cruisesin alus. Se näytti kovin pieneltä ulkomaisten luksuslaivojen rinnalla. Tosin minulle kelpaisi vallan mainiosti jokin heidänkin risteilynsä. Olen firman prosyyreitä välillä tutkinutkin. Näillä palkoilla on kumminkin sanottava ei, vaikka mieli tekisikin.

Risteilyveneessä oli aivan liian kovalle säädetty kaiutin. Nauhalta tullut miesääni toitotti ties mitä monella eri kielellä lähes koko matkan ajan. Ääni kuului varmaan kauas Atlanttille asti. Jouduin tunkemaan korvatulpat päähän, jottei risteilynautinto olisi vallan häiriintynyt. Eihän tässä sentään missään Motörheadin keikalla oltu, vaikka voluumin tasosta olisi niin voinut luulla.

Geirangerinvuono on syvimmillään 2600 metriä. Ylöspäinkin se kohoaa pitkän matkan. Satama-allas Geirangerin kylän poukamassa on kolmisensataa metriä syvä. Muistaakseni vuono on 16 kilometriä pitkä.

Maisemat olivat mielettömän hienoja. Kuuluisin matkalla nähdyistä lukuisista vesiputouksista oli nimeltään Seitsemän sisarusta. Eräs kallio toi mieleen Mustanaamio-sarjakuvat. Siinähän sankarilla on pääkalloluola, Geirangerin kalliossa puolestaan ilmiselvät ihmiskasvot.

Vuonon varrella on ollut myös jonkun verran asutusta. Muutama talo näkyi siellä täällä. Olosuhteet lienevät olleet erittäin haastavat elää ja tie ihmisten ilmoille pitkä.

Huomio kiinnittyi myös merkillisen näköisiin kallioseinämiin. Ne olivat kuin tervan tahrimia. Mikä lie viikinkijättiläinen käynyt joskus ennenmuinoin lorauttamassa muutaman saavillisen seinämiin?

Seitsemän sisarrusta 

Geirangerin vuonoristeily oli kaiken odottamisen väärti. Mahtava kokemus luonnosta ja matkalilusta kiinnostuneille. Kannattaa käydä jos noilla nurkilla sattuu liikkumaan.

Reissupäivämme ei suinkaan päättynyt risteilyyn. Edessä oli vielä pitkä taival ennen uutta yöpymispaikkaa.