Jäällä Kolkannokasta Kukkarokivelle

Viime viikon lauantaina Turun seudulla oli komea pakkaspäivä. Puolenpäivän tienoilla lämpömittari näytti -12 lähtiessäni ajelemaan kohti Ruissalon saarta.  

Saaren kärjessä Saaronniemessä oli keliin nähden verrattain vähän sakkia. Odotin suoranaista ryntäystä pakkaslukemista huolimatta. Talviuimareitakaan ei ollut vielä kovin montaa. 

Tänä talvena on pakkanen paukkunut sen verran innokkaasti, että uskaltauduin jäälle. Rannalta lähti matkaan muutamakin eri kokoonpano. Tilannetta hetken seurattuani ei enää tarvinnut pohtia kantaako jää vai ei. Seurailin varmuuden vuoksi muiden jälkiä, enkä lähtenyt haahuilemaan laivaväylän suuntaan. Sinnekin tosin riitti porukkaa. 

Kävely ohuehkolla lumipeitteellä kuorrutetulla jäällä oli letkeää. Askeleet eivät upottaneet, eikä tarvinnut pelätä liukastumista. Ilman nastakenkiäkin olisi pärjännyt loistavasti. 

Kamerani lauloi jo alkumetreillä. Sain tallennettua onnistuneita kuvia vastavaloon tallustelevista ihmisistä. Kameran akkukin kesti pakkasessa hyvin. 

Kolkannokan edustan kallioluodot olivat ensimmäinen etappini. Olen käynyt niitä katsomassa näin läheltä tasan kerran aikaisemmin, maaliskuussa 2018. Viimeksi tuolloin Turun seudulla on ollut näin kantava jää. 

Optinen harha iski luotoja tutkiessani. Kolkannokan rantaan vaikutti olevan pitempi matka kuin sieltä kallioille. Taisi johtua vaan eri vinkkelistä. Vähän sama juttu kun tiirailee Saaronniemestä Rajakarin ja Vepsän väliä, näyttää se sieltä käsin näyttää valtavan pitkältä. Kun taas Vepsästä katselee Rajakaria, vaikuttaisi se olevan kivenheiton päässä. 

Koska ulkoilukeli oli vallan mainio pakkaslukemista huolimatta, päätin kävellä Saaronniemen pohjoispuolelle. Siellä sijaitsee Suomen suurin selvästi näkyvissä oleva siirtolohkare Kukkarokivi.

Saaronniemen tällä puolen oli selvästi vähemmän ihmisiä kuten muulloinkin vuodenajasta riippumatta. Ruissalon ja Iso-Kaskisen saarten välissä olevaa valtavaa kivimöhkälettä oli lisäkseni saapunut kummastelemaan muutama muukin. 

Eräs rouvaansa lohkareen edustalla valokuvannut herra ei uskonut kertomaani, jonka mukaan Kukkarokivi on lajissaan maamme suurin. Toivottavasti kuvat kumminkin onnistuivat. 

Sosiaalisen median voima tuli taas todistettua. Autolle päästyäni latasin muutaman Kukkarokivi-kuvan Facebookiin. Siitä innostuneena lukuisat tuttuni kävivät paikalla viikonlopun aikana. Harvinaista herkkuahan tällainen jääkanto on. 

Kukkarokiven historiasta tarkemmin blogilinkissäni kuuden vuoden takaa https://kaislatuuli.blogspot.com/2018/03/kukkarokivi-suomen-suurin-siirtolohkare.html

Ruissalon talvista kauneutta

Vuoden ensimmäinen viikko on kulunut ankaran pakkasen kourissa. Aamulla lämpömittaria vilkaistessani näytti se huimat -19. Käänsin kylkeä ja kiroilin hiljaa mielessäni. 

Aamupäivällä tilanne muuttui. Kurkistin verhon takaa olisiko ilma mahdollisesti sellainen, että kannattaisi harkita ulkoilua. Ja kas, aurinkohan se siellä paisteli kirkkaana kuin postikeskuksen kattolamput. 

Vaikka Turun Ruissalossa tulee käytyä keskimäärin jopa kerran viikossa, rupesi tahti loppuvuotta kohden laantumaan. Mutta nyt oli juuri sopiva sauma ajella Ruissaloon, eikä kylmyyskään pelottanut. 

Olin varautunut lyhyempään lenkkiin kuin lopulta tein. Syy moiseen oli aivan tuuleton ilma, eikä tehnyt tiukkaakaan rampata pitkin poikin Saaronniemen maastoja. Olisi voinut vaikka ruveta grillaamaan jollakin alueen lukuisista tulipaikoista pakkaslukemista huolimatta.

Saaronniemen talviuintipaikka on suosittu. Saunavahtina toimiva tuttu eläkeläismies manaili, että laiturin alimmat rappuset jäätyvät ja yritti parhaansa mukaan naputella niitä puhtaaksi. Totesin, että jos tuonne joku vapaaehtoisesti pulahtaa, niin kyllä se varmaan tuostakin selviää. 

Vähän ennen puoltapäivää Saaronniemessä oli vain kourallinen ihmisiä. Yllätyksenä tuli, että porukkaa liikkui jäälläkin. En olisi uskonut jään vielä kantavan, mutta silmät kertoivat toista. 

Seurasin rannalta pariskuntaa, joka jatkoi kävelyään yhä kauemmas Airistolle. Välillä näytti, että he suuntaavat suoraan kohti laivaväylää ja Rajakaria. Paikka on sama, jonka edustalta löytyi murhatun lakimiehen ruumis 44 metrin syvyydestä. Pelkäsin, että kohta voi pariskuntakin päätyä pohjaan jos jää pettää alla. Ilmeisesti näin ei sentään käynyt, ainakaan uutisissa ei ole ollut siihen viittaavaa. 

Täytyy myöntää, että talvellakin on puolensa mikäli sattuu olemaan tällainen aurinkoinen ja tuuleton päivä. Pienikin viima olisi oitis muuttanut asian. Kyllä nyt kelpasi!

 

Kesäkuun alkua Vepsässä

Olen kesäkuun puolella vieraillut pari kertaa Turun ulkoilusaariin kuuluvassa Vepsässä. Investoin tänäkin kesänä kausikortin Aurajoesta lähtevään vesibussiin, koska katsoin sen olevan tarpeellinen sikamaisesta 50 prosentin hinnankorotuksesta huolimatta.

Laivalipun hintoja on kovasti kritisoitu keväällä ja kesän puolella Turun Sanomien yleisönosastoa myöden. Eikä syyttä! Ei tarvitse olla suuri ennustaja todetessaan, että mikäli saareen pääsisi huokeammin, olisi kävijöitäkin paljon enemmän. Samalla kassakone kilisisi niin laivan baarissa kuin saaren ravintolassakin. 

Vepsä sijaitsee lähellä ylimmässä kuvassa olevaa Rajakaria. Hiljattain noilta main löytyi vuonna 1994 kadonneen lakimiehen ruumis. Päähän sekä selkään ammuttu, jätesäkkeihin pakattu ja seitsemän kilon ankkurilla upotettu ruumis oli mediatietojen mukaan säilynyt yllättävän hyvin pohjassa 44 metrin syvyydessä. 

Rauhoitettuja valkoposkihanhia on saaressa aikaisempia vuosia selvästi vähemmän. Jo viime kesänä ilmiö oli havaittavissa, mutta nyt kato tuntuu olevan suurempi. Tämä on pelkästään positiivinen ilmiö, vaikka minua hanhet eivät haittaakaan.

Nappasin jokusen kuvan, jossa kalalokki riepottelee hanhenpoikasta Vepsän hiekkarannalla. Selkälokki heittää tuollaisen kitaansa parilla nytkäytyksellä, mutta kalalokista en ole varma. Tämäkin kaveri jätti saaliin niille sijoilleen. 

Toisaalta kalalokki imuroi kitaansa grillikuuman makkaran ihan tuosta vaan, mutta se onkin muotonsa puolesta varmaan helpompi nieltävä. Itse tarjoilin jalkaansa potevalle selkälokille muutaman nakin, kun se niin uskollisesti jaksoi grillipaikan liepeillä päivystää. 

Viime viikonloppuna sattui olemaan rasvatyyni keli. Se on harvinaista herkkua. Kun mittari näytti kahtakymmentä, eikä tuulta ollut lainkaan, oli mitä loistavin ilma. Mikäpä sen hienompaa viettää kesäpäivää ystävien grillaten ja katsella upeita maisemia.