Venäläinen tykkipatteri ja muuta Ruissalon kevättalvea

Sunnuntaina 23. helmikuuta tuli lähdettyä ulkoilemaan. Suunnaksi valikoitui Ruissalo. Ehkä hieman usein kolottu seutu, mutta turha lähteä merta edemmäs kalaan, kun näin läheltä omaa asuinpaikkaa löytyy moinen keidas.

Varsinais-Suomen talvi taisi jäädä tammikuun puolelle. Pyhänä mittari näytti mukavat +5 astetta. Ikkunasta kuikuillessa en kumminkaan osannut varautua tajuttomaan viimaan, joka Ruissalossa pieksi voimalla päin naamaa oitis autosta ulostautuessa. Jonkunlainen lisävaatekerta ei olisi varmaan ollut pahitteeksi. Mutta kuten vanha sanonta kuuluu, myöhäistä rutistaa jos on paskat housuissa! Niillä mentiin mitä päällä oli.

Mukana matkassa oli Harri Nato Leino. Hän ehdotti ensimmäiseksi etapiksi Ruissalon komeiden pitsihuviloiden alta puikkelehtivan Pikku-Pukin promenadin alkupäässä olevaa vanhaa venäläistä tykkipatteria. Se on ollut käytössä Krimin sodan aikana (1854-1855).

Vastaavia rakennelmia oli tuohon aikaan Turkuun johtavilla meriväylillä yhteensä kymmenen. Tarkoituksena oli estää vihollislaivojen pääsy kaupungiin. Tutkimamme Kalkkiniemen kuusitykkinen patteri osallistui elokuussa 1854 neljän englantilaisen sotalaivan torjuntaan.

Kuuvannokalla oli niin jäätävän kylmä, ettei siellä olisi viihtynyt kauan edes itse pirukaan. Usein niin hienoja valokuvia tarjonnut paikka oli nyt kuin toiselta planeetalta, eikä muistikortille tallentunut juuri mitään julkaisemisen arvoista.

Saaronniemen Kolkannokalla jytisi. Arvelin kallion takaa ilmestyvän tuotapikaa massiivisen öljytankkerin, mutta sieltähän tulla tupsahtikin sotalaiva. Melkoinen jyrinä aluksen kokoon nähden.

Tuuli ei kumma kyllä osunut Kolkannokkaan yhtä voimakkasti kuin kivenheiton päässä Kuuvannokalla. Mutta mikään varsinainen nautinto ei sielläkään oleilu suinkaan ollut.

Ympäri Ruissaloa parkkeeratuista autoista päätellen auringoton aamupäivä sai ihmisiä liikkeelle, vaikka oli kalseaa ja tuulista. Itse pallukka tuli näkyviin hyvinkin kirkkaana vasta Ruissalosta kaupungiin palattuamme.

Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily

Tamperelaistoimittaja Juho Juntusen kesällä 1981 parissa kuukaudessa kirjoittama Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily on kuvaus legendaarisesta Tuuliajolla-kiertueesta samalta vuodelta.

Idean moiseen keksi Juice Leskinen. Kiertue tehtiin sisävesialus SS Heinävedellä ja mukana olivat tuohon aikaan hyvin suositut orkesterit Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam.

Vaikka keikkoja oli vain kuusi, koettiin kiertue sen verran tärkeäksi spektaakkeliksi, että siitä tehtiin jopa elokuva nimeltä Saimaa-ilmiö ja livelevy Tuuliajolla (eli ballaadeja Saimaalta). Leffan takana olivat Mika ja Aki Kaurismäki, jotka tuolloin aloittelivat uraansa. Saimaa-ilmiö oli heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa.

Orkesterit matkasivat laivalla pitkin Saimaata keikkapaikkaunnalta toiselle. Kostean reissun varrella Lappeenranta, Mikkeli, Kuopio ja muutama muu paikkakunta sai ihmeteltäväkseen sekalaisen joukon epäsiististi pukeutuneita nuoria miehiä. Nyttemmin on kovin vaikea uskoa heidän olleen vain karvan verran yli kaksikymppisiä. Joukon senioreihin lukeutunut Juice Leskinen oli tuohon aikaan 31-vuotias, mutta näytti jo viisikymppiseltä.

Elokuvaan verrattuna hieman erilaisen näkökulman kierueeseen antoi Juntusen kynäilemä kirja. Loppukesästä 1981 ilmestynyt ja nyttemmin uusintapainoksen saanut tekstinivaska on silkkaa suomalaisen rockjournalismin huippua.

Juntusen tyylissä on havaittavissa myöhemmin enemmänkin esille tullut ns. gonzo-journalismia. Kirjoittaja siteeraakin pätkän amerikkalaisen Hunter S. Thompsonin tekstiä. Kaveri on tunnettu alan guru ja oli todennenäköisesti Juntusen suosikki noihin aikoihin.

Luin Tuuliajolla-kirjan ensimmäisen kerran poikasena sen ilmestymisen aikoihin. Kannessa komeili sittemmin suomirockin ikoniksi nostettu Hassisen koneen Ismo Alanko, joka laukoi mikrofoniin jotain painavaa ja raastoi alhaalla roikkunutta kitaraansa. Harmi kyllä Alankin tuotosten taso on laskenut noista ajoista kuin lehmän häntä.

Vaikka olinkin 1981 suuri Hassisen kone-, Juice Leskinen- ja Eppu normaali -fani, meni kirja aikakaan kai suurimmalta osin yli hilseen. En sitä enää ihmettele, koska jutut eivät aukene samalla tavoin 11-vuotiaalle kuin 43-vuotiaalle. Sama pätee em. yhtyeiden teksteihin, joihin osaan pääsee sisälle vasta nykyään kun oivaltaa jonkun tekstinpätkän tarkoittaneenkin jotain ihan muuta mitä on vuosikymmenet luullut.

Suomi oli 80-luvun alussa kovin toisenlainen paikka kuin nykyään. Kirjaa voikin pitää hienona ajankuvana kolme vuosikymmenen takaa, vaikkei itse bändit kiinnostaisi pätkääkään.

Alkuperäisestä painoksesta poiketen teoksessa on uusi kansi ja osin erilainen kuvitus. Lopusta löytyy turha päivitetty osuus, jossa Kotiteollisuus-yhtyeen sankari Jouni Hynynen kertoo uudelleen herätetyn Tuuliajolla-kiertueen vaiheista. 2006 kiertueella olivat Kotiteollisuuden lisäksi mukana 51 koodia ja CMX sekä vaihteleva määrä muita orkestereita keikkapaikkakunnasta riippuen.

Lähinnä Soundin toimittajana tunnetuksi tulleen Juho Juntusen kirjoitustyyli on vaikuttanut allekirjoittaneeseen melkoisesti. Miehen juttuja pikkupojasta asti seuranneena kohotan hänet parhaaksi kotimaiseksi musiikkitoimittajaksi ohi ilkkamattiloiden ja muiden huimaa arvostusta nauttivien tyhjäntoimittajien.

He kyllä saavat musiikkialan gaaloissa pystejä saavat vuodesta toiseen, muttei kirjoituksiaan muista kukaan enää parin viikon kuluttua. Juntunen sen sijaan kirjoitti Suosikissa vuonna 1985 Venom-yhtyeestä otsikolla "Juomme kuolevien pappien oksennusta". Sen muistaa varmasti jokainen loppuikänsä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos tällaisen kolmen suomalaisbändin ja heidän siipiveikkojensa kaltaisen ryyppyremmin mukaan saataisiin vaikka pakkoliittämällä joku amerikkainen päihteillä elvistelevä orksteri tyyliin Mötley Crüe, niin tuskinpa jenkkipojilta mitään Törkytehtaan kaltaista satukirjaa olisi koskaan ilmestynytkään. Amerikan "kovat ryyppy- ja huumeveikot" olisivat tuskin selvinneet hengissä edes suomalaisesta 80-luvun festivaalijuhannuksesta.

Deep Purplen Burn 40-vuotias

Brittiläisen rocksuuruuden Deep Purplen kahdeksas studioalbumi Burn täytti viime viikolla 40 vuotta. Loppuvuonna 1973 nauhoitettu levy putkahti kauppojen hyllyille 15. helmikuuta 1974.

Vuonna 1973 suosionsa huipulla ollut Purple vaihtoi kuluneen vuoden kesällä kokoonpanoaan. Kenkää saivat laulaja Ian Gillan ja basisti Roger Glover. Tilalle haalittiin Trapeze-yhtyeessä vaikuttanut laulajabasisti Glenn Hughes, joka kaavaili pääsevänsä yhtyeen keulahahmoksi mikrofonin varteen. Kitaristi ja erotettujen jäsenten jälkeen paljon määrärysvaltaa itselleen haalinnut Ritchie Blackmore ei kumminkinkaan tyytynyt pelkkään Hughesiin, vaan halusi bändiin varsinaisen laulajan.

Yhtye tiedusteli ensin Freen Paul Rodgersilta josko tämä oli valmis keikkumaan Purplen keulilla. Rodgers kumminkin näytti punaista valoa ja perusti Bad Companyn, joka menestyikin varsin hyvin. Paikasta kieltäytyi myös muutamaa vuotta myöhemmin Uriah Heepin laulajaksi David Byronin jälkeen valittu John Lawton.

Vokalistin pestin sai lopulta kellariyhtyeissä laulanut täysin tuntematon David Coverdale. Tuolloin 21-vuotias laulaja näki Melody Maker -lehdessä ilmoituksen, jossa Purple etsi uutta ääntelijää.

Ennen kuin Coverdale julkistettiin yhtyeen uudeksi jäseneksi, joutui hän laihdutuskuurille ja karsastusleikkaukseen. Ajalle tyypillisiä, Suomen valtion päämiehenkin kasvoilta tuttuja paksuja pullonpohjalaseja käyttänyt nuorukainen ryhtyi ängemään silmiinsä piilolinssejä ulkonäkönsä kohentamiseksi.

Deep Purple Mark III. Blackmore - Coverdale - Hughess - Lord - Paice. 

Koossa oli nyt niin sanottu Mark III -kokoonpano, jonka muut jäsenet olivat rumpali Ian Paice ja kosketinsoittaja Jon Lord. Tällä miehityksellä yhtye jatkoi vuoteen 1975, jolloin Blackmore erosi ja ryhtyi luotsaamaan Rainbow-bändiään.

Yhtyeen itsensä tuottamaa ja Martin Birchin äänittämää Burnia ryhdyttiin nauhoittamaan 3. marraskuuta 1973 Sveitsin Montreauxissa, jossa Purple edellisenä vuonna levytti yhden parhaimmista albumeistaan. Kyseinen Machine Head sisältää muun muassa legendaarisen Smoke on the Waterin.

Musiikillisesti Burn oli uutta Purplea. Levyllä kuuluu selkeitä bluesvivahteita, heviä ja hard rockia ja onpa sillä myöhemmin riesaksi asti tullutta funkiakin. Edellinen, vanhalla kokoonpanolla tehty Who Do You Think We Are edustaa jokseenkin erilaista meininkiä.

Uutta Burnilla edustivat myös lauluosuudet. Hughesia ei pidetty pelkästään basson varressa, vaan mies luikauttaa toisinaan omat laulunsa sopiviin kohtiin ja vuorottelee Coverdalen kanssa.

Samaa efektiä on myöhemmin käytetty yllättävän vähän hyödyksi muiden bändien toimesta. Kotimainen pitkänlinjan heavy-yhtye Tarot ryhtyi samaan leikkiin kymmenisen vuotta sitten, mutta mielestäni tulokset eivät ole olleet järin ihmeelliset verrattuna yhtyeen vanhempaan tuotantoon.

Itse pidän Burnia ehkä Machine Headin ja Perfect Strangersin ohella orkesterin parhaimpana levynä. Ensimmäinen kokemukseni albumiin liittyy 70-luvulle. Tuolloin katselin kummissani yksitoista vuotta vanhemman serkkupoikani lp-levyjä. Hienot, usein avattavat kannet olivat jotain uutta ja ihmeellistä. Mieleni syvyyksiin jäi elämään etenkin Burnin kansi, jossa yhtyeen jäsenten päistä on tehty kynttilöitä. Takakannessa ne ovat sulaneet.

Joitakin vuosia myöhemmin oivalsin levyn musiikillisen erinomaisuuden. Nimikappale varsinkin on yksi kaikkien aikojen biiseistä. Riffi on ohittamaton ja tasan kuuden minuutin mitallaan ralli on täydellinen muutenkin. Toinen vuosien varrella eniten levyn kappaleista soinut on seitsemän ja puoliminuuttinen hidas blues Mistreated.

Matti Kassilan elokuva Kaikki pelissä

Yle Teema esitti torstaina 30. tammikuuta Matti Kassilan ohjaaman jännityselokuvan Kaikki pelissä.

Veteraaniohjaaja Kassilan (s. 1924) tuotanto oli vuosikymmenten ajan todella laadukasta. Mies on epäilemättä eräs maamme merkittävimmistä elokuvantekijöistä. Hänen ohjaamiaan elokuvia ovat muun muassa Radio tekee murron, Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin sekä Komisario Palmu -sarja.

Kaikki pelissä on kesällä 1993 Haapamäellä kuvattu jännityselokuva, joka perustuu Kassilan omaan tekstiin. Leffa käsittelee filmausporukkaa, joka tekee elokuvaa paikkakunnalla aikoinaan oikeastikin tapahtuneesta asiasta. Tapahtuu murhia. Tollojen maalaispoliisien avuksi paikalle hälytetään kaupunkilaiskomisario (Esko Salminen), joka ratkaisee ongelmat.

Mukana on monia kärkipään suomalaisnäyttelijöitä. Salmisen lisäksi muun muassa Aake Kalliala, Hannele Lauri, Satu Silvo, Allu Tuppurainen, Antti Litja, Kari Heiskanen, Pertti  Sveholm, Jukka Puotila ja Pentti Siimes. Harmi vaan, ettei näin kovatasoisesta porukasta saatu enempää irti. Kaikki pelissä on nimittäin varsin surkea elokuva.

Se on niin kehno, etti jaksoin katsoa sen vain vaivoin läpi. Yksi syy jättää elokuva pikakelaamatta oli Satu Silvon esittämä horoperse, joka jakoi torttua pitkin leffaa. Kohtaukset olivat tosin aivan liian lyhyitä. Silvolla ja seksillä olisi voitu mässäillä huomattavasti enemmänkin, samoin kuin elokuvatuottajaa esittäneellä Hannele Laurilla. Salmisen kuulustellessa häntä Laurin aamutakin alta pilkistivät stay up-sukat. Odotin, että komisario tekisi samalla ruumiintarkastuksen tai kiksauttaisi häntä työpäivän päätteeksi. Mutta ei.

Loppumetreillä Kaikki pelissä yltyy oikein toimintaelokuvaksi. Jukka Puotilan esittämä hahmo kidnappaa Laurin ja pakenee museojunalla kiskojen vinkuessa. Salminen lähtee takaa-ajoon. Häntä esittävä stunt-mies (ainakin oletan näin olleen) killuu hurjasti etenevän junan ulkopuolella ja Puotila ampuu pistoolillaan niin penteleesti.

Yhdeksän miljoonaa markkaa maksanut Kaikki pelissä oli taloudellisissa vaikeuksissa kunnes Elokuvasäätiö rahoitti sen loppuun. Kävi ilmi, että elokuvan tuottaja oli pistellyt rahoja muuallekin kuin itse tarkoitukseen ja myöhemmin hänet tuomittiin vankeusrangaistukseen.

Harmi, että tällainen teos jäi yhä elossa olevan Matti Kassilan komean uran viimeiseksi. Hieno mies olisi ansainnut paljon paremman elokuvatestamentin.

Kirjastosiltaa katsomassa

Kirjastosilta on joulukuussa 2013 avattu kevyen liikenteen silta yli Aurajoen Turun keskustassa. Sillan vihki käyttöön tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio 3. joulukuuta 2013.

Eipä ole aikoihin tullut käytyä noilla kulmilla, joten siltakävely on jäänyt allekirjoittaneelta paitsioon. Lauantaina tapahtui poikkeus, kun sattui olemaan asiaa kaupunginkirjastoon. Ajattelin samalla poiketa tutkimassa millainen luomus kirjaston taakse onkaan tehty.

Auransillan ja Tuomiokirkkosillan välissä sijaitseva Kirjastosilta on leveämpi kuin luulin. Hämeenkadulta katsottuna se vaikuttaa soukemmalta. Olen joskus iltaisin mennyt autokyydillä siitä ohi, jolloin valaistu silta on näyttänyt hyvinkin onnistuneelta rakennelmalta.

Hämärässä aamupäivässä se ei puolestaan säväyttänyt sitten lainkaan. Näytti perin vaatimattomalta verrattuna 90-luvun lopulla tehtyyn Teatterisiltaan. Mutta ilmeisesti Kirjastosillan ei ole tarkoituskaan olla yhtä pramea, ettei Aurajoen kansallismaisema häiriintyisi liikaa.

Sillan rakentamisesta käytiin kauhea vääntö puolesta ja vastaan. Itselleni oli tähän päivään saakka aivan sama tuleeko sellainen siihen vai ei. Nyt tuntuu, että olisi yhtä hyvin voinut rakentamattakin.

Raision kaupunki 40 vuotta -kirja

Raisiota on sanottiin vuosikausia "Suomen suurimmaksi risteykseksi, jolla on kaupunkioikeudet". Nyt tästä Turun kupeessa sijaitsevasta entisestä kauppalasta on tehty juhlakirja. Raision kaupunki nimittäin täyttää tänä vuonna 40 vuotta.

Viime syksynä sain puhelinsoiton kirjan tekijältä Anne Pentiltä. Hän oli löytänyt blogistani pari kiinnostavaa kuvaa, jotka sopisivat teokseen. Minun puolestani homma oli ok ja lähetin hänelle originaalitiedostot fotoista.

Kyseessä olivat viime elokuussa Raision torilla Korroosion kotiinpaluu -konsertissa ottamani kuvat Korroosiosta ja Rattlersista. Molemmat bändit toimivat aktiivisesti 80-luvun taitteessa ja alussa, nytkin jossain määrin. Etenkin ensin mainittu.

Postiluukkuni kolahti maanantaina 27. tammikuuta. Eteisen lattialle tipahti putkahti kuori, jossa kirja oli. Olin jo varautunut lähettämään sähköpostia perään, jollei kirjaa tulekaan. Eipä tarvinnut. Yleensä vastaavissa jutuissa saa aina kysellä perään. Mukava yllätys.

Raisioon minulla ei ole juuri muuta suhdetta kuin se, että se on matkan varrella Kustavista Turkuun. Samoin matkalla Turusta Naantaliin. Moni tuttavani ja työkaverini asuu Raisiossa. Pitkään Raisiosta tuli ensimmäisenä mieleeni Sig ja Matti Inkinen, samoin Korroosio ja Joel Hallikainen.

Olen mennyt kaupungin ohi tai läpi satoja kertoja. Harvemmin sinne tulee lähdettyä varta vasten, mutta näinkin toki tapahtuu välillä. Varsinkin nyt, kun viime kesän löytö oli keskustassa Tasalanaukiolla sijaitsevan kebabpizzeria Victoryn puffetpöytä. Sitä on aika vaikea ohittaa.

Raision tunnetuimpia maamerkkejä on Kauppakeskus Mylly ohikulkutien varrella. Muutaman kerran vuodessa käytän itsekin sen palveluja. Kun Myllyä rakennettiin 2000-luvun taitteessa, oli erään kaverini kommentti asiaan seuraavanlainen: "Mut kuka lähtee jonnekin Raisioon ostoksille?". Eipä tainnut mennä kuin viikko kauppakeskuksen avajaisista, kun hän itse oli tyttöystävänsä kuskina siellä.

Raision luonto -ja kulttuurikohteissa olisi vielä paljon koluamisen varaa. Krookilan kotiseutukeskus onkin tuttu, samoin Haunisten allas. Kuuanvuori on yhä valloittamatta, vaikka sekin on ollut projektina jo varmaan pari vuotta. Raision kirkossa tai hautausmaallakaan en ole koskaan käynyt. Enkä Raisionlahden luontopolulla. Kirjassa on hyvää infoa näistäkin paikoista.

Anne Pentin tekstit ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Turhaa jaarittelua ei kirjassa ole, vaan se on kuvapainotteinen ja helppolukuinen. Enpä yhtään ihmettelisi jos Raisio saisi uusia asukkaita pelkästään kirjan perusteella.

"Suomen suurin risteyskin" on enää muisto vain. Nykyään Raision keskusta on varsin tyylikkään näköinen taloineen ja valoineen.

Luonto Plus jatkuu netissä

Aikaisemmin Turku-TV:ltä ja myöhemmin nimensä TSTV:ksi muuttaneelta kanavalta tullut luonto-ohjelma Luonto Plus näkyy nykyään netissä Turun Sanomien sivuilla.

Harva varmaan on tietoinen moisesta siirrosta ja nyyhkyttelee ohjelman katoamista televisiosta. Netin kautta on tietysti erilaista katsella kuin perjantaisin kotisohvalta, mutta toisaalta silloin voi seurata lähetystä koska itselle sattuu parhaiten sopimaan.

Luonto Plussassa äänessä ovat Turun yliopiston korservaattori ja luontoasiantuntija Ari Karhilahti sekä toimittaja Ann-Mari Rannikko.

Yleensä parivaljakko seikkailee ulkona metsissä ja rannoilla, mutta uusimmassa jaksossa he pitävät esitelmää Arkipelagia-seuran järjestämässä luontoillassa Turun Forum Marinumissa. Aiheena ovat saariston linnut ja tulokaslajit kuten merimetso.

http://www.ts.fi/teemat/luonto/590164/Luonto+Plus+sisatiloissa

(Tietokoneeni tyhjennyksen jälkeen katosi jotain toimintoja kuten linkkien tulo aktiiviseksi. Maalaa yllä oleva litania ja kopioi se osoiterivillesi, jos haluat nähdä kyseisen Luonto Plus -jakson)