Huomasin tapahtuman muutamaa viikkoa aiemmin netistä. Homma vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että ilmoittauduin välittömästi.
Koska järjestäjiä olivat museokeskus ja maakuntamuseo, tyhmempikin saattoi arvata, että retki oli aihepiiriltään historiallinen. Ryhmän vetäjinä toimivat arkeologi Sari Mäntylä-Asplund ja tutkija John Björkman. Molemmilta irtosi reippaasti tarinaa ja verbaliikka oli hallussa.
Kokoontuminen oli aamuyhdeksältä Wäinö Aaltosen museon edessä Turussa. Kuten etukäteen arvelinkin, olin joukon nuorimmasta päästä, vaikken mikään varsinainen poikanen enää olekaan. Sakkia oli koko bussin täydeltä.
Ensimmäinen stoppi Sauvon Riihipellolla sattui olemaan ennestään tuttu, sillä olen käynyt siellä kerran arkeologiystäväni Timo Sepänmaan kanssa.
Kuppikivet ovat kallioita tai maakiviä, joissa saattaa olla yksi tai kymmeniä matalia, halkaisijaltaan noin viiden sentin olevia kaiverrettuja pyöreäpohjaisia syvennöksiä. Niitä pidetään rautakautisina tai myöhempinä uhripaikkoina, jotka yleensä sijaitsevat rautakautisten kalmistojen yhteydessä tai kauan viljeltyjen peltojen reunoilla.
Kuppikiviin tiedetään ainakin myöhempinä aikoina uhratun viljaa ja ternimaitoa. Niihin liittyy myös parannususkomuksia. Riihipellolla on kaksi kuppikiviä, joista toisessa on kymmeniä selviä ja melko syviä kuppeja. Arkeologi Toni Tuovisen tutkimusten mukaan siellä on ainakin 79 kuppia.
Kaivauksissa alueen eteläiseltä rinteeltä löytyi 24 luoteis-kaakkosuuntaista hautaa. Vainajat oli haudattu hiekkakiviaaloista rakennettujen arkkumaisten latomusten tai suorakaiteen muotoisten kivikehien sisälle. Ne ovat ilmeisesti aikoinaan näkyneet maanpinnalle.
Vainajien mukana hautoihin oli lykätty paljon tavaraa. Pronssisia kaula- ja rannekoruja, rautaisia kirveen- ja keihäänkärkiä, veitsiä, saksia ja sirppejä.
Kemiönsaarella ensimmäinen pysähdys oli Skrinnanbergetin pronssikautisella hautaröykkiöillä. Bussi mahtui juuri ja juuri jurruttamaan kapeaa kyltietä pitkin kohteen lähelle, josta oli metsäinen ylämäki vielä talsittavana.
Mäellä sijaitsee kaksi halkaisijaltaan noin kymmenen metristä hautaröykkiötä. Sijainniltaan ne ovat aikakaudelle tyypillisessä ympäristössä; korkean mäen päällä ja silloisten vesistöjen lähellä.
Taalintehtaan ruukkialue osoittautui huomattavasti laajemmaksi kuin olin luullut. Olen nähnyt ainoastaan rannan tuntumassa olevia vanhoja rakennuksia. Retkellä selvisi, että erilaisten tuotanto-, teollisuus- ja varastotilojen lisäksi Taalintehtaalla on paljon työväen asuirakenuksia- ja alueita.
Taalitehtaan ruukin puolesta puhuivat hyvät yhteydet Ruotsiin, toimiva satama ja laajat metsät. Alunperin taonta tehtiin Perniössä Kosken ruukissa. 1860 rakennetusta masuunista on enää jäljellä kivinen alaosa ja tiilinen keskiosa.
Söderlångvikin kartanon tienhaarasta olen mennyt ohi matkalla Kasnäsiin. Enpä vaan ole tiennyt millaiset tilukset siellä onkaan. Valtava kartanoalue komeine rakennnuksineen tulikin täytenä yllätyksenä.
Söderlångvikissa on ollut asutusta jo 1500-luvun alussa. Graafisen teollisuuden yrittäjä ja suurimman suomenruotsalaislehden Hufvudstasbladetin omistaja Amos Andersson (1878-1961) osti kartannon vuonna 1927. Anderssonin kuoleman jälkeen kartano siirtyi hänen perustamansa Föreningen Konstsamfundetin omistukseen.
Reissun viimeinen kohde oli Hammarsbodan pronssikautiset hautaröykkiöt. Pellonreunassa oli kolme isoa kivolatomusta. Alunperin niitä on ollut useampia.
Niinkin aikaisin kuin 1878 paikkaa on tutkittu ja yhdestä röykkiöstä löytyi kirves. Vuonna 1886 yksi kasa pengottiin perusteellisesti. Sieltä löytyi kivikehä ja arkkumainen ladelma. Alue viittaa kivikauden loppuun tai pronssikauden alkuun.
Olipa taas mielenkiitoinen päivä. Onneksi tartuin ilmoitukseen, koska muuten olisi mennyt hyvä reissu harakoille.
Mukana oltiin, oli hieno ja antoisa matka muinaisuuteen.
VastaaPoista