Eilen juhlittiin isoin menoin maamme satavuotista itsenäisyyttä. Pääkaupungissa Helsingissäkin sopuratkaisuun pääsivät niin alpakat kuin isänmaallinen soihtukulkuekin.
Oman päiväohjelmani muodostivat maakunta-ajelu Raisio-Naantali-Turku -akselilla, käynti Turun Yliopistollisessa keskussairaalassa työkaveria tervehtimässä sekä vielä iltamyöhään Luminous Finland -valoshow Turun linnan ympäristössä.
Itsenäisyyspäivän ajelu- ja ulkoiluintoani lisäsi maassa ollut ohuehko lumipeite. Eipä yhtään haittaisi, mikäli samantyyppinen ilma jatkuisi. Onhan tuota vesisadetta piisannut jo monta kuukautta. Tätä kirjoittaessanikin ropisee niin penteleesti.
Hahdenniemen venesatama Raisiossa on sarallaan Suomen suurimpia. Siellä tulee poikettua muutaman kerran vuodessa. Pernon telakka Raisionlahden toisella puolella on kuin tarjottimella valokuvauksen suhteen.
Telakka oli juuri hiljattain otsikoissa uuden nosturinsa takia. Massiivinen vehje näkyy kauas Airistolle nyt sitten kaksin kappalein. En mene takuuseen kumpi on uusi, mutta veikkaan oikeanpuoleista.
Seuraava pysähdys oli Naantalin Kuparivuorella Laivaston muistoristillä. Paikalla on siunattu 174 vuosina 1941-1945 mereen jäänyttä laivaston sankarivainajaa. Nykyinen muistoristi on paljastettu panssarilaiva Ilmarisen tuhoutumisen kymmenvuotispäivänä 13.9.1951.
Kotiseudulla siunattujen mereen jääneiden 183 sankarivainajan nimet on lisätty uusittuun muistomerkkiin 13.9.1966 ja 46 sankarivainajan nimet 13.9.2012.
Laivaston muistoristissä on 403 sankarivainajan nimet. Laivaston tappiot sodassa 1941-1945 olivat 698 kaatunutta. Lisäksi kaatui 12 vapaaehtoista virolaista. Talvisodassa laivasto menetti 79 miestä kaatuneina. Miinanraivauksissa 1945-1950 menehtyi 28 miestä.
Eilen tuli käytyä pienellä happihyppelyllä Turun Ruissalossa.
Kaupungista lähtiessä ilma vaikutti oikein mukavalta ulkoilun suhteen. Perillä saaren kärjessä Saaronniemessä karu totuus paljastui. Oli nimittäin aivan hemmetin jäätävä tuuli, eikä kävely vakioreitilläni Kolkanniemessä ollut kaukana masokismista.
Marjaniemessä, toisella puolella Ruissaloa, ei puolestaan ollut tuulen häivääkään. Talsiminen luontopolulla tuotti jokusen julkaisukelpoisen otoksen.
Tänään uutisissa kerrottiin, että kulunut syksy on ollut sateisin kolmeenkymmeneen vuoteen. Sitä ei ole voinut olla huomaamatta. Lauantaina 2. joulukuuta sen sijaan sattui olemaan hento lumipeite maassa. Se teki Marjaniemestäkin kiehtovamman kuin vetinen harmaus, jota on viime aikoina nähty aivan riittämiin.
Selailin hiljattain kuva-arkistojani ja löysin fotoja turkulaisesta Sinistä kymmenen vuoden takaa. Hän oli tuolloin muutaman kerran mallinani. Kävimme kuvaamassa muun muassa Turun Kakskerrassa ja Ruissalossa. Samoja miljöitä olen käyttänyt jälkeenpäinkin, mutta nämä taisivat olla ihka ensimmäiset.
En miellä vuonna 2007 otettuja kuvia kovin vanhoiksi, koska kymmenen vuotta ei tunnu olevan aika eikä mikään. Etenkin tällä vuosikymmenellä vuodet ovat vaihtuneet liiankin nopeasti.
Kuvankaunis Sini oli oikein pätevä malli. Ja olisi varmasti edelleenkin.
Kuulin TurunHirvensalon luontopolusta ensimmäisen kerran lokakuussa, jolloin työkaverini siitä vinkkasi. Hän on hiljattain rakentanut omakotitalon reitin lähelle ja huomannut itsekin vasta tänä syksynä, että moinen polku kiemurtelee melkein naapurissa.
En löytänyt internetistä juuri mitään informaatiota mystiseltä tuntuneesta lenkistä. Erässä linkissä polun nimeksi kerrottiin Kyyrlän-Toijaisten -luontopolku, mutta siihen se sitten jäikin. Kummallisen varjeltu salaisuus; nimittäin luulisi, että monikin tuttu olisi puhunut tästä vuosien varrella.
Koska viime viikkoina ovat ilmat olleet joko ulkoilukelvottomia tai on ollut muuta puuhaa, tuli Hirvensalon luontopolku ajankohtaiseksi viime lauantaina. Jopa Forecan mukaan oli luvassa hyvää säätä. Sitä se oli onneksi käytännössäkin.
Niminä Kyyrlä tai Toijainen eivät sanoneet minulle yhtikäs mitään, vaikka Hirvensalo sinänsä tuttu onkin. Katjan ja Beletin kanssa ajelimme ensin kaupungista tullessa Hirvensalon sillan yli, jonka jälkeen käännös oikealle Vanhalle Kakskerrantielle. Lauttarannan kohdalta mäkeä ylös Toijaistentietä, jota pitkin aikansa kunnes tie yllättäen kääntyy vasemmalle.
Toijaistentien varrella on aidattu koirapuisto, jonka eteen voi jättää kaaran. Työkaverin neuvojen perusteella pujahdimme luontopolulle koirapuistoa vastapäätä tien toiselta puolelta. Polulle pääsee myös läheisen Norrgårdinkujan päästä, josta puolestamme tulimme pois.
Jälkeenpäin karttaa tutkailtuani huomasin, että lenkkimme olikin vain osa isompaa luontopolkua. Kiertämämme alue kattoi pelkästään Toijaistentien ja Särkilahdentien välistä metsä- ja kallioaluetta. Koirapuiston ja voimalaitoksen vierestä olisi päässyt tekemään laajemmankin lenkin, lähtöpaikkana ilmeisesti Wäinö Aaltosen koulu. Eräs polulla vastaantullut pariskunta nimittäin kertoi aloittaneensa taivalluksensa sieltä.
Noin laaja kierros olisi ollut liikaa ainakin minulle, joka olin ollut viikon flunssassa pääosin sohvan pohjalla. Täytyy joku toinen kerta ottaa asiaksi koko kierros. Puolitoistatuntinen metsässä oli tällä erää aika passeli, vaikka välillä vähän tiukkaa tekikin päivien makaamisen jälkeen könytä selkä märkänä pitkin vetisiä polkuja.
Toijaisten metsikön maisemat olivat yllättävän monipuoliset. Tähän vuodenaikaan polku oli paikoin erittäin märkä, mutta ei sentään ylitsepääsemätön. Keltaiset opastemerkit puissa olivat jotenkin sekavia, mutta ainakin niitä oli tarpeeksi. Tuntui vaan, välillä mentiin aikamoista siksakkia pitkin metsikköä.
Suikeroinen, noin parin kilometrin mittainen polku eteni kahden kukkulan päälle, joista toisessa oli tauko- ja grillauspaikka. Alueen luonnoista kertovia infotaluja oli laskujeni mukaan matkan varrella kymmenen.
Taulut ja opastusviitat olivat parhaat päivänsä nähneet. Osa oli hyvinkin rempallaan ja korjauksen tarpeessa.
Joka tapauksessa mielenkiintoinen polku, jossa täytyy käydä joskus kuivemmalla kelillä uudelleenkin. Ehkä samalla Kyyrlän lenkkiosuus siihen päälle.
Keskiviikkona 15. marraskuuta turkulaisia ja miksei vähän kauempaakin tulleita hevifaneja hemmoteltiin Turun Gongissa järjestetyssä konsertissa, jossa esiintyivät englantilainen Raven ja saksalainen Dirkschneider.
Suurelle yleisölle illan orkesterit eivät varmaankaan sanoneet yhtään mitään, mutta loppuunmyyty Gong oli toista mieltä. Kun saliin ahdetaan 450 ihmistä, on se silloin todella täynnä. Pääesiintyjä Dirkschneiderin aikana tilaa oli niin onnettoman vähän, että nyt tiedän millaista siellä kuuluisassa sillipurkissa on.
Raven on newcastlelainen vuonna 1974 perustettu heviyhtye, joka sai jonkimoista suosiota 80-luvun puolivälissä niin meillä kuin muuallakin. Kultaisen vuosikymmenen jälkeen bändi ole pahemmin juuri ketään kiinnostanut, mutta yhtye on levyttänyt ja kiertänyt näihin päiviin saakka.
Ravenin mukanaolo kiertueella oli pelkkää plussaa. En meinaan ollut yhtyettä aikaisemmin nähnyt. Kumma kyllä se ei osunut edes kertaakaan vanhoja bändejä kierrättävälle Sweden Rock Festivalille 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, jolloin kävin siellä seitsemänä kesänä.
Ravenin huumoripuolesta en oikein ollut perillä, vaikka 80-luvun levykansissa olikin viitteitä jos jonkinlaisiin urheiluhommiin ja naamanvenytyksiin. Tulikin yllätyksenä, että lavalla heiluneet basistilaulaja John Gallagher ja kitaristiveljensä Mark Gallagher ilveilivät pahemmin kuin kanadalainen Anvil, jota yhtye muistutti muutenkin melkoisesti niin musiikkinsa kuin triokokoonpanonsakin puolesta.
Illan kello 19:45 aloittaneen Ravenin touhusta jäi päällimmäisenä mieleen hyväntuulisuus. Huumorilla höystetty pitkä kitarasoolokin sai ensin suunpielet virneeseen, mutta loppujen lopuksi vinguttelu oli taisikin olla harkittu ja ammattitaitoinen esitys.
Raven soitteli pääosin 80-luvun alun levyiltään tuttuja biisejä. Silloin tällöin lavalta kuului tuttujakin tutumpiakin sointuja, kun yhtye revitteli muun muassa UFOn Rock Bottomia ja Black Sabbathin Symptom Of the Universea pikku pätkät.
Keikan lopuksi John Gallagher kiitteli runsaslukuista yleisöä. Hän kehoitti porukkaa ostamaan paitoja ja muita tuotteita narikan vieressä olleesta myyntikioskista, "jotta he saavat syödä tänään". Lämmittelybändien tienestit eivät varmaan kovin kaksisia ole tällaisilla kiertueilla.
Harmi, ettei Raven kiinnostanut sen kummemmin yleisöä. Keikan aikana oli vielä mukavan väljää. "Katselin Youtubesta, enkä jaksa semmosta", kuittasi eräskin tuttu. Jos samalla lipulla pääsee muutamaksi tunniksi keikalle, niin miksei sitä sitten kannattaisi hyödyntää?
Ravenilla on yhteys saksalaisen Dirkschneiderin pääjehuun Udo Dirkschneideriin jo 80-luvun alusta. Udo oli Ravenin All For One -albumin (-83) toinen tuottaja yhdessä Michael Wagenerin kanssa. Jälkimmäinen on sittemmin säätänyt potikoita muun muassa kotimaiselle Lordille.
Dirkschneinerilla homman nimenä oli esittää laulajansa entisen orkesterin Acceptin kappaleita Back ToRoots Pari II -teemalla. Tätä varten yhtyeen nimikin vaihdettiin U.D.O.:sta Dirkschneideriksi. Mielestäni aivan turha toimenpide. Jokainen alaa seuraava tietää kyllä kuka hän on, ja että Acceptin kappaleita on kuulunut aikojen alusta U.D.O.:nkin settiin.
Koska kyseessä oli jo toinen juurikiertue, oli biisilistakin pääosin vaihtunut. Nyt sitä hallitsivat Acceptin 90-luvulla tehtyjen kolmen albumin kappaleet. Monille nuo levyt ovat täyttä hepreaa. Itsekään en ole kuullut kiekoista kuin ensimmäisen, vuonna 1993 ilmestyneen Objection Overruledin. Kaksi muuta tuon aikakauden Acceptia, Deathrow ja Predator, ovat täysin vieraita.
Dirkschneider aloitti kello 21:15. 1990-luvun Accept -tuotannon paikoin jopa tylsää sahaamista ja jynkytystä kuunnelessani oikein kaipasin vanhempaa materiaalia. Onneksi sitäkin tuli tasaisena virtana. Pääosassa oli bändin 1986 ilmestynyt Russian Roulette, joka jäi nykyään 65-vuotiaan Udo Dirkschneiderin viimeiseksi levyksi Acceptin riveissä pitkään aikaan.
Yhtyeen kokoonpanossa oli Udon ohella kaksi tuttua hahmoa. Saksalaisbasisti Fitty Wienhold on pomputtanut nelikielistään laulajan vierellä jo parikymmentä vuotta. Toinen kitaristi, venäläinen Andrey Smirnov näytti hänkin kovin tutulta. Uudempia soittajia olivat rumpali, Udon poika, Sven Dirkschneider sekä neljä vuotta Udon kanssa soitelleen suomalaiskitaristi Kasperi Heikkisen hiljaittain korvannut brasilailainen Bill Hudson.
Illan yleisöjakauma oli oletetusti miesvoittoinen. Saattoipa 450:n hengen joukossa oli parisenkymmentä nätimmän sukupuolen edustajaakin. Perinteisesti Accept ja etenkin U.D.O. ovat miesten yhtyeitä, eikä soittajien joukossa ole kauniita poikia tukkahevibändien tapaan. Sukupuolijakauma saattaisi olla toinen, mikäli Udo Dirkschneider näyttäisi Jon Bon Jovilta, eikä lokalahtelaiselta hirvenmetsästäjältä.
Kukonpojan elkein lavalla liikkunut Bill Hudson olisi varmasti jossain toisessa orkesterissa kovakin pillumagneetti köyhän miehen Alexi Laiho -lookeineen ja maneereineen. Lahjakkaalta vaikuttaneen muusikon lienee kumminkaan turha odotella panoseuraa jonoksi asti Dirkschneiderin keikkojen päätteeksi.
Mukava lepohetki paikoin yksioikoisen jyystämisen väliin oli kahden balladin tuokio. Niistä ensimmäisenä kuultu, Acceptin vuoden 1981 albumilta Breaker tuttu Can't Stand The Night on erinomainen kappale. Heti perään esitetty Amamos La Vida Objection Overruled -levyltä sopi sekin hienosti iltaan.
Yleisön puolella ongelmana oli aivan järjetön tilanpuute. Puoli keikkaa jaksoin nojata sopivasti hollilla olleeseen pylvääseen. Kun lähellä ollut minuakin pitempi mies änkesi tappituntumalle, hiki valui kuin saunassa ja näkörajoitteisuus huononi biisi biisiltä, oli aika siirtyä väljemmille vesille. Luovutin tolppapaikkani turkulaiselle hevilaulajalle Taage Laiholle, joka sattui sopivasti olemaan takanani väentungoksessa.
Loppukeikan kuuntelin miksauspöydän seinän takana olevasta baarista. Sinne valui tasaisena virtana muitakin kohtalotovereita, joukossa paljon tuttuja. Mikäpä siinä oli kuulumisia vaihdellessa, kun salin puolelta tuli Accept -klassikoita tyyliin Princess Of the Dawn ja Fast As A Shark.
Raven -kuvat: Tony Lundberg Dirkschneider -kuvat: Jari Kiviharju
