Rokkia Itämeren aalloilla

Toista kertaa järjestetty Rock The Waves seilattiin viime viikonloppuna Turun ja Tukholman välillä. Laivana oli Viking Glory, joka normaalisti operoi tällä reitillä aamulähdöillä. Alus on tuuraamassa Viking Gracea, joka on tällä hetkellä Naantalissa korjaustelakalla. 

Turun satamassa tyrmistyksen aiheutti massiivinen turvatarkastus. Tiedä sitten koska homma on tällaiseksi muuttunut. Ainakaan viimeksi risteillessäni ei sentään lentokenttää vastaavaa syyniä ollut. Kassit, pussit ja päällysvaatteet hihnalle läpivalaisuun, asiakas itse metallinpaljastimen läpi. 

Tarkastusjonossa seisoskelu vei ainakin puoli tuntia. Ryhmään ei tietenkään valittu ketä tahansa - pukumiehet ja kukkahattutädit saivat rauhassa mennä normireittiä. 

Päällepäsmärinä hääräsi nuori tummaverikkö, joka oli todennäköisesti reputtanut poliisikoulun pääsykokeissa. Nyt hän sai mielivaltaisesti säätää, virkainto oli suorastaan ihailtavan kova. Edessäni seisseen miehen lonkerotölkki lensi sellaisella voimalla roskakoriin, että oikein korviin sattui. 

Koska ruotsinlaivojen marketissa ei iltalähdöillä enää myydä viinaa, on minullakin ollut tapana ottaa fölipullo mukaan. Saa sitten hytissä ottaa parit napanderit ennen baaria. 

Olin täysin varma, että pulloni otetaan läpivalaisussa pois. Yllättäen siitä ei oltukaan kiinnostuneita. Etsivät kuulemma metallia, puukkoja ja miekkoja, tiesi tuttu laivatyöntekijä myöhemmin kertoa. 

Voin kuvitella millainen show terminaalissa syntyy helmikuussa kun Nordic Metal Cruisen juhlaväki saapuu paikalle. Mahtavatko patruunavyöt, rannekkeet ja kaiken maailman killuttimet jäädä maihin? Saattaa jopa pienimuotoinen mellakka olla lähellä. 

Kuten odotettavissa oli, näkyi laivalla paljon tuttuja. Noin ylipäätään väkeä oli kuitenkin vähänlaisesti. Samat ihmiset tulivat alvariinsa vastaan. Hyttikäytävämme oli niin hiljainen, että mieleen tuli Hohto-elokuvan aavemainen hotelli. 

Joku arveli ihmiskadon syyksi tipatonta tammikuuta. Toinen puolestaan veikkasi, ettei porukalla oli joulun jälkeen rahaa joutaviin risteilyihin.  

Vuosikymmenestä toiseen suosittu lappeenrantalainen Kotiteollisuus oli illan ensimmäinen esiintyjä. Kello 23 aloittanut yhtye takoi hittejään peräkanaa ja tanssilattialla riitti vipinää. 

En ole koskaan ollut sen kummemmin bändin fani, mutta biisit kuten Minä olen, Helvetistä itään ja Tämän taivaan alla ovat toki erinomaisia. 

Seuraavana päivänä törmäsin laivan kannella Kotiteollisuuden basistiin Janne Hongistoon. Hän kertoi, että paitamyyntipöytää ei pystytetty ollenkaan, koska Viking Line vaati osuutta myynituloista. Merkillistä artistikohtelua. 

Kellon edetessä sunnuntain pikkutunneille, valtasi lavan risteilyn pääesiintyjä, norjalainen Jorn. Suurelle yleisölle tuntematon orkesteri on monessa mukana olevan laulaja Jorn Landen pääbändi. Vuosituhannen taitteessa perustettu yhtye on julkaissut parikymmentä albumia ja vokalisti itse ollut mukana noin viidelläkymmenellä levyllä. 

Minullakin on muutama Jornin levy, mutta ikäväkseni en edes muista niiden nimiä. Yksi on tribuutti vuonna 2010 edesmenneelle laulajalegenda Ronnie James Diolle, jonka Dio-yhtyeen kappale Rainbow In The Dark laivalla kuultiinkin Jornin upeana tulkintana. 

Koska orkesterin oma tuotanto ei ollut tuttua, oli sopiviin väleihin ripotellut lainabiisit suoranaista herkkua. Deep Purplen Stormbringer svengasi kuin kiimainen hirvi ja Saxonin tunnetuksi tekemä Ride Like The Wind sai sekin jalan vipattamaan. 

Sunnuntaina esiintynyt Tyrantti on pääkaupunkiseudulta tuleva suomenkielinen hevibändi, jonka musiikissa on vahvoja kaikuja 80-luvun brittihevistä. Ravenia ja Judas Priestiä on ainakin kuunneltu ahkerasti.

En ole ainuttakaan yhtyeen albumia kuullut, mutta irtobiisejä olen toisinaan pyörittänyt Youtubesta. Bändin jonkinasteinen huumoriaspekti on imagoa myöten vahva, mutta en kuitenkaan laskisi sitä pelkäksi hauskanpidoksi. Kyllä sällit tekevät täysveristä hevirokkia. 

Tyrantin laulaja sattui hakemaan ruoka-annostaan samaan aikaan kun itse tilasin ohrapirtelöä Kotiteollisuuden roudarilta saamallani drinkkilipulla. Kehuin keikkaa ja totesin, että erään kappaleen alku meni aivan yksi yhteen jonkun Judas Priestin biisin kanssa. "Varmaankin, eipä tässä olla pyörää keksimässä uudestaan!". 

Rock The Wavesin erikoisuus oli Kauko Röyhkä. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana peräti 700 soolokeikkaa tehnyt pitkänlinjan muusikko herätti lievää ihmetystä jokaisessa, jonka kanssa artistikattauksesta juttelin. 

Aikoinaan en itsekään oikein jaksanut Röyhkää, mutta kelkkani kääntyi 90-luvun puolivälissä. Sittemmin olen diggaillut paljonkin hänen kappaleitaan kuten Cooperin testi ja Hammerfest. Jälkimmäistä kehuinkin Kakelle. "Pitäisköhän ottaa se settiin mukaan", hän tuumaili. 

Mies ja kitara ei ehkä sopinut yhtä hyvin isolle estradille kuin ravintola-aulassa pitkin risteilyä esiintynyt Pekka Heino Duo. Helsinkiläisestä Brother Firetribesta tutun Heinon olisin mieluusti nähnyt päälavalla kevytheviyhtyeensä kanssa.  

Sen verran rankkaa touhua tällainen vuorokauden risteily tuppaa olemaan, että nyt saa taas vähäksi aikaa riittää. Ehkä seuraavaksi vuoden kuluttua, mikäli Rock The Waves vielä järjestetään. 

SmugglerRokin helmet ja hutit

Liedossa, parinkymmenen kilometrin päässä Turusta, elokuun ensimmäisenä viikonloppuna seitsemättä kertaa järjestetty SmugglerRok veti sateisesta päivästä huolimatta pari tuhatta ihmistä ihmettelemään eritoten ruotsalaisen Europen menoa.

Vaikka minun on pitänyt käydä SmugglerRokissa jo vuosia, tapahtui se ensimmäistä kertaa vasta tänä kesänä. Sekään ei ollut mikään itsestäänselvyys, sillä lippu järjestyi vasta päivää ennen. 

Huomasin erään tutun kaupittelevan Facebookissa festarilippuja kahvipaketin hinnalla. Ei muuta kuin viestiä kaverille ja Lidlin kautta kylään. Kulta Katriina maksoi peräti 4,70 euroa ja kaupan päälle ajattelin viedä rinkelimunkin. Muuten lippu olisi ollut kuutisenkymppiä. 

Lietoon lähtö sateisena ja tuulisena päivänä ei oikein houkutellut. Kaksipäiväisen festivaalin perjantai oli keliltään huomattavasti parempi. Harkitsinkin koko homman jättämistä sikseen, mutta kyyti kumminkin järjestyi.

Perillä selvisi, että olisi varmaan kannattanut pukeutua edes pitkiin housuihin ja paksumpaan takkiin. Olin yksi harvoista, joka koikkelehti kesäkuteissa alueella. Sateenvarjoa ei festarien nykysääntöjen mukaan saa käyttää, koska se kuulemma voi olla vaarallinen lyömäase! 

Noin kolme numeroa liian pieni yhden koon kertakäyttösadetakki oli pelkkä muodollisuus, jonka kumminkin viritin edes jotenkin ylleni. Napit eivät mahtuneet kiinni ja koko paska lepatti tuulessa juurikaan auttamatta kastumiselta. 

Saapuessani festivaalialueelle, kentälle kunnan keskustaan kirjaston viereen, oli lavalla Kotiteollisuus. Se on siitä erikoinen yhtye, että he ovat olleet suosittuja jo 20 vuotta soittamalla periaatteessa yhtä ja samaa biisiä. Kuten eräs naantalilaistuttuni kerran tokaisi, "kaikki Kotiteollisuuden biisit ovat kopioita Kissin War Machinesta".  

Yhteen tasapaksu jynkytys ei suuremmin kiinnostanut ja suuntasinkin kaljanmyyntiteltan liepeen alle sadetta pakoon. Iso oluttölkki maksoi peräti kahdeksan euroa plus euron pantti. Mutta pakko sitä oli ryyppäämään ruveta pelkästään olosuhteiden takia. 

Kotiteollisuus 

Tuttuja alkoi vähitellen näkymään ja pian olutmyyntiteltan sisäpuolelle kokoontui suurempikin joukkio rupattelemaan ja sadetta pitämään. Siellä kuluikin suurin osa päivästä. Onneksi järjestysmiehet eivät puuttuneet asiaan, koska muuta sateensuojaa alueella ei ollut.

Kaljakatoksen alta bändien seuraaminen onnistui hyvin. En ole koskaan muutenkaan välittänyt seisoskella kovin lähellä lavaa ja etenkin nyt kun keli oli totaalisen surkea, oli valinta paras mahdollinen. 

Sivulavalla esiintyneet Turku Rock Academyn nuoriso-orkesterit jäivät minulta paitsioon sateen takia. Toisissa olosuhteissa olisin varmasti ollut jopa innoissani parista bändistä, jotka nyt jäivät pelkän audion varaan. 

Kotiteollisuuden jälkeen pääestradille asteli Andy McCoy Band, odotetusti myöhässä. Kauempaa katseltuna oli aluksi epäselvää kuka hahmoista on taiteilija itse, koska pari muutakin bändiläistä muistutti häntä habitukseltaan. Mutta Andyn toikkaroinnista ei voinut erehtyä, vaikka etenkin basisti oli ottanut johtajalta vaikutteita pukeutumisessa. 

Soitto sekä Andyn että orkesterin taholta ei ollut lainkaan niin munatonta kuin ennakkoon pelkäsin. Vaikka yhtyeessä ei oikein kunnon potkua olekaan, kulkivat kappaleet aivan sujuvasti. Sankarimmekaan ei sortunut pitkiin välispiikkeihin, vaan biisejä tuli melkein peräkanaa. 

Alun myöhästelyn takia hieman tyngäksi jäänyt keikka meni reilusti plussan puolelle, vaikka kappalevalinnoissa olisi saanut olla enemmän mielikuvitusta. En millään jaksaisi kuunnella Andyn kähisemiä Hanoi Rocks-klassikoita, olkoonkin että hän on ne aikoinaan kirjoittanut. 

Hieno yllätyssettilistaan oli vuonna 1996 ilmestyneeltä Andy McCoy & Pete Malmi Briard Revisited-levyltä peräisin oleva I Didn't Know She Can Rock'n Roll. 

Andy McCoy Band 

Europen ja Andyn ohella päivän eniten odottamani orkesteri asteli seuraavaksi lavalle. Turkulainen Kilpi julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2003 ja keikkaili sekä julkaisi levyjä vuosikymmenen loppua kohden ahkerasti, kunnes tahti vähän hiipui. 

SmugglerRokin esiintyminen oli Kilven toinen keikka moneen vuoteen. Yhtyeestä vuonna 2015 eronnut kitaristi Aleksi Summe on palannut soittelemaan basisti Kusibasso Laaksosen viereen kuuden vuoden tauon jälkeen. En muista koska olen viimeksi Kilven nähnyt, mutta Allun paluu tuntui kuin mies ei olisi päivääkään poissa ollutkaan. 

Laulaja Taage Laihon toimiessa seremoniamestarina bändi sai kurjan kelinkin hetkeksi unohtumaan. Settilista oli erinomainen; alkuaikojen biisejä, jotka mielestäni ovat yhtyeen parhaimmistoa, tuli roppakaupalla. Nerokasta ikävää, Pahalle et käännä selkää, Samaan aikaan toisaalla, Rakkaus vapauttaa ja viimeiseksi jätetty hitti Sielut iskee tulta. 

Kilpi 

Täysin päinvastaista menoa kuin Kilpi tarjoili eläläkarjalainen Stam1na. Kaameaa sahausta ja rääkymistä ei jaksanut kuunnella edes hyvässä seurassa. 

Yhtye on käsittämättömän suosittu. Liedossakin käsimeri lepatti tarmokkaasti biisien tahtiin. Jos joku tällaisesta nautti, niin siitä vaan, mutta omiin korviini Stam1na on pelkkää tuskaa. 

Illan pimetessä ja sateen hiipuessa lavalle tuli maailmankuulu sellohevibändi Apocalyptica. Porukkaakin näytti saapuneen alueelle lisää.

Kaukana ovat ajat, jolloin Apocalyptica oli Metallica-lainoja soittava nelimiehinen sello-orkesteri. Vaikeroiva vingutus on muisto vain, koska nykyään yhtye kuulostaa oikealta bändiltä rumpuineen päivineen. 

Muutaman kappaleen aikana lavalla kävi kääntymässä 80-luvun lopun hard rock-yhtye Gringos Locosista tuttu laulaja Richard Tipe Johnson. Hän ei pahemmin ole julkisuuden valokeilassa aikoihin paistatellut, vaikka kykyjensä puolesta hyvinkin voisi. 

Apocalyptica ei ollut unohtanut lähtökohtiaan, vaan kajautti Liedon illassa ilmoille Metallican Nothing Else Mattersin ja Seek And Destroyn. Myös yksi Sepultura-laina kuultiin sekä lopuksi norjalaissäveltäjä Edvard Griegin In The Hall Of The Mountain King eli Vuorenpeikkojen tanssi. 

Festaripäivän paketoi länsinaapurin Abban jälkeen tunnetuin orkesteri, vuonna 1986 megahittinsä The Final Countdown julkaissut Europe. 

Bändi oli aivan käsittämättömän hyvä, jopa parenmpi kuin kaksi vuotta sitten Tampereella Ratinanpuistossa järjestetyssä Sauna Open Airissa. Kappalelista oli mielestäni aika samanlainen kuin silloin, mutta nyt keikka kolahti ainakin minulle paremmin. 

Liedon veto oli Europen toinen esiintyminen sitten koronan alun. Puolitoista vuotta keikkataukoa ei kuulunut kumminkaan yhtään missään. Settilista painottui 80-luvun hitteihin, mutta vuonna 2004 comebackin tehneen yhtyeen uudempaakin tuotantoa oli sentään mukana. 

Oli yhtä ilotulitusta kuulla sellaisia biisejä kuten Ready Or Not, Rock The Night, Sign Of The Times, Cherokee, Supestitious ja Scream Of  Anger. Siinä sivussa meni Europen riippakivet Carrie ja The Final Countdownkin. 

Suurta SmugglerRok-fania minusta ei tämän sateisen päivän perusteella tullut. Mutta mikäpä siellä on vastaisuudessakin käydä, jollei parempaa ohjelmaa samana kesäviikonloppuna satu olemaan. 

Kaikki valokuvat otti Tony Lundberg.

Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily

Tamperelaistoimittaja Juho Juntusen kesällä 1981 parissa kuukaudessa kirjoittama Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily on kuvaus legendaarisesta Tuuliajolla-kiertueesta samalta vuodelta.

Idean moiseen keksi Juice Leskinen. Kiertue tehtiin sisävesialus SS Heinävedellä ja mukana olivat tuohon aikaan hyvin suositut orkesterit Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam.

Vaikka keikkoja oli vain kuusi, koettiin kiertue sen verran tärkeäksi spektaakkeliksi, että siitä tehtiin jopa elokuva nimeltä Saimaa-ilmiö ja livelevy Tuuliajolla (eli ballaadeja Saimaalta). Leffan takana olivat Mika ja Aki Kaurismäki, jotka tuolloin aloittelivat uraansa. Saimaa-ilmiö oli heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa.

Orkesterit matkasivat laivalla pitkin Saimaata keikkapaikkaunnalta toiselle. Kostean reissun varrella Lappeenranta, Mikkeli, Kuopio ja muutama muu paikkakunta sai ihmeteltäväkseen sekalaisen joukon epäsiististi pukeutuneita nuoria miehiä. Nyttemmin on kovin vaikea uskoa heidän olleen vain karvan verran yli kaksikymppisiä. Joukon senioreihin lukeutunut Juice Leskinen oli tuohon aikaan 31-vuotias, mutta näytti jo viisikymppiseltä.

Elokuvaan verrattuna hieman erilaisen näkökulman kierueeseen antoi Juntusen kynäilemä kirja. Loppukesästä 1981 ilmestynyt ja nyttemmin uusintapainoksen saanut tekstinivaska on silkkaa suomalaisen rockjournalismin huippua.

Juntusen tyylissä on havaittavissa myöhemmin enemmänkin esille tullut ns. gonzo-journalismia. Kirjoittaja siteeraakin pätkän amerikkalaisen Hunter S. Thompsonin tekstiä. Kaveri on tunnettu alan guru ja oli todennenäköisesti Juntusen suosikki noihin aikoihin.

Luin Tuuliajolla-kirjan ensimmäisen kerran poikasena sen ilmestymisen aikoihin. Kannessa komeili sittemmin suomirockin ikoniksi nostettu Hassisen koneen Ismo Alanko, joka laukoi mikrofoniin jotain painavaa ja raastoi alhaalla roikkunutta kitaraansa. Harmi kyllä Alankin tuotosten taso on laskenut noista ajoista kuin lehmän häntä.

Vaikka olinkin 1981 suuri Hassisen kone-, Juice Leskinen- ja Eppu normaali -fani, meni kirja aikakaan kai suurimmalta osin yli hilseen. En sitä enää ihmettele, koska jutut eivät aukene samalla tavoin 11-vuotiaalle kuin 43-vuotiaalle. Sama pätee em. yhtyeiden teksteihin, joihin osaan pääsee sisälle vasta nykyään kun oivaltaa jonkun tekstinpätkän tarkoittaneenkin jotain ihan muuta mitä on vuosikymmenet luullut.

Suomi oli 80-luvun alussa kovin toisenlainen paikka kuin nykyään. Kirjaa voikin pitää hienona ajankuvana kolme vuosikymmenen takaa, vaikkei itse bändit kiinnostaisi pätkääkään.

Alkuperäisestä painoksesta poiketen teoksessa on uusi kansi ja osin erilainen kuvitus. Lopusta löytyy turha päivitetty osuus, jossa Kotiteollisuus-yhtyeen sankari Jouni Hynynen kertoo uudelleen herätetyn Tuuliajolla-kiertueen vaiheista. 2006 kiertueella olivat Kotiteollisuuden lisäksi mukana 51 koodia ja CMX sekä vaihteleva määrä muita orkestereita keikkapaikkakunnasta riippuen.

Lähinnä Soundin toimittajana tunnetuksi tulleen Juho Juntusen kirjoitustyyli on vaikuttanut allekirjoittaneeseen melkoisesti. Miehen juttuja pikkupojasta asti seuranneena kohotan hänet parhaaksi kotimaiseksi musiikkitoimittajaksi ohi ilkkamattiloiden ja muiden huimaa arvostusta nauttivien tyhjäntoimittajien.

He kyllä saavat musiikkialan gaaloissa pystejä saavat vuodesta toiseen, muttei kirjoituksiaan muista kukaan enää parin viikon kuluttua. Juntunen sen sijaan kirjoitti Suosikissa vuonna 1985 Venom-yhtyeestä otsikolla "Juomme kuolevien pappien oksennusta". Sen muistaa varmasti jokainen loppuikänsä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos tällaisen kolmen suomalaisbändin ja heidän siipiveikkojensa kaltaisen ryyppyremmin mukaan saataisiin vaikka pakkoliittämällä joku amerikkainen päihteillä elvistelevä orksteri tyyliin Mötley Crüe, niin tuskinpa jenkkipojilta mitään Törkytehtaan kaltaista satukirjaa olisi koskaan ilmestynytkään. Amerikan "kovat ryyppy- ja huumeveikot" olisivat tuskin selvinneet hengissä edes suomalaisesta 80-luvun festivaalijuhannuksesta.

Mietteitä Ruisrockista 2013

44. kerta järjestetty Ruisrock oli jälleen yleisömagneetti. Vuodesta 2001 asti järjestäjänä toiminut Vantaan Festivaalit Oy osaa vetää oikeista nappuloista - suurimmillaan kolmipäiväisen tapahtuman yleisömäärä oli lauantaina, jolloin Ruissalon Kansanpuistossa Turussa tepasteli 29 000 juhlijaa.

Ruisrockin ensimmäiset festivaaliesiintyjät alkoivat putkahdella esiin viime vuoden loppupuolella. Lista oli surullista luettavaa jo heti alkuunsa. Tapahtuman lähestyessä tilanne vaan paheni. Sääli, ettei Ruisrock enää kai yhdenkään esiintyjän kohdalla ajattele minkäänlaista taiteellista puolta, vaan lavoille kapuavat pelkästään järjestäjien kaveribändit ja ne, jotka kulloinkin ovat huudossa.

Kovasti muodissa olevaa suomalaista rap- ja hip hop sekä reggaemusiikkia huonompaa ei taida edes ollakaan, mutta nuoriso tuntuu tykkäävän. Lippalakki heitetään päähän, nuuskapallero huulen alle ja housut killumaan melkein polviin niin että persvako varmasti vilahtaa vähintään kerran kymmenen metrin löntystelyn aikana.

Korvien päällä on nykyään teelautasten kokoiset kuulokkeet. Kun sitten joudut tällaiselta isänmaantoivolta jotain kysymään, kuuluu vastaus noin puolen minuutin päästä, "Häh?". Sitä ennen on kuoriuduttu ylisuurista kuulokkeista ja syljetty ruotsinlaivatuliainen ikenien välistä maahan. Näiden kaverien räp- ja reggaesankareita Ruisrockissa totisesti riitti.

Useimmat hieman varttuneemmat tuttavani boikotoivat koko tapahtumaa, vaikka aikaisempina vuosina ovat käyneet siellä vähintään yhden päivän. En lainkaan ihmettele miksi.

Öppe, jo 44. kertaa Ruisrockissa. 

Oma Ruissini, joka laskujeni mukaan oli nyt 25. kerta, oli tyrehtyä pelkkään sunnuntaihin. Perjantaina en olisi vielä päässytkään paikalle ulkomaanmatkan takia, mutta lauantai-iltana raahauduin Kansanpuistoon puoliväkisin. Ajattelin, että tämähän on vain kerran vuodessa ja väsymystä voi potea sitten alkuviikosta. Kun kerran on kesälomakin.

Pari bändiä sentään näin lauantai-iltana. Rantalavalla musisoinut Amorphis on esiintynyt samassa paikassa usein aikaisemminkin. Mitään eroa vaikkapa vuoden 2008 keikkaan en huomannut, mutta kai setissä sentään muutama kappale oli vaihtunut.

Kehitysvammaisten miesten punkbändi Pertti Kurikan Nimipäivät veti hyvän keikan ja sai todella suuret aplodit Lounalavan yleisöltä.

Bongasin pitkin Kansanpuistoa monta tuttua. Ruisrockissa jos jossain saattaa törmätä ihmisiin, joita ei näe kuin sen perinteisen "kerran vuodessa" -sanonnan mukaisesti. Orkesterien perässä en juhlimaan lähtenytkään, johtuen esiintyjälistan köyhyydestä sekä siitä, ettei minulla ollut siellä minkäänlaisia työvelvollisuuksia tänä vuonna.

VIP-alueella pyöri paljon entisiä missejä, turkulaisia kunnallispoliitikkoja ja muutama Arkadianmäeltäkin tuttu naama. Jääkiekkoilijoita en tänä vuonna nähnyt ainuttakaan, mutten heitä juurikaan edes tunnista. Jone Nikulakin jäi onneksi kokonaan näkemättä, enkä tainnut kuulla hänen ärsyttävää ääntäkään mistään. Saavutus sinänsä.

Sunnuntain bändisaldo ei sekään kohdallani ollut järin suuri, mutta ainakin Kotiteollisuus ja J. Karjalainen jäivät mieleen. Tuttavien kanssa jutustellessa ja ylihintaisia baariantimia nauttiessa kuluikin koko päivä. Onneksi ilma oli todella hyvä, eikä lauantai-illan kaltaista ruuhkaa ollut missään.

Emma-gaala 2013

Satuin eilen illalla katselemaan Ylen TV2:lta. Musiikkiharrastukseni kautta olen ollut yli 30 vuotta kiinnostunut aiheeseen liittyvistä ohjelmista ja tapahtumista, mutta mikään pakko moisia lähetyksiä ei ole seurata. Nyt vaan ei ollut parempaakaan ohjelmaa muilla kanavilla.

TV5:lta samaan aikaan tullutta Vaarallinen McCoy -elokuvaa katselin jonkun matkaa, mutta leffa oli liian tuoreessa muistissa kiinnostaakseen tarpeeksi. Lisäksi pääosanesittäjä Kim Basinger on todella huono näyttelijä, vaikka ulkoisia avuja omaakin. Pelkästään sen takia Basingerin onnetonta ilmehdintää ja vaisua ääntelyä ei kuitenkaan jaksa katsella.

Emma-gaalassa palkitaan Suomen menestyneimpiä bändejä ja artisteja. Vaikka ehdolla on ties ketä, palkinnon saavat käytännössä joka vuosi eniten levyjä myyneet ja paljon mediassa näkyvyyttä saaneet kokoonpanot. Tuskin pelkkä ehdokkuus juurikaan lämmittää niiden harvojen marginaalibändien mieltä, kun tietää jo etukäteen, ettei kumminkaan saa pystiä Teneriffalta tuodun matkamuistolautasen tai hymypoikapatsaan viereen.

Tälläkin kertaa samat naamat kävivät lavalla hakemassa patsaansa. Käsittämättömän suosittu Jukka Poika ramppasi estradille vähän väliä, samoin Nightwishin Marco Hietala ja turkulainen teinitähti Robin. Kuitenkin ehdokkaina oli aika erikoisiakin tapauksia, kuten metallialbumi -kategoriassa torniolaislähtöinen, alunperin hardcorepunkkia soittanut Terveet kädet. Mutta eipä hätää, voiton vei supersuosittu Nightwish Imaginaerum-levyllään. Tuskinpa TK-laulaja Läjä Äijälää kauheasti harmitti.

Emma-gaalassa sattui ikävä tapaturma Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani -bändinsä kavutessa lavalle patsasta noutamaan. Rumpali Sampo Haapaniemi tippui lavalta. Ei suinkaan yleisön eteen, vaan lavan taakse. Mies nostettiin nopeasti takaisi lavalle. Ilme oli hämmentyt, mutta hymy huulilla. Onneksi ei käynyt pahemmin. Merkillinen estradi, kun noin kapea oli.

Illan noloin hetki nähtiin kuitenkin lappeenrantalaisen Kotiteollisuus-yhtyeen laulajakitaristi Jouni Hynysen jakaessa palkintoa vuoden parhaalle naissolistille yhdessä viestintäministeri Krista Kiurun kanssa.
- Hoidetaan tämä nopeasti alta pois, niin päästään yhteiseen hotellihuoneeseen panemaan, hän lausui. Huh, mikä urpo!

Olen kerran ollut Emma-gaalassa yleisön edustajana. Kyseinen tapahtuma oli 4.3.2000. Netistä löytyi linkki silloiseen spektaakkeliin ja ehdokkuuksiin http://www.ifpi.fi/uutiset/arkisto/emma-gaala%202000

Kolmentoista vuoden takaa mieleen on jäänyt lähellä istunut silloinen seksisymboli, viulisti Linda Lampenius, kappaleensa nimen välispiikissään unohtanut Anna Erikssonin (muisti kuitenkin biisin sanat) ja alvariinsa palkintoja hakenut Bomfunk Mc'sin Raymond Ebanks. En edes muista missä tiloissa tapahtuma järjestettiin.

Emma-gaala 2013:n voittajat löytyvät vaikkapa täältä http://www.rumba.fi/paa-kii-pokkasi-kriitikko-emman-mutta-robin-teki-taydellisen-gaala-ollien-katso-emma-gaalan-voittajat-34560/

Karjurock Lokalahdella

"Suomen suurin maalaisrocktapahtuma", Karjurock mainostaa. Näin asia varmasti onkin. Nyt viidettä kertaa järjestetty festivaali keräsi viimevuotiseen tapaan muutaman tuhannen ihmisen yleisön.

Itse paikka on kansanedustaja Kike Elomaan syntymäkodin pihapiirissä, idyllisessä maalaismiljöössä keskellä korpea Lokalahdella. Karjurockin promoottori on Kiken veljenpoika Robert Sainio. Kaveri avustajineen on saanut muutamassa vuodessa kehitettyä tapahtumasta varsin kelvon juhlan, jossa bänditkin tykkäävät esiintyä. Ainakin viime vuonna Eppu Normaalin laulaja Martti Syrjä suorastaan huokui tyytyväisyyttä välispiikeissään Karjurockin lavalla, monituhatpäisen yleisön edessä.


Lokalahti (ruots. Lokalax), aikaisemmin Lokala, oli Varsinais-Suomessa sijainnut Suomen kunta. Asukkaita 497 (1995). Lokalahden kunta liitettiin 1981 Uuteenkaupunkiin. Lokalahdella on puukirkko (J. Höckert,1763).
Lokalahden naapurikunnat ennen kunnan lakkauttamista olivat Kalanti, Kustavi, Taivassalo, Uusikaupunki ja Vehmaa.

Kuuluisia lokalahtelaisia

• Kike Elomaa, kehonrakentaja ja poliitikko
• Ilkka Kanerva, poliitikko
• Arvo Sainio, poliitikko
• Urpo Vähäranta, urheilija

(Wikipedia)

Ilkka Kanervaa tai edes Kikeä en nähnyt lauantaina 16. heinäkuuta. Missä lienevätkään edustaneet. Kike oli kyllä viime vuonna Karjurockissa, taisi peräti laulaakin sunnuntaina, jolloin oli iskelmäpäivä. Karjurock oli nytkin kolmipäiväinen tapahtuma, mutta sunnuntaina ei enää ollut isoja nimiä tarjolla, vaan coverbändejä ja discopoppia.

Ensimmäinen näkemäni bändi lauantaina oli turkulainen Vilperin perikunta. Yhtye on aina varsin hyväntuulinen, niin nytkin. Kitaristilaulaja Vaakku on huumorimiehiä ja hän viljeli jälleen laajalti muun muassa helsinkiläisaiheisia vitsejä kappaleitten välissä. 1992 suureen, jopa yllättävään suosioon noussut, orkesteri on yhä vetreä, vaikka kulta-ajat ovatkin kaukana 90-luvulla.

Kokoonpanossa on alkuaikojen soittajista vielä jäljellä monta; Vaakun lisäksi kitaristilaulaja Eddy Karlsson, kitaristi Pekka Kaasalainen, mandoliinia ja banjoa soittava Harry Vuorinen sekä pystybasisti Vehnänen. Uudempia jäseniä ovat rumpali ja viulisti.

Vilperin perikunta on ajantonta musiikkia. Bändin voisi panna huumorikategoriaan, mutta se ei ole pelkkä totuus. Sanoitukset ovat osaltaan myös vakavia. Itse sävellykset ovat lainatavaraa, takavuosien hittejä bändeiltä kuten Uriah Heep, CCR ja Soul Asylum.

Vilperien keikka oli oikein viihdyttävä ohjelmanumero iltapäivän ratoksi. Nykyään melko harvoin esiintyvä ryhmä sopi todella hyvin Karjurockiin. Esiintymisaika olisi vaan saanut olla muutamaa tuntia myöhemmin.

Ennen Vilpereitä esiintyi iskelmälaulajana tunnetuksi tulleen Janne Hurmeen hardrockyhtye Human Temple. Harvoin keikkaileva bändi sekin. Valitettavasti kuljetuksemme ei vielä noin aikaisin päivällä lähtenyt, joten Ihmistemppelin musisointi jäi kuulematta. Laulaja itse kuitenkin viihtyi alueella iltamyöhäiselläkin.

Vilperin perikunnan jälkeen esiintynyt Hausmylly oli turhaakin turhempi bändi jo kultakaudellaan 20 vuotta sitten. Typerää huumoridiscoa esittävä kokoonpano olisi saanut jäädä haudan lepoon, eikä koskaan palata tauoltaan. Mutta kai veri vetää lavoille. Ja raha.

Hausmyllyä seurannut uusikaupunkilainen Dinturist on ollut jo tovin nimenä tuttu, mutta nyt vasta onnistuin heidät näkemään ja kuulemaan. Jonkunlaista huumoria tässäkin viljeltiin ja bilediscopoljennolla soitettiin muiden hittejä.

Laulaja oli pukeutunut merkilliseen punaiseen kumihaalariin, ikäänkuin hän olisi ollut kalastamaan menossa. Toisaalta noin perverssin näköistä asustetta ei yksikään kalastaja käytä. Ehkä haalari olikin seksikaupasta ostettu. Harmi kun ei jäänyt kuvaa muistoksi, sillä olutteltassa oli hyvä tunnelma ja niin paljon tuttuja, että en vaivautunut Dinturistin aikana muistaakseni edes kusella käymään.

Jos muutama edeltävä esiintyjä olikin huumoria, seuraavana lavalle saapastellut Danny oli sitä ehkä tahattomasti. Ensi vuonna 70 täyttävä iskelmäkonkari on ikäisekseen vetreässä kunnossa.

Mikään kovin hääppöinen laulaja Danny ei mielestäni ole koskaan ollut. Olenkin ihmetellyt hänen suosiotaan verrattuna lauluääneensä. Mitään muuta selitystä asialle tuskin on kuin se, että 60-luvulla oli tarjokkaita niin vähän, että Lipsasen poikakin kelpasi. Danny on sentään keikkaillut ainakin yhden keikan verran Kiinassa. Siellä ei ole Hausmylly tai Janne Hurmekaan koskaan noussut lavalle. Että ei nyt sentään ihan turha jätkä hänkään.

Aivan viihdyttävän shown Danny kumminkin veti. Kesäkatu ja monet muut hitit seurasivat toisiaan.

Dannyn jälkeen lavalle sipsutellut Irina ei hänkään säväyttänyt lainkaan, vaikka pari Apulannan Toni Wirtasen kynäilemää biisiään korvaani muuten miellyttävätkin.

Irinan jälkeen tunnelmaa nostatti kello 23 aloittanut tamperalainen glamrockbändi Negative. Jestas sentään, mikä energia heistä huokuikaan usean täysin munattoman esiintyjän jälkeen. Bändi suorastaan räjäytti lavalta lian pois hienoilla ja tehokkailla kappaleillaan.

Negativen aikana oli jo pimeää ja muuten tyhjänpanttina olleet lavavalot pääsivät oikeuksiinsa. Bändi soitti kuin unelma, uusi kitaristikin näytti kotiutuneen hyvin porukkaan. Laulaja Jonne Aaron kuulutti kitaristin, jonka nimeä en tiedä tai muista, olevan kotoisin Turusta. Alunperinhän Negativessa oli kaksikin kitaristia. Toinen sai potkut päihteiden liikakäytön takia ja toinen erosi mystisesti muutama kuukausi sitten. Toivottavasti bändikemiat ovat nyt kohdillaan.

Negativen aikana yleisö oli jo hyvin menossa mukana. Yhtyeen mielestäni paras kappale Frozen To Lose It All toi melkein tipan linssiin - tuntui aivan helvetin mahtavalta kuulla se lokalahtelaisen pellon laidassa pimeässä kesäyössä. Kyllä tämän bändin soisi pääsevän kunnolla läpi ulkomaillakin.

Illan päätti lappeenrantalainen Kotiteollisuus. Järjettömiin mittasuhteisiin kasvaneen suosionsa takia yhtye voisi vaikka piereskellä lavalla keulahahmonsa Jouni Hynysen johdolla - yleisö tykkäisi varmasti silti. Suomirokkiheviä esittävällä bändillä on pari oivallista kappaletta, mutta muuten sen musiikki on aika yhdestä puusta veistettyä. Suosiota kumminkin riitti Karjurockissakin, jonne Kotiteollisuus sopikin täydellisesti.

Suosittelen Karjurockia kaikille. Musiikkitarjonta on monipuolista, järjestelyt toimivat ja juomahinnatkin ovat inhimillisiä.