Wolfsschanze - Sudenpesän reissu osa 2

Perjantaiaamu valkeni Liettuan Kaunasissa.

Yli 400 000 asukkaan kaupunki jäi reissun aikana totaalisen vieraaksi, vaikka vietimme siellä myöhemmin toisenkin yön. Syynä moiseen oli kiivas matkaohjelma, jonka puitteissa ei riittänyt aikaa kulmien omatoimiseen tutkimiseen. Minkäänlaista kaupunkikierrosta bussilla ei tehty, vaan aamuyhdeksältä kaara starttasi kohti Puolaa.

Ensimmäinen pysähdys oli kumminkin kaupungin laidalla, Kaunasin IX linnoituksella ja keskitysleirin muistomerkkillä. Alue tarkasteltiin valitettavasti vain yhdestä vinkkelistä, eikä rakennusten sisälle päässyt.

Linnoituksesta tuli toisen maailmansodan johdosta juutalaisten joukkomurhan symboli. Siellä listittiin noin 50 000 ihmistä.

Keskitysleirin muistomerkki oli hillittömän kokoinen. Se muistutti neuvostoaikaisia kommunismipatsaita, joita näin Budapestin lähellä Momento Parkissa elokuussa 2011. Puistoon oli koottu Unkarin merkittävimmät kommunismidiktatuurin aikaiset veistokset. Monissa muissa entisissä itäblokin maissa ne tuhottiin heti Neuvostoliiton hajottua.

Päivän toinen etappi oli Puolan puolella kaupungissa, jonka nimi jäi minulle vieraaksi. Erittäin hyvätasoinen Kaufland -elintarvikeliike sai matkaporukalta zloteja varmasti huikeat määrät. Itse ostin janojuomaa ja pikku purtavaa, tarttuipa mukaan pullo Jägermeisterin korvikettakin. Merkin ehdin jo unohtaa.

En huomannut kaupassa oikeastaan muuta eroa suomalaismarketteihin kuin halvat hinnat. Grillipihvejäkin sai pilkkahintaan verrattuna täkäläiseen lihatiskiin. Viinahyllyjä oli kymmeniä metrejä, eikä se liene Puolassa minkäänlainen ongelma. Suomen kaupoista ei saa ostaa edes keskiolutta ennen aamuyhdeksää.

Matkaohjelman mukaan Itärintaman linnoitusmuseon piti olla huomattavasti laajempi kuin mitä alueesta näimme. Paikalla piti olla myös asiantuntija kertomassa bunkkereista, mutta mies oli kuulemma loukkaantunut vakavasti ja joutunut sairaalahoitoon. Pikaista paranemista!

Kauniin maalaismaiseman keskellä oli vanha bunkkeri. Se oli tehty toisen maailmansodan aikana puna-armeijan torjumista varten. Paikallisoppaan avustuksella kohteesta olisi varmasti saanut paljon enemmän irti.

Seuraavaksi bussi kaartoi vanhan preussilaislinnakeen Feste Boyenin portille.

Kierrokseni linnakkeessa jäi jokseenkin torsoksi, koska jouduin kuluttamaan aikaani kasarmirakennuksen kellarissa sijainneessa vessassa. Harmittaa kun jäi näkemättä jylhiä muureja kiertänyt komea maisemareitti. Mutta parempi niin, kuin olla tortut housuissa kolmenkymmenen asteen helteessä!

Lopuksi kävimme Wilhemsdorfin lentokentällä. Sitä käyttivät toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan johto Sudenpesän ja Mauerwaldin päämajoista käsin. Operaatio Valkyyria -elokuvasta tuttu pommiattentaatti Adolf Hitleriä vastaan tehtiin juuri Sudenpesässä. Pommin virittänyt eversti Claus von Stauffenberg pakeni Wilhemsdorfin kautta Berliiniin.

Lentokenttävisiitti oli todella pikainen. Ilmeisesti vierailusta ei oltu etukäteen sovittu, eikä paikalle olisi saanut mennä ilmoittamatta. No, tulipahan sekin nähtyä.

Iltapäivällä majoituimme Ketrzynissa, vanhalta saksalaisnimeltään Rastenburgissa. Se vaikutti leppoisalta pikkukaupungilta. Talot ja kadut olivat päällisin puolin hyvässä kunnossa.

Entinen Itä-Preussin alue on kuulemma saksalaisille vastaavanlainen paikka kuin suomalaisille Karjala. Sodan päätteeksi asukkaat häädettiin sieltä pois Neuvostoliiton toimesta. Saksan kielen puhuminen kiellettiin, ja venäjää tuli molottaa pääkielenä puolan ohella. Nykyään saksalaiset tekevät turistimatkoja Itä-Preussiin kuten suomalaisetkin rajantakaiseen Karjalaan.

Lidl-tyyppinen kauppa, jolla oli leppäkerttulogo, sai toimia viimeisenä voiteluna ennen kuin rojahdin lopen uupuneena sängyn pohjalle. Päivä oli pulkassa.

Wolfsschanze - Sudenpesän reissu osa 1

Olin viime viikolla nelipäiväisellä sotahistoriallisella matkalla, joka suuntautui Baltian maiden halki entiseen Itä-Preussiin, nykyisen Puolan alueelle. Pääkohteena oli Hitlerin Sudenpesä.

Matkatoimisto Blitztoursin järjestämä reissu oli ohjelmaltaan varsin tiivis. Koska siirtymiset tapahtuivat bussilla, sai Viron, Latvian ja Liettuan metsä- ja peltomaisemia katsella kylliksi. Puolassa, lähellä Liettuan ja Kaliningradin rajaa, sijaitseva Sudenpesä oli Natsi-Saksan johtajan Adolf Hitlerin päämaja toisen maailmansodan aikana. Aiheesta tarkemmin http://fi.wikipedia.org/wiki/Wolfsschanze

Harri Nato Leinon kanssa lähdimme Turusta helatorstaiyönä neljän paikkeilla. Auto jätettiin Helsingin Makasiiniterminaalin parkkipaikalle. Kokoontumiseen jäi vielä tunti aikaakin.

Mietimme siinä odotellessa, että minkähän näköistä sakkia matkalle mahtaa lähteä. Ensimmäinen vastaantullut tyyppi näytti jo potentiaaliselta, joten päätinkin kysyä asiasta. Osui ja upposi. Kaveri sattui olemaan Turusta hänkin.

Osa terminaaliin valuvista henkilöistä näytti siltä, että he olisivat olleet menossa kertausharjoituksiin tai sorsajahtiin. Armeijahenkinen vaatetus ei jättänyt epäselväksi mihin bussiin he Tallinnan satamassa nousevat.

Matka Suomenlahden yli taittui nopeasti Linda Linen pika-aluksella. En ollut ennen moisessa veneessä ollutkaan. Tupaten täynnä ollut paatti ajoi tutusta D-terminaalista katsottuna ainakin kilometrin sivuun. Remontin tarpeessa oleva satama oli kuin pommin jäjiltä verrattuna Tallinnan suuriin matkustajaterminaaleihin.

Laiturilla odotellut bussi oli sekin parhaat päivänsä nähnyt. Matkalaisia oli yhteensä 43. Osa sai istua yksinään, muttei vieruskaverin kanssakaan ollut ainakaan käytävänpuoleisella penkillä kovin ahdasta.

Bussikuskina oli virolainen Peeter. Miehen kaasujalka oli kuin Vatasella. Hän arkaillut ohitella täysperävaunurekkoja tai muitakaan esteitä. Moni saattoi ihmetellä hurjaa kaasujalkaa, mutten huomannut kenenkään siitä hänelle huomauttavan.

Neuvostoarmeijassa laskuvarjojääkärinä ollut mies oli todella mukava. Hän kertoi oppineensa suomen kielen katsomalla televisiota. Valitettavasti en huomannut kysyä K-Kaupan Väiskistä mitään. Väiski eli Väinö Purje oli Virossa suuri julkkis 80-luvulla televisiomainosten johdosta. Varmasti Väiski oli yksi Peeterin suomen kielen opettajista.

Matkanjohtaja Porkka esitteli itsensä ja kertoi mikrofoniin päivän ohjelman. Samalla huomattiin, että yksi reissaaja puuttui joukosta. Häntä ei kuitenkaan ollut kauan aikaa odotella, vaan bussi lähti matkaan. Kaveri tavoitettiin myöhemmin, ja hän saapui ensimmäiselle pysähdyspaikalle taksilla.

Tallinnan ulkopuolella sijaitseva Viron vapaustaistelujen museo on yksityisen henkilön elämäntyö. Noin 70-vuotias mies huusi puheensa kovaan ääneen viron- ja suomen sekamelskalla, josta ymmärsin kai ainakin pääkohdat.

Mies oli avannut museoalueensa vuonna 1994. Hän oli saanut lahjoituksina vanhaa sotakalustoa mailleen ja istuttanut paljon tammia ties minkä eri asian kunniaksi. Ilmeisesti myös kaivanut kanavan talojensa taakse, jotta alueesta muodostuisi saari. Näin ainakin päättelin.

Eräässä rakennuksessa oli sisällä kaikenlaista roinaa. En vaivautunut menemään sinne, vaan kiertelin ihmettelemässä pitkin pihoja olevia esineitä ja vanhoja romuja.

Pihakuusessa pesi haikarapariskunta. Niitä ei alhaalla höyrinyt ihmisjoukko tuntunut haittaavan pätkääkään. Haikaroita näkyi matkan varrella paljon joka maassa.

Helatorstaina aurinko porotti täydellä teholla ja ulkona alkoi olla kuuma. Sama homma sisällä bussissakin, koska rähjässä menopelissä ei toiminut ilmastointi. Se herättikin jonkun verran porua matkalaisten keskuudessa. Koska kattoluukkua oli pakko pitää auki, oli tuliaisina flunssa. Sitä poden yhä tätä kirjoittaessanikin.

Bussin etuosaan pesiytyneet kaverit olivat jutuistaan päätellen olleet Bliztoursin reissuilla ennenkin. Jopa ihan tällä samalla matkalla. Heille matkanteko olikin yhtä juhlimista. Laulu raikasi, luodit lensivät ja viinaa kului pullotolkulla. Pakkohan siinä oli itsekin riipaista kunnon kännit, sillä eihän moista menoa kestänyt selvinpäin.

Matkustajien keski-ikä pyöri varmaankin jossain 45-50 vuoden paikkeilla. Muutama kuusikymppinen oli mukana, samoin kaksi 75-vuotiasta. Naisia oli laskujeni mukaan neljä, äijiä peräti 39. Arvelinkin suhteen olevan suunnilleen noin. Veikkasin myös porukan olevan viinaanmenevää, mutta varsinkin etupenkkiläiset ohittivat kovimmatkin odotukseni.

Matka taittui Via Balticaa pitkin. Jokunen tauko päivän aikana oli - ainakin Viron ja Latvian raja-asemalla sekä Liettuan rajan jälkeen paikassa, jossa on mini-eläintarhakin. Strutseja, karhuja ja leijona olisi ollut mahdollista nähdä lähempääkin, mikäli aikaa olisi ollut enemmän.

Bussi saapui illalla noin 22 aikoihin Liettuan Kaunasiin, jossa vietimme ensimmäisen yön. Matkanteko sujui lopulta joutuisasti, vaikka ennakkoon pitkä ajomatka vähän arveluttikin. Siihen tosin auttoi taukopaikkojen juomavalikoima, joka on täysin erilainen kuin koto-Suomessa. Alkoholia on nimittäin hyllymetreittäin joka putiikissa.