"Madeira (port. Arquipélago da Madeira) on Portugalille kuuluva itsehallinnollinen saariryhmä Pohjois-Atlantilla noin 580 kilometriä Pohjois-Afrikan rannikolta luoteeseen. Madeira kuuluu maantieteellisesti Makaronesiaan ja koostuu seitsemästä tuliperäisestä saaresta, joista suurimmat ja ainoat asutetut ovat Madeira (741 km²) ja Porto Santo (42,5 km²). Pääsaaresta noin 40 kilometriä kaakkoon sijaitsevat kolme saarta käsittävät Desertassaaret (Ilhas Desertas, 14,2 km²), ja hallinnollisesti Madeiraan kuuluvat vielä 280 kilometrin päässä kaakossa, lähempänä Kanariansaaria, sijaitsevat kaksi saarta käsittävät Selvagenssaaret (Ilhas Selvagens, 2,73 km²). Lisäksi saariryhmään kuuluu useita pieniä luotoja." (Wikipedia)
Jo hyvissä ajoin ennen reissua moni tuttavani mainosti Madeiran saarikierrosta. Huikeat maisemat olisi luvassa ja retki reissun ehdoton kohokohta. En epäillyt hetkeäkään moisia puheita, vaan odotin innolla retken alkamista.
Heti ensimmäisellä etapilla, Cabo Giraon näköalapaikalla, kohosi merestä vuorenrinne ylös taivaisiin. Paikkaa sanotaan Euroopan toiseksi korkeimmaksi pystysuoraksi jyrkänteeksi. Oppallamme oli tästä eriävää tietoa. Paikalliset tietenkin haluavat mainostaa sitä näin.
Kuvat saa isommaksi klikkaamalla niitä.
Retkiopas Sirpa kertoi asiantuntevasti reitin varrelle osuneista kohteista. Lähellä pääkaupunki Funchalia sijaitseva Camara de Lobos on kuulemma oikea ongelmakylä, jossa nuoriso riehuu ja käyttää huumeita. Vanhemmat ryyppäävät ja koko paikka on oikea saaren häpeäpilkku. Bussin ikkunasta katseltuna paikka ei kuitenkaan näyttänyt miltään varsinaiselta helvetin esikartanolta.
Tammikuu ei ole turistikautta parhaimmillaan. Sen myös huomasi - Riberia Bravan kylässä kuppilat huusivat tyhjyyttään.
Riberia Brava on komea pikkukaupunki, jota talven 2010 rankkasateet ja maanvyörymät koettelivat pahasti. Tuhon jäljet oli jo saatu korjattua melko hyvin.
Madeira on suunnilleen 58 km pitkä ja 28 km leveä saari. Minua hämmästytti, että asutusta on sisämaassakin joka puolella. Ei vain rannikoilla. Olosuhteet tuntuvat äkkiä katseltuna lähes mahdottomilta asua, mutta ehkä lämmin ilmasto tekee sen mahdolliseksi. Muuten vuorenrinteillä luulisi olevan erittäin vaikeaa elää ja hankkia elantonsa.
Etelärannikolta matka jatkui saaren halki kohti pohjoisinta kärkeä, Porto Monizia. Matkalla näkyi huimia maisemia, eikä korkeanpaikankammoisten kannattanut paljon tiirailla ikkunasta alaspäin.
Bussikuskien ammattitaito jaksaa hämmästyttää. Olen aina ihmetellyt kuinka jotkut turistit uskaltavat itse ajella vuokra-autoilla tällaisilla kapeilla vuoristoteillä. Luulisi onnettomuuksia sattuvan vähän väliä. Eräs samassa hotellissa asunut helsinkiläsimies kuittasi asian: "Pitää vaan keskittyä ajamiseen ja katsoa eteenpäin". No, niinhän sen pitäisi Pohjanmaan lakeuksillakin olla!
Kapeilla teillä vuorenseinämä voi olla todella lähellä bussin ikkunaa.
Viimeisellä stopilla ennen Porto Monizia oli yllä näkyvät maisemat.
Paita-, postikortti- ja muun turistitavaran penkomisen ohella siellä oli mahdollisuus maistaa paikallista kansallisjuomaa Ponchaa, joka on hunajasta ja sitruunasta tehtyä pontikkaa. Sattumalta ostin samaa myrkkyä pullollisen heti ensimmäisenä iltana, kun hotellin viereisen putiikin myyjä sitä kovasti suositteli. Itse en suosittele juomaa kenellekään. Aivan järkyttävän makuista tököttiä.
Porto Moniz oli tuulinen kylä. Valtamerisaarella tuulee varmaan melkein aina, mutta Madeiran pohjoiskolkkaan se tuntui osuvan erittäin hyvin. Mahtavat aallot hakkasivat päin rannan vulkaanisia luotoja.
Ravintola Orcassa oli reissun ruokailu. Kokopäiväretkellä ehtiikin nälkä tulla, mutta Orcan sapuskat korjasivat asian.
Olen usein ihmetellyt, mikseivät monet tuttavat osallistu tällaisille retkille. Ehkä hotellin uima-allas on hienompi paikka kuin vaikka Porto Monizin rantakalliot. Omalle kohdalleni on aina osunut hemmetin hyvä opas ja kohteet ovat lähes poikkeuksetta olleet mielenkiintoisia. Madeiran läntisen saarikierroksen jälkeen olin taas entistäkin kokemusrikkaampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti