Gdanskin matka osa 4 - Stutthofin keskitysleiri

Stutthof oli ensimmäinen keskitysleiri, jonka saksalaiset perustivat maansa ulkopuolelle toisen maailmansodan alettua.

Danzigin vapaakaupungin eli nykyisen Gdanskin natsit suunnittelivat leirejä ei-toivotulle puolalaisainekselle ja pidätyslistoja valmisteltiin 1936 lähtien. Toisen maailmansodan ensimmäisenä päivänä, 1. syyskuuta 1939, Danzigissa pidätettiin noin 1 500 ihmistä, enimmäkseen puolalaisia sosiaalisen elämän ja talouden aktiiveja ja puolalaisorganisaatioiden jäseniä. Stutthof valittiin tulevan keskitysleirin paikaksi jo elokuussa ennen sodan puhkeamista.

Leiri perustettiin 2. syyskuuta 1939 metsäiselle alueelle Sztutowon kaupungin länsipuolelle, noin 34 kilometriä Gdanskista itään. Alue oli hyvin eristetty. Sen pohjoispuolella on Gdanskinlahti, idässä Veikselinhaffi (laguuni Itämeren kaakkoisosassa) ja länsipuolella Veikseljoki. 15. syyskuuta leirillä oli jo 6 000 vankia.

Keskitysleirien tarkastaja SS-Grupperführer Richard Glücks ehdotti SS:n ja Gestapon päällikölle Heinrich Himmlerille leirin muuntamista keskitysleiriksi. Glücksin mukaan paikka täytti keskitysleiristatuksen ehdot, muun muassa kyvyn ottaa vastaan lisävankeja ja käyttää heitä pakkotyöhön rakennuksilla, maatöissä ja läheisellä kivilouhoksella.

Noin vuosi Glücksin ehdotuksen jälkeen Himmler tarkasti leirin. Hänen mielestään se oli ideaalinen ehdokas yhdeksi miehitettyjen alueiden pääleiriksi. Hän määräsi leirin muuntamisen tavalliseksi keskitysleiriksi ja läheisen tiilitehtaan ottamisen SS:n haltuun. Leiristä tuli pian tärkein Pohjois-Puolan keskitysleiri ja se sai täysimittaisen keskitysleiristatuksen 13. tammikuuta 1942.

Vuonna 1943 leiriä laajennettiin. Uusi rakennettiin alkuperäisen viereen ja se ympäröitiin sähköistetyllä piikkilanka-aidalla. 1944 Stutthofista tuli yli sadan Pohjois- ja Keski-Puolassa sijainneen pakkotyöleirin hallinnollinen keskus.

Viidessä vuodessa varsinainen Stutthofin leiri kasvoi pienestä 12 hehtaarin alueesta, joka oli tarkoitettu 3 500 vangille, 120 hehtaarin alueeksi, jossa oli vuonna 1944 57 000 vankia ja 39 alaleiriä. 15. tammikuuta 1945 SS raportoi leirillä edelleen olleen vähintään 50 000 vankia, joista 18 000 oli miehiä.

Leirille vietiin kokonaisuudessaan 100 000 - 110 000 henkilöä, aluksi pääasiassa ei-juutalaisia puolalaisia. Vankeja käytettiin etenkin pakkotyöhön. Jotkut työskentelivät leirin lähelle sijoitetuissa SS:n omistamissa yrityksissä.

Zyklon B -kaasutukset leirin pienessä kaasukammiossa kesäkuussa 1944. Kammioon mahtui noin 30–50 vankia kerrallaan. Leiri tuli osaksi ”juutalaisongelman lopullista ratkaisua”, Endlösung -massatuhoamisprojektia.

Tammikuussa 1945 alkoi Stutthofin ja sen alaleirien tyhjennys. Tuolloin pääosa vangeista oli juutalaisia. Noin 5 000 vankia eri alaleireiltä marssitettiin Itämereen ja ammuttiin konekivääreillä. Loput vangit käskettiin kohti Lauenburgiä, mutta etenevät neuvostojoukot katkaisivat marssireitin. Vielä elossa olevat vangit marssitettiin takaisin leiriin. Tuhannet kuolivat marssin aikana ankariin talviolosuhteisiin ja vartijoiden väkivaltaan.

Huhtikuun lopulla 1945 jäljellä olevat vangit kuljetettiin pois meritse, koska leiri oli täysin neuvostojoukkojen piirittämä. Taas kerran sadat vangit marssitettiin mereen ja ammuttiin. Yli 4 000 vankia kuljetettiin pienillä laivoilla Saksaan. Monet hukkuivat matkalla. Vähän ennen Saksan antautumista jotkut vangit kuljetettiin Ruotsin Malmöön, jossa ja he pääsivät sairaalahoitoon. On arvioitu että yli 25 000 vankia, joka toinen matkaan lähteneistä, kuoli evakuoinnin yhteydessä.

Neuvostojoukkojen 48. armeijan sotilaat saavuttivat Stutthofin 9. toukokuuta 1945 ja vapauttivat viimeiset noin sata vankia, jotka olivat onnistuneet piiloutumaan viimeisen evakuoinnin aikana. Leirin olemassaolon aikana siellä kaiken kaikkiaan olleista noin 100 000–110 000:sta vangista vähintään 65 000 oli kuollut.

Vangit edustivat 25 eri kansallisuutta. Stutthofissa oli myös noin 90 suomalaista merimiestä sodan loppuvaiheissa ja sinne vietiin jo jatkosodan aikana Suomesta Saksaan luovutettuja poliittisia vankeja.

Nykyisin Stutthofissa on keskitysleirin muistoa vaaliva museo. Ensimmäisellä Gdanskin matkallani keväällä 2012 en ollut paikasta vielä tietoinen, mutta viimeiset neljä vuotta se on toisinaan vilahdellut tuttujen lomakuvissa ja puheissa.

Stutthofiin pääsy ei tuottanut vaikeuksia, sillä Gdanskin bussiasemalta löytyi helposti oikea laituri ja auto. Biljetti ei juurikaan lompakkoa laihduttanut.

Pohjois-Puolan maaseutua ehti ikkunoista tiirailla reilun tunnin. Matkalla nähdyt pikkukylät, pellot ja metsät muistuttivat kovasti Viron vastaavia.  Arvelin, että olemme suunnilleen ainoat ketä keskitysleiri kiinnostaa, mutta alueella oli turisteja bussilasteittain.

Keskitysleirin kiertämisessä vierähti parisen tuntia. Mikäli parakkien seinätaulut olisi kahlannut perinpohjaisesti läpi, aikaa olisi aikaa mennyt rutkasti enemmän. Vieraskielisiä infotekstejä tulee tutkittua aika ylimalkaisesti.

Stutthof on neljäs keskitysleirimuseo, jossa olen vieraillut. Puolassa Krakovan lähellä sijaitseva Auschwitz ja etenkin viereinen tuhoamisleiri Birkenau ovat lajinsa karuja ykkösiä, mutta eipä Stuthofkaan mikään huvipuisto ole.

Gdanskin matka osa 3 - Päiväretki Helin niemimaalle

Helin niemimaa eli Helinkynnäs on Pohjois-Puolassa Itämereen Gdanskinlahdelle työntyvä hiekkakynnäs. Niemimaa erottaa Puckinlahden Itämerestä ja on noin 35 kilometriä pitkä. Puckinlahti on Gdanskinlahden matala luoteisosa.

Helin niemimaan leveys vaihtelee 200 metristä kolmeen kilometriin. Sen päässä sijaitsee Helin pikkukaupunki, jonne johtaa kynnästä pitkin rautatie ja maantie.

Helistä ei löytynyt ennen reissua juurikaan pohjatietoa. Muistin hiljattain lukeneeni jonkun artikkelin Seurasta tai Ilta-Sanomista, mutta muuten paikka oli melko pimennossa. 

Timon ehdotettua päiväreissua Heliin, olin välittömästi kiinnostunut. En meinaan oikein ymmärrä ihmisiä, jotka kyyhöttävät Gdanskin lomallaan hotellissa tai ostoskeskuksessa, kun ympärillä on nähtävyyksiä ja historiaa vaikka millä mitalla.

Reissuaamuna sunnuntaina kahdeksan paikkeilla Gdansk oli kuin autiokaupunki.

Paatti lähti aamuyhdeksältä Hilton -hotellin edustalta. Laiturille alkoi parveilla ihmisiä pilvin pimein ja lopulta lähtö oli tupaten täynnä. Kaikki eivät edes mahtuneet mukaan. Hel on ilmeisen haluttu retkikohde gdanskilaisille ja Puolan suosituimpia rantakohteita ylipäätään.

Alus ängettiin niin täyteen, että mikäli kyseessä olisi ollut suomalainen laiva, olisi portti suljettu jo ajat sitten. Puolassa ei säännöistä näytetä niin välittävän, joten olo oli lähinnä kuin sillipurkissa. Onneksi lotja oli sen verran jykevää tekoa, ettei ensimmäisenä tullut mieleen Titanicin kohtalo. Kahden tunnin matka taittui vaivatta.

Matkalla porhallettiin valtavan Gdanskin telakan ohi. Toisen maailmansodan aloituspaikka Westerplatten mahtavine muistomerkkeineen oli kivenheiton päässä.

Laivalta ei saanut ruokaa ollenkaan, joten puolalaisilla oli isot eväskorit ja kassit mukanaan. Muutama kännikalakin joukkoon mahtui - tatuoidut korstot elvistelivät kannella tupakka suussa, vaikka sauhuttelu laivalla oli kielletty. Kainaloissa kihnasi C-luokan Pamela Andersson -klooneja.

Laivan saavuttua Helin pitkälle aallonmurtajalaiturille, oli ensimmäinen tavoitteeni löytää jokin murkinapaikka. Homma ei onneksi ollut järin vaikeaa, sillä rantakadulla oli kuppiloita peräkanaa. Sen kun vaan käveli sinne missä tilaa näytti olevan.

Kumottuani pari tuoppia kylmää olutta ja ahmittuani ahnaaseen kitaani suussasulavan herkullisen pihvin perunavuoren kera, oli aika lähteä katsomaan mitä muuta Helin katubulevardin varrella on.

Hetken talsimisen jälkeen vastaan tuli Fokarium. Se on hylkeiden suojeluun tarkoitettu allasalue aivan Helin hiekkarannan vieressä. Kun kymmenen metrin päässä auringonpalvojat tahkovat rasvaa nahkaansa, polskuttelee aidan toisella puolella monisataakiloinen hylje turistien pällisteltävänä.

Helin niemimaa on ollut strategisesti merkittävä sodissa ja rauhanaikana. Rantahiekkoja pitemmälle mennessä vastaan tulee valtavat määrät entisaikojen rannikkolinnoituksia. Bunkkereita, tykkejä ja juoksuhautoja riittää enemmän kuin yhden kerran tarpeiksi.

Käyntipäivänämme Helissä vietettiin D-Day -festivaalia eli juhlistettiin liittoutuneiden maihinnousua Normandiassa. Se tapahtui tosin 6. kesäkuuta 1944, mutta jostain syystä puolalaiset muistelivat tapahtumaa elokuun viimeisellä viikolla.

Hyppäsimme taksikärryn kyytiin, joka kiikutti meidät muutaman kilometrin päähän entiseen tulenjohtotorniin. En ole aivan saletti oliko koko hela hoidon nimi Muzeum Obrony Wybrzeza vai oliko se vain ensimmäinen etappimme.

Matka jatkui hiljalleen takaisin kohti rantaa ja matkan varrella oli jos jonkinmoista tarjontaa. Jokaiseen bunkkeri- tai puolustuskohteeseen maksoi erikseen sisälle. Kuitteja kertyikin taskun pohjalle aikamoinen läjä. Lopulta olin niin puhki jatkuvasta ramppaamisesta, ettei kaikkia paikkoja jaksanut millään koluta läpi.

Hel oli varsinkin D-Day -tapahtuman aikaan todellinen sotahistoriafanin mekka. Ainuttakaan suomalaista ei näkynyt koko päivänä, vaikka oikein odotin milloin känninen mölyjoukko tulee vastaan Kiitos 1939-1945 -paidat päällään. Tapahtuma oli varmaan jäänyt täkäläisiltä militariafaneilta vallan pimentoon.

Paluulaiva Helistä Gdanskiin ei ollut yhtä täynnä kuin mennessä. Silti suomalainen tarkastaja olisi urputtanut ainakin laivan uloskäynneistä, jotka olivat todella ahtaat. Vaikka tulipalon sattuessa kaaos portaikossa olisi takuuvarma.

Hel oli hieno päiväreissukohde, jossa kannattaa ja ehtii hyvin käydä vaikkapa neljän päivän Gdansk-loman aikana.