Muutama viikko takaperin huomasin Facebookissa tapahtumamainoksen, jonka mukaan TurunKakskerrassa Harjattulan kartanon Lasipalatsissa esiintyvät 22. heinäkuuta Bablo, Esa Eloranta ja Marko Haavisto & Poutahaukat.
Asia rupesi kiinnostamaan välittömästi. Olisi kerrankin erilainen kesäehtoo tiedossa. Paikalle pääsisi helposti Kauppatorilta lähtevällä bussilla numero 15 ja öinen paluukyytikin järjestetty.
Turussa oli samaan aikaan purjelaivatapahtuma Tall Ships Races ja sakkia liikkellä pilvin pimein. Ikävä kyllä Harjattulaan saapui ihmisiä vain kourallinen, vaikka tällaisen illan olisi luullut kiinnostavan.
Bussia sai odotella paahtavassa auringossa vajaan tunnin. Syynä oli kuulemma poikkeuksellinen perjantaiaikataulu, joka oli muutettu Tall Ships Racesin takia. Kuski oli asiasta kovin pahoillaan. "Saimme kuulla tästä vasta eilen", hän kertoi.
Olen ollut Lasipalatissa viimeksi parikymmentä vuotta sitten. En muistanutkaan, että kattorakennelmat olivat minun mittaiselleni todella alhaalla. Pää kyyryssä piti astella pitkin salia, ettei nuppi kolahtanut rautatankoon.
Muuten Lasipalatsi osoittautui oikein hyväksi keikkapaikaksi. Soundit olivat ensiluokkaiset etenkin pääesiintyjän aikana. Tarjoilupuolikin toimi kuin tyhjää vaan. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan tuotteista valitsin Kukko-lageria, koska tummiin tai muihinkaan erikoisoluisiin en hevillä koske. Tosin pari tölkkiä kumosin Kakolan kalpeaa, joka muistutti kovasti ahvenanmaalaisen Stallhagenin panimon sitruunaolutta.
Sooloartistina pitkään tunnettu Bablo ja mainiosta Garbo -yhtyeessä kannuksensa hankkinut Esa Eloranta soittelivat duona. Molemmilla miehillä on pitkä musiikkitausta ja kokemusta Suomen lavoilta paljon puhuttujen "tuhansien keikkojen" verran.
Liekö sitten ihmiskadosta johtuvaa, mutta keikka oli mielestäni vähän vaisu. Bablo ilmeisesti poistuikin heti kamat kasattuaan. Eloranta rantautui loppuillaksi yleisön harvalukuiseen joukkoon.
Haaviston poppoo on suurelle yleisölle ehkä tutuin Aki Kaurismäen elokuvien kautta. Jo parikymmentä vuotta esiintynyt yhtye on sekoitus iskelmää, rautalankaa, folkia ja kuusikymmentäluvun rokkia.
Poutahaukkojen aikana paikalle saapui muutamia selvästi yhtyeen faneiksi luokiteltavia henkilöitä. Keikassa oli jokseenkin kaikki kunnossa; hieno kesäilta, siihen täydellisesti sopiva musiikki, valot ja äänentoisto.
Haaviston orkesteri ei ollut väenvähyydestä moksiskaan. Yhtye soitteli reilun tunnin minulle suurimmaksi osaksi tuntemattomia kappaleitaan, joukossa toki pari tutumpaakin. Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvassakin soinut Paha vaanii jäi korvamadoksi kaaliini moneksi päiväksi.
Kitaristit Jouni Saario ja Jaakko Rossi hoitivat tonttinsa hienosti, laulajabasisti Haaviston Rauli Badding Somerjokea muistuttava ääni ja tyylikäs nelikielisen pompottelu sekä hillitysti rummutellut Samuli Halonen tekivät illasta parhaan livemusiikkikokemuksen pitkiin aikoihin.
Saimaa-ilmiö on musiikkidokumentti Juice Leskinen Slamin, Hassisen koneen ja EppuNormaalin Tuuliajolla-kiertueesta Saimaan satamakaupungeissa alkukesästä 1981. Elokuvassa näytetään pätkiä keikoista, komeita Saimaan maisemia sekä haastatteluja, joissa ohjaajat Mika ja Aki Kaurismäki haastattelevat lähinnä yhtyeiden laulusolisteja Ismo Alankoa, Juice Leskistä ja Martti Syrjää.
Elokuvahanke lähti liikkeelle Leskisen aloitteesta hänen tavattuaan
Kaurismäen veljekset kiertueelle lähtöä edeltävällä viikolla hotelli
Inter Continentalin saunassa Helsingissä. Rahoitusta kiireiset tekijät
ehtivät kysyä vain Jörn Donnerilta. Elokuvaa käsikirjoitettiin kuvausten jo ollessa käynnissä. Kaurismäkien ensimmäisessä pitkässä elokuvassa käsikirjoitus ei
kuitenkaan ole kovin oleellinen, vaan musiikkiesitykset on jätetty pääosaan.
YLE Teema esitti leffan huhtikuun neljäs päivä. En ollut toviin sitä nähnyt, joten nyt ahmin dokumentin uusin silmin.
Elokuva sijoittuu aikaan, jolloin valettiin musiikkimakuni kivijalkaa. Lyhyen rockabilly-kauteni jälkeen Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam olivat lempibändejäni Sleepy Sleepersin, SIGin ja Pelle Miljoona Oy:n ohella.
Huomasin Saimaa-ilmiöstä kaikenlaista uutta, johon en aiemmin ollut niin kiinnittänyt huomiota. Ensinnäkin yhtyeet ovat todella kovassa vedossa - livesoitto sujuu kuin rasvattu kaikilta poppoilta.
Eppu Normaalin Aku Syrjä rummuttaa kuin peto, eikä yhtyeen tiukkuutta voi kuin ihmetellä. Elokuvaan valikoituneet kappaleet eivät ole sieltä kaikkein tunnetuimmasta päästä ainakaan jälkikäteen arvioituna, joten onkin mukavaa kuulla muun muassa Myrkkyä, Delirium tremens ja Jäähyväiset rock'n'rollille.
Hassisen koneen noin kaksi ja puolivuotinen ura oli yhtä kehitystä. Elokuvan teon aikoihin puolitoistavuotias orkesteri soittaa todella terhaakkaasti yhteen. Harvalla yhtyeellä on pokkaa jättää suurin hittinsä (Rappiolla) soittamatta sellaisena kuin yleisö sen tuntee. Kone vetää kappaleesta medleyn, johon on sekoitettu muitakin ensikoisalbumi Täältä tullaan Venäjän biisejä kuten Syytön, Jumalat jalassa ja Iloisesti hammondilla.
Juice Leskinen Slam esiintyy elokuvan alussa erikoisessa kokoonpanossa, jossa Jari Yliahon ohella yhtyeen kitaristina on Juicen bändeissä 70-luvulla soittanut Petteri Salminen. Bassoa kiertieella pomputteli Slamin pianisti Ila Loueranta, joka otti homman Hannu Tervaharjun saatua yhtyeestä kenkää saman vuoden keväällä.
Jos Eppujen ulkoinen habitus poikkeaa suuresti siitä millaisena heidät 2000-luvulla tunnetaan, eipä ole Hassisen koneen kavereissakaan hurraamista. Nyttemmin jopa minun tekee tiukkaa muistella epäsiistien, ikäisiään paljon vanhemman näköisten parikymppisten hampuusien olleen suosittuja nuorisoidoleita.
Ehkä karmeimpana esimerkkinä voisi mainita Hassisen koneen rumpalin Harri Kinnusen, joka ammattikouluviiksissään, punaisissa polvisukissaan ja hawaijipaidassaan hakee tyylittömyydessä vertaistaan.
Tuskinpa kukaan nykypäivän varhaisteini teippaisi seinälleen plösön kaljupäisen takatukan julistetta kuten minä aikoinaan tein. Mutta se oli sitä aikaa se.
Tamperelaistoimittaja Juho Juntusen kesällä 1981 parissa kuukaudessa kirjoittama Tuuliajolla - Suuri rockand roll -risteily on kuvaus legendaarisesta Tuuliajolla-kiertueesta samalta vuodelta.
Idean moiseen keksi Juice Leskinen. Kiertue tehtiin sisävesialus SS Heinävedellä ja mukana olivat tuohon aikaan hyvin suositut orkesterit Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam.
Vaikka keikkoja oli vain kuusi, koettiin kiertue sen verran tärkeäksi spektaakkeliksi, että siitä tehtiin jopa elokuva nimeltä Saimaa-ilmiö ja livelevy Tuuliajolla (eli ballaadeja Saimaalta). Leffan takana olivat Mika ja Aki Kaurismäki, jotka tuolloin aloittelivat uraansa. Saimaa-ilmiö oli heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa.
Orkesterit matkasivat laivalla pitkin Saimaata keikkapaikkaunnalta toiselle. Kostean reissun varrella Lappeenranta, Mikkeli, Kuopio ja muutama muu paikkakunta sai ihmeteltäväkseen sekalaisen joukon epäsiististi pukeutuneita nuoria miehiä. Nyttemmin on kovin vaikea uskoa heidän olleen vain karvan verran yli kaksikymppisiä. Joukon senioreihin lukeutunut Juice Leskinen oli tuohon aikaan 31-vuotias, mutta näytti jo viisikymppiseltä.
Elokuvaan verrattuna hieman erilaisen näkökulman kierueeseen antoi Juntusen kynäilemä kirja. Loppukesästä 1981 ilmestynyt ja nyttemmin uusintapainoksen saanut tekstinivaska on silkkaa suomalaisen rockjournalismin huippua.
Juntusen tyylissä on havaittavissa myöhemmin enemmänkin esille tullut ns. gonzo-journalismia. Kirjoittaja siteeraakin pätkän amerikkalaisen Hunter S. Thompsonin tekstiä. Kaveri on tunnettu alan guru ja oli todennenäköisesti Juntusen suosikki noihin aikoihin.
Luin Tuuliajolla-kirjan ensimmäisen kerran poikasena sen ilmestymisen aikoihin. Kannessa komeili sittemmin suomirockin ikoniksi nostettu Hassisen koneen Ismo Alanko, joka laukoi mikrofoniin jotain painavaa ja raastoi alhaalla roikkunutta kitaraansa. Harmi kyllä Alankin tuotosten taso on laskenut noista ajoista kuin lehmän häntä.
Vaikka olinkin 1981 suuri Hassisen kone-, Juice Leskinen- ja Eppu normaali -fani, meni kirja aikakaan kai suurimmalta osin yli hilseen. En sitä enää ihmettele, koska jutut eivät aukene samalla tavoin 11-vuotiaalle kuin 43-vuotiaalle. Sama pätee em. yhtyeiden teksteihin, joihin osaan pääsee sisälle vasta nykyään kun oivaltaa jonkun tekstinpätkän tarkoittaneenkin jotain ihan muuta mitä on vuosikymmenet luullut.
Suomi oli 80-luvun alussa kovin toisenlainen paikka kuin nykyään. Kirjaa voikin pitää hienona ajankuvana kolme vuosikymmenen takaa, vaikkei itse bändit kiinnostaisi pätkääkään.
Alkuperäisestä painoksesta poiketen teoksessa on uusi kansi ja osin erilainen kuvitus. Lopusta löytyy turha päivitetty osuus, jossa Kotiteollisuus-yhtyeen sankari Jouni Hynynen kertoo uudelleen herätetyn Tuuliajolla-kiertueen vaiheista. 2006 kiertueella olivat Kotiteollisuuden lisäksi mukana 51 koodia ja CMX sekä vaihteleva määrä muita orkestereita keikkapaikkakunnasta riippuen.
Lähinnä Soundin toimittajana tunnetuksi tulleen Juho Juntusen kirjoitustyyli on vaikuttanut allekirjoittaneeseen melkoisesti. Miehen juttuja pikkupojasta asti seuranneena kohotan hänet parhaaksi kotimaiseksi musiikkitoimittajaksi ohi ilkkamattiloiden ja muiden huimaa arvostusta nauttivien tyhjäntoimittajien.
He kyllä saavat musiikkialan gaaloissa pystejä saavat vuodesta toiseen, muttei kirjoituksiaan muista kukaan enää parin viikon kuluttua. Juntunen sen sijaan kirjoitti Suosikissa vuonna 1985 Venom-yhtyeestä otsikolla "Juomme kuolevien pappien oksennusta". Sen muistaa varmasti jokainen loppuikänsä.
Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos tällaisen kolmen suomalaisbändin ja heidän siipiveikkojensa kaltaisen ryyppyremmin mukaan saataisiin vaikka pakkoliittämällä joku amerikkainen päihteillä elvistelevä orksteri tyyliin Mötley Crüe, niin tuskinpa jenkkipojilta mitään Törkytehtaan kaltaista satukirjaa olisi koskaan ilmestynytkään. Amerikan "kovat ryyppy- ja huumeveikot" olisivat tuskin selvinneet hengissä edes suomalaisesta 80-luvun festivaalijuhannuksesta.
Maanantaina 26. maaliskuuta Yle Fem -kanavan piti esittää Artistin muotokuva: Dave Lindholm -niminen ohjelma. Olin valmistutunut katselunautintoon ja otin mukavan asennon sohvalla. Kuinka ollakaan, ruutuun pöllähtikin Ben Granfelt. Lindholmista ei ollut tietoakaan.
"Granfelt aloitti soittamisen 11-vuotiaana ja on tehnyt musiikkia jo 30 vuoden ajan. Hänen uransa alkoi perinteisesti "kellari / kotipiiribändien" kanssa kotiseudulla Kauniaisissa, jossa kouluaikoina Ben käytti muun muassa koulun välitunnit kitaransoiton harjoitteluun. Tuolloin hän tutustui Tipe Johnsoniin, josta tuli myöhemmin tärkeä bändikaveri Gringos Locosissa ja myöhemmin Leningrad Cowboys'issa.
Armeija-aikanakin Granfeltilla oli tapana käyttää lähes kaikki vapaa-aika, oppituntien tauot mukaan lukien, kitaransoiton harjoitteluun. Granfelt on arvostettu muusikko melodisen ja bluesahtavan rockin taitajana. Nykyään Granfeltia pidetään laajalti yhtenä parhaista suomalaisista kitaristeista.
Musiikillisiksi vaikuttajikseen Granfelt nimeää Jimi Hendrix, Jeff Beck, Robin Trower, Eric Clapton, Gary Moore, Pat Travers ja Pat Thrall.
Musiikkitoiminnan lisäksi Granfelt toimii saksalaisten Engl-kitaravahvistimien maahantuojana." (Wikipedia)
Minulla ei ollut oikeastaan mitään sitä vastaan, että ohjelmatiedoista poiketen ruudussa höpötti Lindholmin sijaan Granfelt. Mukavalta mieheltä vaikuttava kitaristi sai jutuillaan ainakin tämän talouden hyvälle tuulelle. Ohjelma tuntui jotenkin tutulta - lopputekstit paljastivatkin sen tehdyksi vuonna 2007, joten varmaan olen joskus nähnyt saman aikaisemminkin.
Henkilödokumentissa Granfelt kuvattiin kotonaan Suomessa ja kiertueella Saksassa. Frankfurtin kitaramessuilla miehellä oli oma klinikka, josta tarina eteni keikalle pieneen saksalaisklubiin.
Ohjelmassa nähtiin pätkiä Aki Kaurismäen ohjaamasta Leningrad cowboys meet Moses -elokuvasta. Granfelt kertoi saaneensa kuvausten aikana ruokamyrkytyksen saastuneesta jokivedestä, jota hän lipitti kuvausten lomassa. Läheisen hotellin viemäri vaan sattui kulkemaan juuri sitä kautta. Paska tuuri.
Vuosina 2001-2004 Granfelt soitti brittiläisen, 70-luvulla suosionsa kukkuloilla olleen, Wishbone Ashin kitaristina. Hanoi Rocks muuten lämmitteli ensimmäisillä Englannin keikoillaan 80-luvun alussa samaa orkesteria. Granfeltin jälkeen Wishbone Ashiin asteli toinen suomalaiskitaristi, Gringos Locosista ja Pave Maijasen Mistakesista tuttu Muddy Manninen.
Granfelt esitteli kitaroitaan, joista rakkaimmiksi vuosien varrella ovat osoittautuneet Gibson Les Paulit ja Fender Stratocasterit.
Mies muisti useaan otteeseen mainita, että rällästysvuodet ovat takanapäin ja lopputekstien aikana hän ulkoilutti vaimonsa kanssa pientä poikalastaan.
Kuulin Granfeltista ensimmäisen kerran Gringos Locos -yhtyeen kautta 1987. Tuolloin hienon debyyttilevyn julkaissut helsinkiläisryhmä oli aluksi jonkin aikaa vain bändi toisten joukossa. Sitten alkoikin melkoinen mediamyllykkä, kun bändi solmi ison levytyssopimuksen Polygramin kanssa. Jopa YLEn pääuutiset kertoi tapahtumasta.
Helsinkiläinen Gringos Locos oli 1980-luvun lopussa yksi suomalaisen hard rockin suurimmista vientitoivoista. Yhtyeen musiikki keräsi faneja myös kotimaassa, mutta erityisen suosittua se oli Britanniassa, jossa he esiintyivät ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä maineikkaalla Wembley-areenalla, sekä Yhdysvalloissa. Kiinnostus kansainvälisillä markkinoilla oli tuolloin niin suuri, että yhtye solmi vuonna 1987 seitsemän albumin sopimuksen maailman toiseksi suurimman levy-yhtiön Polygramin kanssa. Yhtyeen jäseniä on sittemmin nähty muun muassa Leningrad Cowboysin ja brittiläisen Wishbone Ashin riveissä.
Yhtye julkaisi neljännen albuminsa "Second Coming of Age" kesällä 2009." (Wikipedia)
Gringos Locos keikkaili plajon Suomessa ja näkyi ahkerasti televiossa. Bändi kiersi Eurooppaa Status Quon lämmittelybändinä, mutta Polygram -levydiili kaatui kakkoslevy Punch Drunkin jälkeen. Ilmeisesti myynti ei tyydyttänyt yhtiön johtoa. Musiikillisesti bändiä vietiin noihin aikoihin jenkkihardrockin suuntaan, eikä alkuaikojen bluesvaikutteet olleet enää niin vahvasti esillä. Tuottajana häärinyt Tom Dowd kai koitti saada bändistä turhan siloiteltua, mikä sitten kostautui. Biisitkään eivät olleet debyyttilevyn veroisia.
Oman kappaleeni Gringos Locosin esikoisalbumista ostin käytettynä turkulaisesta Comeback -levyliikkeestä melkein heti sen ilmestyttyä 1987. Blues-, juuri- ja southernrockia sisältänyt levy on kestänyt aikaa hyvin.
Noihin aikoihin nousi Suomesta toinenkin aikalailla samantapaista rokkia soittanut yhtye, joka kantoi nimeä Havana Blacks. Nimestä tiputettiin myöhemmin viimeinen s-kirjain pois, kun orkesteri sai viritettyä verkkojaan Amerikan suuntaan. "Voi kuulemma loukata mustia", oli muistaakseni selitys.
Jos oikein tarkkoja ollaan, levyhyllyssäni oleva Gringos Locosin debyytti ei ole se sama yksilö, jonka tuossa äsken mainitsin. Lainasin nimittäin kiekon aikoinaan eräälle taivassalolaiselle hongankolistajalle, joka sitten unohti levyn autoon auringon armoille. Lätystä tuli käyrä ja soittokelvoton, joten kaveri meni uusikaupunkilaisesta levykaupasta ostamaan uuden tilalle.
Kuten Yle Femin ohjelmasta saattoin tyhmempikin päätellä, on Ben Granfelt varsin mukava mies. olen itsekin todennut tämän pari kertaa. Ensi kerran tapasin hänet Paraisten Råttisrockissa kesällä 1989. Festareilla soitti Gringos Locosin lisäksi ainakin Boycott ja Horsepower. Harmi, ettei tuollaistakaan leppoisaa ole pikkufestaria enää olemassa.
Toisen kerran tapasin Granfeltin keväällä 2000. Olin tuolloin MTV3:n Jyrki -ohjelmassa työharjoittelussa. Pääkuvaajan ja toimittaja Heta Hyttisen kanssa kävimme tekemässä Granfeltista juttua Jyrkiin Kymmenen kitaristia -sarjaan Vantaan Tikkurilassa sijainneella treenikämpällä. Muita kyseisen kitaristiesittelyn hahmoja olivat ainakin Timo Tolkki ja Alexi Laiho.
