Rokkia Itämeren aalloilla

Toista kertaa järjestetty Rock The Waves seilattiin viime viikonloppuna Turun ja Tukholman välillä. Laivana oli Viking Glory, joka normaalisti operoi tällä reitillä aamulähdöillä. Alus on tuuraamassa Viking Gracea, joka on tällä hetkellä Naantalissa korjaustelakalla. 

Turun satamassa tyrmistyksen aiheutti massiivinen turvatarkastus. Tiedä sitten koska homma on tällaiseksi muuttunut. Ainakaan viimeksi risteillessäni ei sentään lentokenttää vastaavaa syyniä ollut. Kassit, pussit ja päällysvaatteet hihnalle läpivalaisuun, asiakas itse metallinpaljastimen läpi. 

Tarkastusjonossa seisoskelu vei ainakin puoli tuntia. Ryhmään ei tietenkään valittu ketä tahansa - pukumiehet ja kukkahattutädit saivat rauhassa mennä normireittiä. 

Päällepäsmärinä hääräsi nuori tummaverikkö, joka oli todennäköisesti reputtanut poliisikoulun pääsykokeissa. Nyt hän sai mielivaltaisesti säätää, virkainto oli suorastaan ihailtavan kova. Edessäni seisseen miehen lonkerotölkki lensi sellaisella voimalla roskakoriin, että oikein korviin sattui. 

Koska ruotsinlaivojen marketissa ei iltalähdöillä enää myydä viinaa, on minullakin ollut tapana ottaa fölipullo mukaan. Saa sitten hytissä ottaa parit napanderit ennen baaria. 

Olin täysin varma, että pulloni otetaan läpivalaisussa pois. Yllättäen siitä ei oltukaan kiinnostuneita. Etsivät kuulemma metallia, puukkoja ja miekkoja, tiesi tuttu laivatyöntekijä myöhemmin kertoa. 

Voin kuvitella millainen show terminaalissa syntyy helmikuussa kun Nordic Metal Cruisen juhlaväki saapuu paikalle. Mahtavatko patruunavyöt, rannekkeet ja kaiken maailman killuttimet jäädä maihin? Saattaa jopa pienimuotoinen mellakka olla lähellä. 

Kuten odotettavissa oli, näkyi laivalla paljon tuttuja. Noin ylipäätään väkeä oli kuitenkin vähänlaisesti. Samat ihmiset tulivat alvariinsa vastaan. Hyttikäytävämme oli niin hiljainen, että mieleen tuli Hohto-elokuvan aavemainen hotelli. 

Joku arveli ihmiskadon syyksi tipatonta tammikuuta. Toinen puolestaan veikkasi, ettei porukalla oli joulun jälkeen rahaa joutaviin risteilyihin.  

Vuosikymmenestä toiseen suosittu lappeenrantalainen Kotiteollisuus oli illan ensimmäinen esiintyjä. Kello 23 aloittanut yhtye takoi hittejään peräkanaa ja tanssilattialla riitti vipinää. 

En ole koskaan ollut sen kummemmin bändin fani, mutta biisit kuten Minä olen, Helvetistä itään ja Tämän taivaan alla ovat toki erinomaisia. 

Seuraavana päivänä törmäsin laivan kannella Kotiteollisuuden basistiin Janne Hongistoon. Hän kertoi, että paitamyyntipöytää ei pystytetty ollenkaan, koska Viking Line vaati osuutta myynituloista. Merkillistä artistikohtelua. 

Kellon edetessä sunnuntain pikkutunneille, valtasi lavan risteilyn pääesiintyjä, norjalainen Jorn. Suurelle yleisölle tuntematon orkesteri on monessa mukana olevan laulaja Jorn Landen pääbändi. Vuosituhannen taitteessa perustettu yhtye on julkaissut parikymmentä albumia ja vokalisti itse ollut mukana noin viidelläkymmenellä levyllä. 

Minullakin on muutama Jornin levy, mutta ikäväkseni en edes muista niiden nimiä. Yksi on tribuutti vuonna 2010 edesmenneelle laulajalegenda Ronnie James Diolle, jonka Dio-yhtyeen kappale Rainbow In The Dark laivalla kuultiinkin Jornin upeana tulkintana. 

Koska orkesterin oma tuotanto ei ollut tuttua, oli sopiviin väleihin ripotellut lainabiisit suoranaista herkkua. Deep Purplen Stormbringer svengasi kuin kiimainen hirvi ja Saxonin tunnetuksi tekemä Ride Like The Wind sai sekin jalan vipattamaan. 

Sunnuntaina esiintynyt Tyrantti on pääkaupunkiseudulta tuleva suomenkielinen hevibändi, jonka musiikissa on vahvoja kaikuja 80-luvun brittihevistä. Ravenia ja Judas Priestiä on ainakin kuunneltu ahkerasti.

En ole ainuttakaan yhtyeen albumia kuullut, mutta irtobiisejä olen toisinaan pyörittänyt Youtubesta. Bändin jonkinasteinen huumoriaspekti on imagoa myöten vahva, mutta en kuitenkaan laskisi sitä pelkäksi hauskanpidoksi. Kyllä sällit tekevät täysveristä hevirokkia. 

Tyrantin laulaja sattui hakemaan ruoka-annostaan samaan aikaan kun itse tilasin ohrapirtelöä Kotiteollisuuden roudarilta saamallani drinkkilipulla. Kehuin keikkaa ja totesin, että erään kappaleen alku meni aivan yksi yhteen jonkun Judas Priestin biisin kanssa. "Varmaankin, eipä tässä olla pyörää keksimässä uudestaan!". 

Rock The Wavesin erikoisuus oli Kauko Röyhkä. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana peräti 700 soolokeikkaa tehnyt pitkänlinjan muusikko herätti lievää ihmetystä jokaisessa, jonka kanssa artistikattauksesta juttelin. 

Aikoinaan en itsekään oikein jaksanut Röyhkää, mutta kelkkani kääntyi 90-luvun puolivälissä. Sittemmin olen diggaillut paljonkin hänen kappaleitaan kuten Cooperin testi ja Hammerfest. Jälkimmäistä kehuinkin Kakelle. "Pitäisköhän ottaa se settiin mukaan", hän tuumaili. 

Mies ja kitara ei ehkä sopinut yhtä hyvin isolle estradille kuin ravintola-aulassa pitkin risteilyä esiintynyt Pekka Heino Duo. Helsinkiläisestä Brother Firetribesta tutun Heinon olisin mieluusti nähnyt päälavalla kevytheviyhtyeensä kanssa.  

Sen verran rankkaa touhua tällainen vuorokauden risteily tuppaa olemaan, että nyt saa taas vähäksi aikaa riittää. Ehkä seuraavaksi vuoden kuluttua, mikäli Rock The Waves vielä järjestetään. 

Sauna Open Air 13. heinäkuuta

Kuuden vuoden tauon järjestetty Sauna Open Air kokosi lauantaina 13. heinäkuuta Tampereen Ratinanniemeen varttuneempaa, perinteisestä hevistä ja hard rockista kiinnostunutta porukkaa.

Suomalaisen laskutavan mukaan järjestäjä RH-Entertainment Oy ilmoitti perjantaina alkaneen festivaalin yhteiskävijämääräksi 14 000.  Oma arvioni jälkimmäisen päivän juhlijoista on noin kahdeksan tuhatta.

Ratinanniemi on konserttipaikkana parempi kuin Eteläpuisto, jossa Sauna ennen vanhaan järjestettiin. Kävin siellä vuosina 2009-2011, enkä tämän kokemuksen jälkeen kaipaa ollenkaan entistä paikkaa.

Ratinanniemi on sopivan lähellä Tampereen ydinkeskustaa ja sattui olemaan todella lähellä Sokos Hotel Ilvestä, jossa majoituin turkulaisen musiikkiaktivisti Tony Lundbergin kanssa. Samassa talossa sattui olevan paljon tuttuja sekä myös bändejä aina amerikkalaisesta W.A.S.P.:ista kemiläiseen Sonata Arcticaan. 

Festivaalialueella oli vain yksi lava. Moinen järjestely ei ainakaan minua haitannut. Päinvastoin hyvä vaan, ettei jatkuvalla syötöllä tullut musiikkia joka ilmansuunnasta.

Roudaus tapahtui kumminkin melko nopeasti, enkä usko kenenkään kuolleen musiikkin tilapäiseen puutteeseen. Rummut näemmä koottiin verhon takana ja työnnettiin kiskoja pitkin lavalle. Perin kätevää.

Bajamajat olivat syrjässä mäennyppylän takana lavan sivulla. Se olikin kiskurihintaisten alkoholijuomien ohella ainoa valittamisen aihe. Oli meinaan armoton taival lähteä heittämään kepilliset toiselle puolelle aluetta. Toisaalta sitten taas bajamajoja oli sen verran monta, etten ainakaan minä joutunut kertaakaan jonottamaan.

Myyntipisteissä oli merkillinen kahden euron panttisysteemi. Luulisi, että eurokin riittäisi. Täten 0,33 litran lonkero maksoi peräti kymmenen euroa. Puolen litran oluttökin hintaa en edes muista, mutta olisiko ollut pantin kanssa kaksitoista euroa. Melkoista kiskontaa. Syksyllä Bulgariassa syön buffetista ja juon alkoholia vaikka koko päivän samaan hintaan.

Festivaaliväen keski-ikä pyöri viidenkympin molemmin puolin. 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa syntyneitä oli varmasti suurin osa. Syynä moiseen olivat pääesiintyjät Whitesnake ja Europe, joiden julisteet koristivat tämän porukan seiniä 80-luvun loppupuolella.

Päivän mittaan tapasin kymmenittäin kavereita ja tuttuja. Erityisen paljon Ratinanniemessä tuntui olevan Elmu ry:n Sweden Rock Festival-kyytiläisiä. Matkasin samaisessa bussissa Etelä-Ruotsiin festareille vuosina 2002-2008. Valitettavasti muutama tärkeä henkilö vuosien varrelta jäi näkemättä, mutta kaikkea ei voi saada.

Oli ärsyttävää lukea eräästä julkaisusta kuinka "Whitesnake ja Europe kokosivat metallikansan yhteen". Minkä helvetin metallikansan? Minulle metalli edustaa Children Of Bodomia, Behemothia, Meshuggahia tai muuta örinä- ja Tuska Festivaali-osastoa, ei suinkaan Whitesnakea tai Europea. Kuuntelen heavy- ja hard rockia, kuten nähdäkseni suurin osa Tampereella tapaamistani juhlijoistakin.

Lauantain ensimmäinen orkesteri oli vaasalainen One Desire. Teinihevibändi Sturm Und Drangin tuhkasta noussut kokoonpano jäi etäiseksi, sillä seurasin keikkaa Hotelli Ilveksen kahdeksannentoista kerroksen ikkunasta. Kuului se toki sinnekin.

Brother Firetribe asteli lavalle vanhan Urheiluruutu-tunnuskappaleen Tuhannen markan setelin saattelemana. Moni ei ehkä tunnista sitä Leevi And The Leavingsin esittämäksi, sillä Gösta Sundqvistin laulun sijasta pääosassa on syntetisaattori.

Veli Paloheimon "tennishevi" puri hyvin yleisöön. Bändillä on Better Of Worsen ja Heart Full Of Firen kaltaisia hittejä ja tarttuvia ralleja aikamoinen liuta. Sikäli onkin sääli, ettei projektiluontoisesta kokoonpanosta ole tullut tämän suositumpaa. Mukana on yleensä ollut kitaristi Emppu Vuorinen Nightwishistä, mutta nyt hänen tilallaan nähtiin nuori sälli, jonka nimen jo unohdin.

Brittiläinen Skindred ei ollut tuttu minulle tai kenellekään kaverilleni. Sauna-esiintyjmisen jälkeen bändiä tuskin kukaan jää kaipaamaan. Pomppumetalliräppi nykivillä kitarariffeillä ei saanut ainakaan minua innostumaan millään lailla.

Skindred oli käsittämätön valinta festivaalille, jonka linjana on lähinnä 80-luvun perushevi ja hard rock. Tilalle olisi voinut ottaa kotimaasta The 69 Eyesin, Los Bastardos Finlandesin tai vaikka Horsepowerin, sillä Tampereen omat pojat ovat aktoivoinuneet vuosien tauolta.

Battle Beastin keikkaa odottelin kovasti. Se kun on muutaman viime vuoden aikana ollut  kiinnostavin suomalaisorkesteri, eikä vähiten loistavan laulajansa Noora Louhimon ansiosta. Parempaa laulajaa ja esiityjää saa hakea.

Nooran lavapreesens on vähän yliammuttu, mutta haitanneeko tuo kun laulu kerran kulkee kuin enkelillä. Sen sijaan stailaajaa kaipaisivat bändin pojat. Hehän ovat suoraan kuin Jyväskylän ammattikoulun autopuolelta vuodelta 1989. Merkillisiä teiniviiksiä ja spandexkalsareita, vaikka kyseessä pitäisi olla vakavasti otettava hevibändi.

Sonata Arctican on ollut peruskauraa vähän joka suomifestivaaleilla jo ainakin kymmenen vuotta. Olen nähnyt yhtyeen lukemattomia kertoja. Tällä erää Sonata sai soida taustamusiikkina koivikon kalja-alueelle, jossa rupattelin tuttujen kanssa.

Ruotsalainen Europe on Abban ja Roxetten ohella maansa kuuluisimpia yhtyeitä. Laulaja Joey Tempestin kynäilemät hitit varmasti muistaa jokainen vähääkään musiikkia seurannut.

Vuonna 2004 tapahtuneen uuden aktivoitumisensa jälkeen Europe on julkaissut levyjä tasaisin väliajoin. Musiikki on muuttunut 80-luvun melodisesta hard rockista bluesrockin suuntaan. Esimerkiksi 2012 ilmestynyttä Bag Of Bones-levyä tunnistaisi saman yhtyeen tekemäksi, jonka jättihitti vuodelta 1986 on The Final Countdown.

En tarkkaan tiedä kuinka paljon vanhoja kasarihittejä Europe on keikoillaan tavannut soitella, mutta tuntuu, että Tampereella määrä saattoi olla normaalia suurempi. The Final Countdown, Carrie, Cherokee, Rock he Night, Superstitious sekä suurelle yleisölle vähän tuntemattomammat Scream Of Anger, Ready Or Not ja Sign Of The Times peittosivat heittämällä yhtyeen uudemman tuotannon.

Minun kirjoissani Europe oli päivän paras esiintyjä, vaikka illan viimeistellyt Whitesnake oli sekin vallan loistava.

1978 ensimmäisen albuminsa Trouble julkaissut brittiläinen Whitesnake on laulajansa David Coverdalen johdolla kokenut megasuosion 80-luvun lopulla ja jyrkän alamäen seuraavalla vuosikymmenellä. 2000-luvulla vanhakantainen hevi ja hard rock nousi jälleen suosioon ja Whitesnake on ollut vuosia peruskauraa valtavirran radiokanavillakin.

Loppuunkalutut Here I Go Again, Still Of The Night ja imelä, Tina Turnerille alunperin kirjoittettu Is This Love olivat pakkopullaa minulle. Sellaiset biisit kuin Slow & Easy, Love Ain't No Stranger ja Ain't No Love In The Heart Of The City puolestaan olivat todellista mannaa korville.

Whitesnaken rumpalina hääri vuonna 1974 legendaarisessa California Jam-konsertissa David Coverdalen todennäköisesti ensimmäisen kerran tavannut ja tuolloin Black Oak Arkansasin riveissä vaikuttanut Tommy Aldridge. California Jamin pääesiintyjänä oli Deep Purple, jossa nuori Coverdale lauloi.

Whitesnakessa alunperin 80-luvun lopulla soittanutta Aldridgeä olen pitänyt kovana kannuttaja siitä lähtien kun kuulin hänen soittoaan ensimmäisen kerran. Tuo tapahtui talvella 1983, jolloin ostin Ozzy Osbournen livetuplan Speak Of The Devil.

Hämmästyttävää on, että Speak Of The Devilin takakannen kuvassa Aldridge näyttää täysin samalta kuin nykyään. Hänellä oli sama pehko ja kurttuinen naama jo kolmekymppisenä. Hattua täytyy nostaa, että muutaman vuoden kuluttua 70-vuotta täyttävä mies jaksaa soittaa keikan läpi kuin tyhjää vaan.

Whitesnaken kitaristit Reb Beach ja tuoreempi kiinnitys Joel Hoekstra revittelivät ammattilaisten tavoin. Jälkimmäinen muistutti ulkoisesti kovasti John Sykesiä, joka oli bändin riveissä 80-luvulla.

David Coverdalen äänestä on keskusteltu jo vuosia. Se kun on monen mielestä nykyään aivan surkea. En näkisi asiaa noinkaan, mutta konsertin loppupäässä hänen kurkustaan alkoi tulla melkoista kähinää. Still Of The Night oli jopa reippaan kännini läpi aika kamalaa kuultavaa. Mutta pian seitsemänkymppiselle laulajalle se suotakoon.

Sauna Open Air oli sen verran onnistunut tapahtuma ainakin lauantaipäivän osalta, että todennäköisesti palaamme asiaan ensi kesänä.