Kalevala: Kullervon tarina

Eilen 16. tammikuuta sai ensi-iltansa Antti J. Jokisen ohjaama suurelokuva Kalevala: Kullervon tarina. 

Ohjaaja Jokisesta minulla ei ole vuosien saatossa ollut järin korkeatasoista vaikutelmaa. Kaveri on ollut lähinnä ärsyttävä muotivaateteline lässyttävällä puheenparrellaan. Nyt näyttää siltä, että hän on skarpannut, koska tällaista elokuvaa ei kuka tahansa pysty tekemään. 

Näin etukäteen elokuvan trailerin pariinkin otteeseen. Mutta kuten yleensä, on muutamaan minuuttiin ängetty kovimmat taistelukohtaukset sellaisella tempolla, että heikompaa hirvittää. Kalevalan tapauksessa traileri on kyllä edustava.

Turun Sanomissa Kullervon tarina sai kriitikolta vaivaiset kaksi tähteä. Saman kohtalon se koki Helsingin Sanomissa. Kyseistä juttua en tosin pystynyt nettijulkaisun maksumuurin takia lukemaan kuin vähän alusta. 

Nykyisiä elokuva-arvioita lukiessa tulee oikein ikävä vanhaa kunnon Tapani Maskulaa, joka Turun Sanomissa lyttäsi lähes poikkeuksetta kaikki uutuusleffat. Yleensä se oli varma merkki, että nyt valkokankaalla on kovaa kamaa! 

Kaarinassa sijaitsevan Kino Piispanristin ykkössali oli mukavasti täyttynyt kello 18 näytöksessä. Jo iltapäivällä olisi ollut mahdollista päästä nauttimaan elokuvasta, mutta koin sen turhan aikaiseksi ajankohdaksi. 

Kullervon tarinan pituus hieman arvelutti. Sen verran vauhdikasta meno kuitenkin oli, ettei takapuoli ehtinyt 143 minuutissa puutua. 

Tiivistämisen varaa olisi tosin ollut jonkun verran. Elokuvan loppupuolella oli aavistuksen tyhjäkäyntiä päähenkilön tavatessa Ainon. Vaikka sankari pukille pääsikin, olisi jakson voinut yhtä hyvin jättää väliin. 

Untamoa näyttelevä Eero Aho on lunastanut paikkansa valkokankaalla jo ajat sitten. Viimeistään alikersantti Antero Rokan rooli Tuntemattoman sotilaan kolmannessa elokuvaversiossa vuodelta 2017 teki hänestä pätevän kovisten esittäjän. 

Kullervoa näyttelevä Elias Salonen puolestaan on ollut ainakin minulle jonkinmoinen babyface. Mutta ei todellakaan enää; hän tekee elokuvassa loistoroolin. 

Loistoroolissa hänet tosin nähtiin jo vuosi sitten perin toisenlaisessa rainassa. Dingo-yhtyeestä ja sen solistista Neumannista kertoneessa Levoton Tuhkimo-leffassa Salonen hyppäsi hiljattain edesmenneen manageri Lasse Norreksen saappaisiin. 

Ahon ja Salosen ohella Kullervon tarinan pääosissa nähdään Ilkka Koivula (Wäinö), Olli Rahkonen (Ilmarinen), Krista Kosonen (Kerttu), Johannes Holopainen (Kalervo), Janne Hyytiäinen (Kalevi), Oona Airola (Marjatta) ja Ronja Oras (Aino). 

Suomalaisittain kallis, yli viisi miljoonaa euroa maksanut elokuva on kuvattu Pohjois-Karjalan komeissa maisemissa. Kuvausryhmä piti keskipisteenään Nurmeksen Bombaa. Leffan pääyhteistyökumppani Pohjois-Karjalan Osuuskauppa rakennutti Bomban alueelle lavasteet kuten Untamon ja Kullervon asumukset. 

Kainuun reissu osa 9 - Möhkön ruukkikylä

Möhkön ruukkikylä sijaitsee Pohjois-Karjalan Ilomatsissa Koitajoen varrella. Kylä syntyi aikoinaan Suomen suurimpiin kuuluneen järvimalmiruukin ympärille. 

Möhkön ruukin toiminta päättyi 1907, jonka jälkeen alueella toimi 1960-luvulle saakka ruukille kuulunut saha ja sen yhteyteen 1910-luvulla perustetut höyläämö, mylly ja sähkölaitos. 

Ruukin aikoihin Möhkö oli suuri 600 asukaan kylä. Ajoittain työvoimaa oli jopa pari tuhatta henkeä. 

Möhkön kultturiympäristöstä löytyy teollisuusrakennusten jäänteitä, sotahistoriaa, puistomaista luontoa ja Museoviraston restauroima ainutlaatuinen kanavajärjestelmä. Vanhassa asuntoproomu Mantassa on kahvila Möhkön Manta. 

Parillakin eri nettisivulla Möhkön sanotaan olevan Suomen itäisin kylä. Hetkeä ennen Möhköä kävimme Ilomantsin Hattuvaarassa, josta sai saman käsityksen. En ala kinaamaan kumpi on. 

Syyskesällä Möhkössä oli hiljaista. Käyntipäivänämme 2. syyskuuta laajalla alueella ei näkynyt lainkaan muita ihmisiä. Ajoittainen sade yllätti vähän väliä, toisaalta taas aurinko paistoi kirkkaasti. 

Enpä vielä viikon 35 autoreissullamme alussa uskonut tällaiseenkin paikkaan päätyväni. Tosin Möhkö varmasti luki Sunttu Sundellin laatimassa laajassa matkaohjelmassamme, joka pääosin suuntautui Kainuuseen, mutta taisi jäädä väliin sitä tiiraillessani. Ehdottomasti viikon hienoimpia kohteita!

Itä-Suomen kierros osa 6 - Laivamatka halki Pielisen

Tiistaina 29. heinäkuuta matkustimme 1958 rakennetulla Pielinen -aluksella Kolin satamasta Lieksaan. Sisävesiristeily oli ollut haaveena jo vuosikausia ja nyt se totetutui kuin varkain. Suntun laajassa matkasuunnitelmassa tätä ei mukana ollut, vaan homma päätettiin vasta edellisenä päivänä.

Pielinen on luode–kaakkosuunnassa yli 90 km pitkä, enimmillään jopa 30 km leveä ja pinta-alaltaan Suomen neljänneksi suurin järvi. Järven lähes 1 500 saaresta suurimmat ovat Paalasmaa, Kynsisaari, Porosaari, Iso Ristisaari, Koveronsaari, Hattusaari, Satjanko ja Kelvänsaari.

Saaret pirstovat Pielisen seliksi, joista suurimmat ovat pohjoiset Kojonselkä ja Vasamaselkä, keskiosien Koveronselkä, Napaselkä, Suurselkä ja Hattuselkä sekä eteläiset Purjeselkä ja Pulloselkä. Pielisen osa-alueiksi luetaan usein myös samassa tasossa olevat Kuokkastenjärvi ja Lautiainen–Nurmesjärvi pohjoisessa sekä Rukavesi etelässä.

Rantaviivaa Pielisellä on yli 1 700 km, ja keskisyvyys on noin 10 m. Suurin syvyys, 61 m, on mitattu läheltä Paalasmaan saarta.

Järven lounaisrannalla sijaitsee kuuluisa Koli ja Kolin kansallispuisto.

Kolin satama ei järin suuri ollut, mutta tarjosi ymmärtääkseni sen verran palveluja kuin tarpeen on. Rannan ravintola ainakin näytti olevan ahkerassa käytössä.

Autojono muodostui nopeasti rantaan, eikä matkaajilla tuntunut olevan käsitystä miten jonotuslinjoihin ajellaan. Tai sitten meillä ei sitä ollut. Menimme mielestäni loogisesti riviin numero yksi, mutta melkein kaikki muut parkkeerasivat kakkosriviin. Autopaikka laivalle oli kumminkin etukäteen varattu, joten oletimme mahtuvamme mukaan.

Alkuhämmenyksen jälkeen kaikki autot saatiin kuin saatiinkin laivaan. Samalla alkoi aurinkoinen sää olla muisto vaan ja vettä ripotteli. Ukkosrintama lähestyi uhkaavasti.

Laivan kannella oli salamabongareita useita kymmeniä. Itselläni oli hieman orpo olo märällä teräspohjaisella alustalla, kun salamat iskivät lähistölle. Yllättävän vähän se tuntui muita huolestuttavan. Yhtään salamakuvaa en tietenkään saanut, muttei saldo tainnut olla parempi muillakaan.

Risteily pitkin Pielistä kesti vajaat kaksi tuntia. Laivaan ja järvimaisemiin ehti tutusta vallan mainiosti. Kelikin parani loppua kohden ja aurinko tuli esiin.

Käsittääkseni samoja kirkkoveneitä, joita näimme aikaisemmin Kontiolahdella Jakokosken kavavalla, oli nyt järvellä menossa kohti Joensuuta.

Eräs vanhempi herra, joka jossain vaiheessa tuppautui juttusilleni, osoittautui jonkinlaiseksi kotiseutuaktiiviksi. Hänellä oli tieto hallussa koko Pohjois-Karjalasta. Miehen tarinoita kuunteli mielellään.

Penkkiurheilijan vikaakin hänessä oli. Soutajat nähtyään hän innostui huutelemaan laivan kannelta kovaäänisesti ja tarmokkaasti "Vetäkää, vetäkää! Ylihuomenna olette jo perillä!" ja paljon muuta.

Laivamatka Kolilta Lieksaan ei ollut kovin kallis, joten samaa voi suositella muillekin matkalaisille. Maantietä pitkin matkaa tulee peräti 90 kilometriä. Ainakin minä taittaisin saman koska vaan uudelleen Pielisellä seilaten. Oli meinaan mielenkiintoinen kokemus.

Itä-Suomen kierros osa 5 - Joensuun bunkkerimuseo

Joensuun Marjalan kaupunginosassa sijaitsevasta bunkkerimuseosta löytyy Salpalinjan linnoitusrakenteita sekä kaksi talvisodan jälkeen rakennettua ja nyttemmin kunnostettua teräsbetonibunkkeria.

Salpalinja, viralliselta nimeltään Suomen Salpa, oli talvisodan jälkeen vuosina 1940-41 ja 1944 Suomen itärajan läheisyyteen Vironlahdelta Savukoskelle rakennettu puolustuslinja. Kauimpana rajasta, jopa yli sadan kilometrin päässä, linja on Pohjois-Karjalassa.

Salpalinja on yhä Suomen suurin rakennustyömaa. Sitä oli tekemässä enimmillään 35 000 miestä keväällä 1941 ja heitä muonittamassa oli 2000 lottaa.

Salpalinjassa oli betonisia tai kallioon louhittuja kantalinnoitteita kaikkiaan 728. Puisia kenttälinnoitteita oli noin 3000. Taistelu- ja yhteyshautaa asemaan oli kaivettu noin 350 kilometriä.

Salpalinjalla ei koskaan taisteltu. Jatkosodassa kesällä 1944 Neuvostoliiton hyökkäys saatiin pysäytetyksi ennen linjaa. Salpalinja oli myös sotataidollisesti viimeinen kiinteisiin puolustusasemiin perustuva linnoitusketju. Salpalinjaan päättyi monia satoja vuosia kestänyt linnoitusperinne. Näin massiivisia puolustusasemia ei enää ole.

Museovirastolla oli vuosina 2010–2011 meneillään hanke, jossa tutkittiin linjan kunto. Se osoittautui yllättävän hyväksi. Puolustusvoimat ylläpiti ja huolsi Salpalinjan korsuja salassa kylmän sodan aikana 1950-luvulta aina 1980-luvulle asti.

Vierailupäivänämme bunkkerimuseo oli ennakkotietojamme kauemmin auki, eikä pääsymaksuakaan ollut. Reipas nuorimies tuli portille vastaan ja kysyi tarvitsemmeko opastusta. No, mikä ettei.

Hän kierrätti meidät ympäri aluetta, esitteli juoksuhaudat ja bunkkerit sisältä. Ne oli lähivuosina restauroitu vastaamaan 40-luvun aikoja. Bunkkerit rakennettiin parillekymmenelle miehelle. Ahdasta olisi ollut tositoimissa.

Opas oli juuri oikea henkilö toimeensa, eikä lainkaan tyypillinen ikäluokkansa edustaja. Näitä löysät farkut roikkuen ja persvako näkyen, teevatin kokoiset kuulokkeet päässä, nuuska huulessa ja pystyyn nukkuvan näköisenä juuri ja juuri huuliaan aukaisten "Häh?" -tyyppisiä vetelehtijöitä joutuu näkemään aivan liikaa.

Kaverilla oli sana ja sotahistoriantuntemus hyvin hallussa. Kierroksen tahti oli ehkä vähän liian nopea, mutta ainakin informaatioltaan maksimaalinen.