Facebookin elokuvahaaste

Jatketaan edellisen blogijutun tavoin Facebookin haasteiden parissa. Sarjakuvahaasteen ohella tällä hetkellä on liikkeellä elokuvahaaste. Siinä pitäisi listata peräti viisitoista kautta aikojen kovinta leffaa, joita voi katsella vieläkin silloin tällöin jos siltä tuntuu.

Viidessätoista elokuvassa oli hiukan miettimistä, mutta aika helposti nekin sai läjään. Leffat eivät välttämättä mene paremmuusjärjestyksessä, mutta ovat kaikki olleet allekirjoittaneelle jollain lailla merkittäviä ja joita pystyy vaivatta katselemaan uudelleenkin vaikka heti.

Mukana on monta elokuvahistorian klassikkoa. Ne nyt vaan sattuvat olemaan helvetin hyviä elokuvia, enkä halua olla mikään erikoisuuden tavoittelija, joka ne sivuuttaisi. Stanley Kubrickin ohjaamat Kellopeli appelsiini ja Hohto, Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän, Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat tai John Boormanin Deliverance (Syvä joki) ovat millä mittapuulla tahansa loistavia leffoja.

Klassikoita, vaikkakin suurelle yleisölle tuntemattomampia sellaisia, ovat Neil Hardyn vuonna 1973 ohjaama The Wicker Man (Uhrijuhla). Lordi Summersisleä näytellyt Christopher Lee (1922-2015) piti rooliaan kautta aikojen parhaimpanaan. Aika paljon sanottu mieheltä, joka näytteli muun muassa 50-luvulla kreivi Draculaa ja myöhemmin Scaramangaa James Bondin Kultaisessa aseessa. Leen loppuaikojen tunnetuin rooli oli Saruman Taru Sormusten herrasta- ja Hobitti -elokuvista.

Günter Grassin samannimiseen romaaniin perustuva Volker Schlöndorffin ohjaama Pelturumpu vuodelta 1979 taitaa suomalaisille olla tutumpi Sielun veljien samannimisenä hittibiisinä kuin elokuvana, mutta kannattaa katsoa jos mahdollisuus tulee.

Ere Kokkosen ohjaama Uuno Turhapuro listassa edustaa enemmänkin sarjan ensimmäisiä, mustavalkoisia elokuvia, jotka ovat mielestäni aivan ehdottomia. Lottovoittaja (-76) on ehkä paras niistä.

Uunon lisäksi suomalaisleffoja joukossa ovat Mika Kaurismäen Klaani (-84) ja Risto Jarvan Jäniksen vuosi (-77). Loistavia elokuvia molemmat.

Huumoripuolta Uunon lisäksi tuovat Taru Sormusten herrasta -sarjan myötä suurelle yleisölle tutuksi tulleen uusi-seelantilaisen Peter Jacksonin esikoisohjaus Bad Taste (-87), Delta-jengi-väännös ja pieruhuumorin helmi Kaasukuningas (-79) sekä osin Evil Dead 2:nkin.

Ainoa perinteinen toimintapläjäys on vuonna 1987 ilmestynyt John McTiernanin ohjaama Predator. Vaikka elokuva ehkä mielletäänkin Arnold Scwarzeneggerin pullisteluksi, on se kumminkin jopa hänen Nicholas Cageakin huonoimmilla näyttelijälahjoillaan erinomainen raina.

Merten urhot

TV 2 esitti lokakuun puolivälissä amerikkalaisen katastrofielokuvan Grey Lady Down (suomeksi Merten urhot). Siinä ydinsukellusvene törmää sumussa rahtilaivaan, jonka jälkeen mennään kohti pohjaa niin että tärisee.

Tallensin digiboksille tämän 1978 valmistuneen leffan. Katsominen jäi tähän viikkoon. Meinasin jo luovuttaa keskenkin, koska elokuva ei tuntunut päättyvän sitten millään. Puoliväkisin kuitenkin sinnittelin loppukrediitteihin saakka.

Nykyelokuviin verrattuna Merten urhot on onnettoman hidastempoinen. Sitä se on jopa aikalaisiinsa verrattuna. Saksalainen Das Boot (Sukellusvene U-96) kestää sekin tuntitolkulla, mutta on kuitenkin ihan eri planeetalta kuin Merten urhot. Das Boot onkin todella hieno elokuva, jonka pitäisi kuulua jokaisen leffafriikin kokoelmiin.

Merten urhoissa on nimekkäitä näyttelijöitä. Sukellusvene Neptunen kapteenia esittää Oscar-voittaja Charlton Heston. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Teräsmiehenä tunnettu Christopher Reeve, Kill Billin Billinä vuosikymmeniä myöhemmin tunnetuimman roolinsa tehnyt David Carradine sekä Syvä joki (Deliverance) -elokuvasta tutut Ronny Cox ja Ned Beatty.

Kannattaa välttää tätä elokuvaa, jollei koe syvää nostaligiaa 70-luvua kohtaan tai ole todella tekemisen puutteessa.