Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juho Juntunen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juho Juntunen. Näytä kaikki tekstit

lauantai 27. helmikuuta 2021

Miljoonasade-kirja

Lueskelin hiljattain Mikko Lundellin kirjoittaman Miljoonasade-kirjan (Like Kustannus 2019). Miljoonasade on Jyväskylässä 80-luvun puolivälissä perustettu rockyhtye. 

Bändin tunnetuin jäsen on Lapualla vuonna 1957 syntynyt Heikki Salo. Miljoonasateen lisäksi hän on ollut mukana muun muassa radio- ja televisiotuotannoissa sekä kirjoittanut kirjoja ja näytelmiä.


Kirjailija Mikko Lundell on minulle tuntematon kaveri. Kynäilynsä on sen verran sujuvaa, että teos oli oikein mukavaa luettavaa. 

Heti ensimmäisiltä sivuilta löytyy hämmästyttävä juttu. Lundellin itsensä teinipoikana vuonna 1992 lähettämä fanikirje Miljoonasateelle oli yhä tallessa yhtyeen arkistoissa ja painettuna kirjan lehdille.

Miljoonasade tuli julkisuuteen 1986 Lapsuuden sankarille-kappaleella. Se soi se niin paljon, että siltä oli vaikea välttyä. Vaikka formaatteja oli vähemmän, sai esimerkiksi television Hittimittari-ohjelmasta valtavasti huomiota. 

Kirjasta paljastui, että kosmonautti Juri Gagarinista kertova Lapsuuden sankarille oli vuosia vanha kappale, jota esi-Miljoonasade oli veivannut keikoillaan vaihtelevilla sovituksilla. Biisihän on  ilmiselvä hitti, joten yllätyin, ettei siihen tartuttu aikaisemmin kuin 1986, jolloin bändi kiinnitettiin Finnlevyn Kräk-levymerkille. 

Kammottavilla Neurooppa- ja Kling Klang-nimillä ennen Miljoonasateen keksimistä toiminut orkesteri sai debyttialbuminsa Pesuhuoneesta keittiöön julki helmikuussa 1987. 

Muistan elävästi kun lukioaikainen luokkakaverini arveli kyseessä olevan Pelle Miljoonan uuden kokoonpanon. Hän ei liene ainoa, jolla on mennyt kaksi samantapaista nimeä sekaisin. 

Miljoonasade-nimen takana on Heikki Salon appiukko. Mies oli katsellut pellolle ja todennut, että tulisipa nyt oikea miljoonasade, jotta maa kastuisi. Kirjassa asia oli hieman erilailla esitetty, mutta luin sen jo vuosia sitten jostain musiikkijulkaisusta. 

Soundi-lehdessäkin vuosikymmeniä vaikuttanut toimittaja Juho Juntunen puolestaan on sitä mieltä, että Miljoonasade tarkoittaa siemensyöksyä. Ei hullumpi teoria sekään. 

Oma suhteeni Miljoonasateeseen oli ensimmäisen vuosikymmenen melko neutraali. Hyviä lauluja bändillä on aina ollut, diggailin esimerkiksi Olkinainen- ja Ostarin helmi-kappaleista heti tuoreeltaan. Koska 80-luvun lopulla piti kuunnella hevirokkia enemmän kuin lääkäri määräsi, jäi yhtyeeseen paremmin tutustuminen 90-luvun puolelle. 

Kaupunkifestivaali Down by the Laiturissa vuonna 1995 satuin mukaan roudausporukkaan, jonka tehtävänä oli auttaa Miljoonasadetta Samppalinnan maauimalassa. Bändi nimittäin teki historiaa soittamalla keikan veden alla altaan pohjalla, ensimmäisenä maailmassa. 

Huiman tempauksen arvoa en tuolloin vielä täysin ymmärtänyt, mutta vuosien vieriessä sitä on oppinut arvostamaan eri tavalla. Hienoa, että sain olla mukana. 

Vedenalainen keikkailu ei jäänyt orkesterin ainoaksi tempaukseksi. Sittemmin se soitti kuumailmapallossa Tampereen yllä ja muitakin kummallisuuksia löytyy cv:stä. 

Olen aina pitänyt Miljoonasadetta keskimääräistä älykkäämpänä bändinä. Yhtyeen jäsenistä valtaosa oli lähemmäs kolmekymppisiä akateemisia harrastajamuusikoita saadessaan levytyssopimuksen 80-luvun puolivälin jälkeen. 

Hurjia pano- tai kännäysjuttuja kirjasta ei löydä ja muutenkin orkesterin taival tuntuu olleen melko seesteistä. Keskinäiset yhteenototkin viittaavat normaaliin elämään, eivätkä päihteiden kyllästämään sekoiluun. 

Miljoonasadetta ei suinkaan ole kuopattu. Bändi toimii yhä, joskin huomattavasti säästeliäämmin kuin huippuvuosinaan 80- ja 90-luvulla. 

Yhtyeestä vuonna 2014 eronnut kosketinsoittaja, muun muassa Tulkoon rakkaus- ja 506 ikkunaa-hitit säveltänyt Olli Heikkinen kuoli kesäkuussa 2020. 



torstai 24. tammikuuta 2019

Da Da (kuulat sekaisin) - tribuutti Popedalle

Viime vuosikymmenellä oli muotia julkaista kokoelmalevyjä, joissa eri artistit versioivat jonkun suositun yhtyeen tuotantoa. Tällaisia albumeita kutsutaan tribuuttilevyiksi.

Suomessa moisen kunnian kohteeksi ovat päässeet ainakin Eppu Normaali, Lasse Mårtenson, Tapio Rautavaara, Leevi & The Leavings, Klamydia, Dingo ja Popeda, jonka tribuuttilevyn löysin taannoin turkulaiselta kirpputorilta vaivaiseen euron hintaan.


Euroa enempää Popedan tribuuttialbumista ei olisi kannattanut maksaakaan. Se kun on täysin juosten kustu kokonaisuus, jonka julkaiseminen tällaisenaan on jopa vähän kyseenalaista. Vuonna 2008 ilmestynyt levy ei nimittäin tee kunniaa suomirokin ikonille Popedalle, vaan lähinnä nöyryyttää sitä.

Suurin osa raidoista on kammottavaa sontaa. Onkin pieni ihme, että jopa levy-yhtiö Poko Rekordsin löysästä seulasta ovat näin onnettomat versiot menneet läpi. Tosin se ei himmennä Popedan usein loistokkaita originaalikappaleita, vaan päinvastoin kiihdyttää halua kuunnella niitä.

Olin aikaisemmin kuullut CMX:n version Hulluista koirista ja n esittämän-kappaleen, joka on Popedan Mustat enkelit-albumin (-82) tähtihetkiä.  Molemmat toimivat hienosti.

CMX on sovittanut omansa melko kummalliseksi, joskin onnistuneesti. Yö on perinteisempi ja se käy Olli Lindholmin orkesterille muutenkin kuin nimensä puolesta. Ymmärtääkseni hirvittävästä krapulasta ja liskojen yöstä kertova kaunis kappale sopisi huonosti esimerkiksi vaikkapa Anna Abreun tai Elastisen repertuaariin. Kummallakaan tuskin on omakohtaista kokemusta asiasta.

Albumin parhaaseen antiin lukeutuu myös Eppu Normaalin esittämä Huummetta, jonka yhtye on versioinut aivan eppumaiseksi. Aiheensa puolesta kappale luontuisi varmaan muillekin levyn bändeille.


Popeda vuonna 1982. Costello Hautamäki, Jyrki Melartin, Pate Mustajärvi, Arwo Mikkonen ja Kai Holm. 

Heikkoja näkemyksiä komeista alkuperäisbiiseistä sitten riittääkin. Muutama pääsee rimaa hipoen plussan puolelle, mutta esimerkiksi Stalingrad Cowgirlsien Sukset (vaikeata tämä hiihtäminen), iRonican Kaasua, komisario Peppone ja jopa Apulannan Kuuma kesä olisi voitu suosiolla jättää tekemättä.

Dave Lindholmin Jos joet olis... sen sijaan olisi pikku muutoksilla vallan mukava ralli. Nyt hänen slide- tai pullonkaulakitarointinsa menee täysin överiksi kun vanha mestari vetelee aivan eri riffiä kuin alkuperäinen. Laulukin on miksattu liian pintaan. Parhaassa kolmanneksessa kumminkin.

Juho Juntusen taiteilemat kannetkin ovat vähän niin ja näin, eikä halpisvaikutelma varmaan lisännyt potentiaalisen ostajakunnan kiinnostusta levykaupassa asioidessa. Jos joku haluaa ostaa levyn pois eurolla, niin eiköhän tehdä kaupat!






perjantai 15. joulukuuta 2017

HIMin Synnin viemää

Ostin jokin aika sitten Manhattanin kirpputorilta Turusta kahdella eurolla musiikkitoimittaja Juho Juntusen kirjoittaman HIM - Synnin viemää -kirjan (WSOY 2002).

Lopettamispäätöksensä tänä vuonna ilmoittanut HIM oli aikoinaan Suomen suosituin bändi. 2000-luvun alkupuoliskolla nuoret ja vähän kypsemmätkin naiset kävivät kuumina yhtyeen laulajaan Ville Valoon. Ei ollut väliä mitä mies suustaan päästeli tai millaisiin rytkyihin hän pukeutui, riitti että hän vaan oli se ihana Ville. Yhteen muut jäsenet saivat olla rauhassa sekä naisilta että medialta, HIM käytännössä henkilöityi laulajaansa.


HIMin jäsenet olivat mukavia heppuja ainakin sillä perusteella mitä muutaman kerran heitä tapasin. Nummirockissa juhannuksena 1997 olin jossain vaiheessa puolittain tietämättäni samassa porukassa bändin kanssa. Tämä selvisi vähän myöhemmin eräästä valokuvasta, jossa on lisäkseni muun muassa Ville Valo.

Seuraavan kerran tapasin HIMit syksyllä 1997 Oulussa 45 Special -kapakassa. Baaria pyörittivät, kuten kaiketi vieläkin, alunperin kuusamolaisen hevibändin Zero Ninen äijät.

Istuin samassa pöydässä Ville Valon ja basisti Migen kanssa. Seurueessa oli myös kesällä Seinäjoen Provinssirockissa tutustumani Niina, josta myöhemmin tuli oululaisen kaverini, metallibändi Sentencedin rumpalin ja ammattivalokuvaajan Vesa Rannan puoliso.

Kerroin Ville Valolle, että Turussa kaveriani Penaa kuulemma pidetään hänen näköisenään. "Jaa, no olenko minä", laulaja uteli. "Et mielestäni pätkääkään", totesin.

Yhtyeen debyyttialbumi Greatest Lovesongs Vol. 666 oli yksi vuoden 1997 levyistä. Se kestää hyvin kuuntelia vieläkin. Eipä ole kovin kauaa kun sen viimeksi pyöräytin.

HIM ei ollut tuolloin vielä suuren yleisön orkesteri. Sellaiseksi se kohosi kakkosalbumin Razorblade Romance myötä vuonna 2000.


Lueskelin kirjan muutama ehtoona ennen Nukkumatin saapumista. Muistelin, että olen joskus ennenkin opuksen avannut. Pikaisella googlauksella vastaan tuli Imperiumi.net:iin vuonna 2003 kirjoittamani arvio, joka oli päässyt vallan unohtumaan.

"Toimittaja Juho Juntusen kirjailema teos HIMIstä on selkäesti suunnattu joulumarkkinoiden myyntivaltiksi. Harvemmin mistään tuotoksesta paistaa läpi näin vahva kaupallisuus. Juntunen on toki suomalaisen musiikkijournalismin eliittiä ja loistava kirjoittaja, mutta selvältä rahastukseltahan Synnin viemää vahvasti vaikuttaa.

Kirjan kuvitus on kansista alkaen viimeisen päälle hieno. Kuvia on paljon HIMin uran varrelta ja mukana on jäsenten lapsuuden aikaisia otoksiakin. Mutta itse tarinat ovat tylsiä ja lapsellisia. Vain harvoin päästään mielenkiintoisten asioiden pariin. Sellaisina pidän esimerkiksi yhtyeen kertomuksia levyjensä teosta, Ville Valon selityksiä biisien taustoista sekä ristiriidoista levy-yhtiön ja muusikoiden näkemysten välillä. Syy jutustelun tasoon ei varmaankaan ole pelkästään itse Juntusen, vaan HIMistä ei yksinkertaisesti lähde tässä vaiheessa uraa enempää irti. Siksi mukaan on ängetty jonninjoutavia poikien hotellihuoneentuhoamislekkejä ja muuta nerokasta.

Jopa niinkin paatunutta anaalihuumorin ystävää kuin minua oikein hävettää bändin puolesta, kun he kehuvat pissa- ja kakkatempauksillaan. Hohhoijaa. Mikäli se on tietoinen irtiotto teinityttöfaneista, niin asian luulisi tämän kirjan jälkeen onnistuvan aika helposti. Aiheeseen liittyen Ilta-Sanomatkin otsikoi taannoin lööpissään, että "Juha Mieto suuttui Ville Valolle". Pojat kun olivat ruiskuttaneet hotelissa pissaa Miedon näköispatsaan päälle. Ja kirja tietysti myy kohun myötä, joka lienee tarkoituskin. 

Ilman turhaa pilkunnussimista ihmettelen myös, miksi kirja vilisee virheitä. Vaikka suurin osa Synnin viemän tapahtumista on ollut lähivuosina, ilmoitetaan kirjassa esimerkiksi että Black Sabbath esiintyi Provinssirockissa vuonna -97. Se oli kylläkin vuotta myöhemmin. Lisäksi saman yhtyeen kerrotaan tehneen Suicide Solution -kappaleen, vaikka sen teki Ozzy Osbourne ihan itse". 

Omia tekstejä on välillä mielenkiintoista lukea vuosia myöhemmin. Joskus tosin tuntuu, että mitähän kummaa päässä on oikein liikkunut, mutta ainakin tällä kertaa allekirjoitan täysin viidentoista vuoden takaiset aatokseni.


torstai 20. helmikuuta 2014

Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily

Tamperelaistoimittaja Juho Juntusen kesällä 1981 parissa kuukaudessa kirjoittama Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily on kuvaus legendaarisesta Tuuliajolla-kiertueesta samalta vuodelta.


Idean moiseen keksi Juice Leskinen. Kiertue tehtiin sisävesialus SS Heinävedellä ja mukana olivat tuohon aikaan hyvin suositut orkesterit Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam.

Vaikka keikkoja oli vain kuusi, koettiin kiertue sen verran tärkeäksi spektaakkeliksi, että siitä tehtiin jopa elokuva nimeltä Saimaa-ilmiö ja livelevy Tuuliajolla (eli ballaadeja Saimaalta). Leffan takana olivat Mika ja Aki Kaurismäki, jotka tuolloin aloittelivat uraansa. Saimaa-ilmiö oli heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa.

Orkesterit matkasivat laivalla pitkin Saimaata keikkapaikkaunnalta toiselle. Kostean reissun varrella Lappeenranta, Mikkeli, Kuopio ja muutama muu paikkakunta sai ihmeteltäväkseen sekalaisen joukon epäsiististi pukeutuneita nuoria miehiä. Nyttemmin on kovin vaikea uskoa heidän olleen vain karvan verran yli kaksikymppisiä. Joukon senioreihin lukeutunut Juice Leskinen oli tuohon aikaan 31-vuotias, mutta näytti jo viisikymppiseltä.


Elokuvaan verrattuna hieman erilaisen näkökulman kierueeseen antoi Juntusen kynäilemä kirja. Loppukesästä 1981 ilmestynyt ja nyttemmin uusintapainoksen saanut tekstinivaska on silkkaa suomalaisen rockjournalismin huippua.

Juntusen tyylissä on havaittavissa myöhemmin enemmänkin esille tullut ns. gonzo-journalismia. Kirjoittaja siteeraakin pätkän amerikkalaisen Hunter S. Thompsonin tekstiä. Kaveri on tunnettu alan guru ja oli todennenäköisesti Juntusen suosikki noihin aikoihin.

Luin Tuuliajolla-kirjan ensimmäisen kerran poikasena sen ilmestymisen aikoihin. Kannessa komeili sittemmin suomirockin ikoniksi nostettu Hassisen koneen Ismo Alanko, joka laukoi mikrofoniin jotain painavaa ja raastoi alhaalla roikkunutta kitaraansa. Harmi kyllä Alankin tuotosten taso on laskenut noista ajoista kuin lehmän häntä.

Vaikka olinkin 1981 suuri Hassisen kone-, Juice Leskinen- ja Eppu normaali -fani, meni kirja aikakaan kai suurimmalta osin yli hilseen. En sitä enää ihmettele, koska jutut eivät aukene samalla tavoin 11-vuotiaalle kuin 43-vuotiaalle. Sama pätee em. yhtyeiden teksteihin, joihin osaan pääsee sisälle vasta nykyään kun oivaltaa jonkun tekstinpätkän tarkoittaneenkin jotain ihan muuta mitä on vuosikymmenet luullut.


Suomi oli 80-luvun alussa kovin toisenlainen paikka kuin nykyään. Kirjaa voikin pitää hienona ajankuvana kolme vuosikymmenen takaa, vaikkei itse bändit kiinnostaisi pätkääkään.

Alkuperäisestä painoksesta poiketen teoksessa on uusi kansi ja osin erilainen kuvitus. Lopusta löytyy turha päivitetty osuus, jossa Kotiteollisuus-yhtyeen sankari Jouni Hynynen kertoo uudelleen herätetyn Tuuliajolla-kiertueen vaiheista. 2006 kiertueella olivat Kotiteollisuuden lisäksi mukana 51 koodia ja CMX sekä vaihteleva määrä muita orkestereita keikkapaikkakunnasta riippuen.


Lähinnä Soundin toimittajana tunnetuksi tulleen Juho Juntusen kirjoitustyyli on vaikuttanut allekirjoittaneeseen melkoisesti. Miehen juttuja pikkupojasta asti seuranneena kohotan hänet parhaaksi kotimaiseksi musiikkitoimittajaksi ohi ilkkamattiloiden ja muiden huimaa arvostusta nauttivien tyhjäntoimittajien.

He kyllä saavat musiikkialan gaaloissa pystejä saavat vuodesta toiseen, muttei kirjoituksiaan muista kukaan enää parin viikon kuluttua. Juntunen sen sijaan kirjoitti Suosikissa vuonna 1985 Venom-yhtyeestä otsikolla "Juomme kuolevien pappien oksennusta". Sen muistaa varmasti jokainen loppuikänsä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos tällaisen kolmen suomalaisbändin ja heidän siipiveikkojensa kaltaisen ryyppyremmin mukaan saataisiin vaikka pakkoliittämällä joku amerikkainen päihteillä elvistelevä orksteri tyyliin Mötley Crüe, niin tuskinpa jenkkipojilta mitään Törkytehtaan kaltaista satukirjaa olisi koskaan ilmestynytkään. Amerikan "kovat ryyppy- ja huumeveikot" olisivat tuskin selvinneet hengissä edes suomalaisesta 80-luvun festivaalijuhannuksesta.



lauantai 8. lokakuuta 2011

Päivän levy - Revolution Renaissance: New Era

"Revolution Renaissance oli monikansallinen metalliyhtye, jonka kitaristi Timo Tolkki perusti erottuaan Stratovariuksesta vuonna 2008."


"Tolkki kertoi Revolution Renaissancen perustamisesta 29. helmikuuta 2008 tehdyssä haastattelussa, joka julkaistiin 19. maaliskuuta 2008 ilmestyneessä Soundi-lehdessä. Stratovariuksen tulevaisuudesta Tolkki pysyi vaitonaisena kunnes 2. huhtikuuta hän tiedotti verkkosivustollaan yhtyeen hajoamisesta, vedoten ristiriitoihin useiden yhtyeen jäsenten välillä. Runsasta kuukautta myöhemmin julkaisemassaan vastineessa muut jäsenet ilmoittivat kuitenkin jatkavansa yhtyeen toimintaa ilman Tolkkia.

Revolution Renaissancen esikoisalbumi New Era julkaistiin italialaisen Frontiers Recordsin kautta 6. kesäkuuta 2008. Albumi sisältää Tolkin alun perin Stratovariuksen uudelle albumille säveltämiä kappaleita ja se on hänen mukaansa paluu Stratovariuksen menestysalbumien Episode (1996) ja Visions (1997) tyyliin. Ennen välirikkoa Stratovarius äänitti demoversion New Erasta ja esitti vuoden 2007 Wacken Open Airissa livenä kappaleen ”Last Night on Earth”.




Tolkin ohella New Eralla esiintyvät sessiomuusikkoina laulajat Michael Kiske, Tobias Sammet ja Pasi Rantanen, rumpali Mirka Rantanen, basisti Pasi Heikkilä ja kosketinsoittaja Joonas Puolakka. Albumin ilmestymisen jälkeen Tolkki kokosi uuden vakituisen kokoonpanon tulevia julkaisuja ja live-esiintymisiä varten.

Revolution Renaissance avasi lokakuussa 2008 verkkosivuston, jossa on materiaalia syyskuussa alkaneista demoäänityksistä. Uuden musiikin lisäksi yhtye äänitti muutamia New Era -albumin ja Stratovariuksen kappaleita.

Revolution Renaissancen toinen albumi, Age of Aquarius julkaistiin maaliskuussa 2009. Lokakuussa 2009 Timo Tolkki ilmoitti kosketinsoittaja Mike Khalilovin ja basisti Justin Biggsin eronneen yhtyeestä. Uudeksi basistiksi ilmoitettiin ruotsalainen Magnus Rosén, joka on tuttu power metal -yhtye HammerFallista. Bändin kolmas albumi Trinity julkaistiin 22. syyskuuta 2010. Bändi hajosi kolmannen albumin julkaisun jälkeen. Tolkki sävelsi kaikki kappaleet, mutta sanoitusten kirjoittamiseen osallistui muukin yhtye." (Wikipedia)
  1. Heroes (Sammet)
  2. I Did It My Way (Kiske)
  3. We Are Magic (Rantanen)
  4. Angel (Kiske)
  5. Eden Is Burning (Rantanen)
  6. Glorious and Divine (Sammet)
  7. Born Upon the Cross (Rantanen)
  8. Keep the Flame Alive (Kiske)
  9. Last Night on Earth (Kiske)
  10. Revolution Renaissance (Kiske)
Muistan kummastelleeni edellä mainitun Soundin (3/08) Tolkki -haastattelua, jossa mies kertoi Revolution Renaissance -bändistä. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä muusikko sekoili 2000-luvun alkuvuosina siihen malliin, että Soundin juttuunkin suhtauduin melkoisella varauksella. Olihan tapahtunut puukotuksia, kabbalah -uskontoon kääntymistä ja paljon muuta, jotka sittemmin osoittautuivat pötypuheiksi.


Keväällä 2004 työkaverini soitti ja kysyi, olenko kuullut, että Tolkkia on puukotettu. Kuulemma radiossa toitotettu sellaista. Luin siitä netistä tuoreeltaan. Häiriintynyt fani hyökkäsi Tolkin kimppuun mattoveitsen kanssa Espanjassa. Aiheesta oli niin ikään Soundissa juttua, veteraanitoimittaja Juho Juntusen raportoimana. Sittemmin juttu osoittautui lavastetuksi julkisuutempuksi ja Tolkki kertoi katuvansa koko juttua.

Revolution Renaissancen New Era -levyn kappaleita ehdittiin demonauhoittaa Stratovariuksen kanssa. Youtubesta löytyy pätkiä sessioista, joissa laulaa Timo Kotipelto.


"I think these Stratovarius RR demos are way better than album versions... :/ Tolkki's solo was awesome!", kuuluu eräs kommentti Youtubessa.

Jälkikäteen tuntuu, että koko Revolution Renaissance -bändi meni vähän hukkaan. Jos New Era olisi ollut Stratovariuksen vuonna 2008 ilmestynyt Revolution Renaissance -niminen levy, olisi se myynniltään ja maineeltaan ollut aivan toista luokkaa kuin marginaaliin jäänyt RR. Revolution Renaissancea oli vaikea edes pitää oikeana bändinä. Jäsenet olivat asuivat ympäri maailmaa ja koko touhu henkilöityi Timo Tolkkiin.


Suomessa RR sai jonkunlaista mainetta I Did It My Way -kappaleella, joka soi ainakin Radio Sadassa ahkerasti. Biisi on avausraita Heroesin ohella New Eran parhaimmistoa. Laulusta vastaa entinen Helloween -vokalisti Michael Kiske.


Heroes ja Glorius And Divine -kappaleissa laulaa saksalainen Tobias Sammet. Mies tunnetaan Edguy- ja Avantasia -bändeistä.


Levyllä esiintyy kolmaskin laulaja. Pasi Rantanen tunnetaan parhaiten Thunderstone -yhtyeen laulajana. Nyt tosin jo entisenä sellaisena.


Olisin mielelläni nähnyt New Eran kannen tällaisena. Nyt New Era jäi harvojen herkuksi. Stratovariuksen paluu 90-luvun lopun Visions -mestariteoksen tyyppisiin biiseihin oli tervetullutta Elements -levyjen progekauden jälkeen.


Stratovarius ei Tolkin lähdön jälkeen ole saanut aikaiseksi juuri mitään hyvää. Bändin uusimmat, ilman Tolkkia tehdyt levyt huutavat tyhjyyttään. Muutama hyvä irtobiisi siellä täällä, mutta kovin yksitoikkoista meininkiä muuten. Kunnon biisintekijä puuttuu bändistä. Tolkilta sen sijaan voi vielä odottaa vaikka minkälaisia mestariteoksia.

En koskaan nähnyt Revolution Renassaincea livenä. Ei kyllä kovin moni muukaan ainakaan Suomessa. Etelä-Amerikassa bändi heitti jonkun verran keikkoja. Tässä RR esittää Stratovariuksen Out Of The Shadows -kappaleen.