Suomalaisen laskutavan mukaan järjestäjä RH-Entertainment Oy ilmoitti perjantaina alkaneen festivaalin yhteiskävijämääräksi 14 000. Oma arvioni jälkimmäisen päivän juhlijoista on noin kahdeksan tuhatta.
Ratinanniemi on konserttipaikkana parempi kuin Eteläpuisto, jossa Sauna ennen vanhaan järjestettiin. Kävin siellä vuosina 2009-2011, enkä tämän kokemuksen jälkeen kaipaa ollenkaan entistä paikkaa.
Ratinanniemi on sopivan lähellä Tampereen ydinkeskustaa ja sattui olemaan todella lähellä Sokos Hotel Ilvestä, jossa majoituin turkulaisen musiikkiaktivisti Tony Lundbergin kanssa. Samassa talossa sattui olevan paljon tuttuja sekä myös bändejä aina amerikkalaisesta W.A.S.P.:ista kemiläiseen Sonata Arcticaan.
Festivaalialueella oli vain yksi lava. Moinen järjestely ei ainakaan minua haitannut. Päinvastoin hyvä vaan, ettei jatkuvalla syötöllä tullut musiikkia joka ilmansuunnasta.
Roudaus tapahtui kumminkin melko nopeasti, enkä usko kenenkään kuolleen musiikkin tilapäiseen puutteeseen. Rummut näemmä koottiin verhon takana ja työnnettiin kiskoja pitkin lavalle. Perin kätevää.
Bajamajat olivat syrjässä mäennyppylän takana lavan sivulla. Se olikin kiskurihintaisten alkoholijuomien ohella ainoa valittamisen aihe. Oli meinaan armoton taival lähteä heittämään kepilliset toiselle puolelle aluetta. Toisaalta sitten taas bajamajoja oli sen verran monta, etten ainakaan minä joutunut kertaakaan jonottamaan.
Myyntipisteissä oli merkillinen kahden euron panttisysteemi. Luulisi, että eurokin riittäisi. Täten 0,33 litran lonkero maksoi peräti kymmenen euroa. Puolen litran oluttökin hintaa en edes muista, mutta olisiko ollut pantin kanssa kaksitoista euroa. Melkoista kiskontaa. Syksyllä Bulgariassa syön buffetista ja juon alkoholia vaikka koko päivän samaan hintaan.
Festivaaliväen keski-ikä pyöri viidenkympin molemmin puolin. 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa syntyneitä oli varmasti suurin osa. Syynä moiseen olivat pääesiintyjät Whitesnake ja Europe, joiden julisteet koristivat tämän porukan seiniä 80-luvun loppupuolella.
Päivän mittaan tapasin kymmenittäin kavereita ja tuttuja. Erityisen paljon Ratinanniemessä tuntui olevan Elmu ry:n Sweden Rock Festival-kyytiläisiä. Matkasin samaisessa bussissa Etelä-Ruotsiin festareille vuosina 2002-2008. Valitettavasti muutama tärkeä henkilö vuosien varrelta jäi näkemättä, mutta kaikkea ei voi saada.
Oli ärsyttävää lukea eräästä julkaisusta kuinka "Whitesnake ja Europe kokosivat metallikansan yhteen". Minkä helvetin metallikansan? Minulle metalli edustaa Children Of Bodomia, Behemothia, Meshuggahia tai muuta örinä- ja Tuska Festivaali-osastoa, ei suinkaan Whitesnakea tai Europea. Kuuntelen heavy- ja hard rockia, kuten nähdäkseni suurin osa Tampereella tapaamistani juhlijoistakin.
Lauantain ensimmäinen orkesteri oli vaasalainen One Desire. Teinihevibändi Sturm Und Drangin tuhkasta noussut kokoonpano jäi etäiseksi, sillä seurasin keikkaa Hotelli Ilveksen kahdeksannentoista kerroksen ikkunasta. Kuului se toki sinnekin.
Brother Firetribe asteli lavalle vanhan Urheiluruutu-tunnuskappaleen Tuhannen markan setelin saattelemana. Moni ei ehkä tunnista sitä Leevi And The Leavingsin esittämäksi, sillä Gösta Sundqvistin laulun sijasta pääosassa on syntetisaattori.
Veli Paloheimon "tennishevi" puri hyvin yleisöön. Bändillä on Better Of Worsen ja Heart Full Of Firen kaltaisia hittejä ja tarttuvia ralleja aikamoinen liuta. Sikäli onkin sääli, ettei projektiluontoisesta kokoonpanosta ole tullut tämän suositumpaa. Mukana on yleensä ollut kitaristi Emppu Vuorinen Nightwishistä, mutta nyt hänen tilallaan nähtiin nuori sälli, jonka nimen jo unohdin.
Brittiläinen Skindred ei ollut tuttu minulle tai kenellekään kaverilleni. Sauna-esiintyjmisen jälkeen bändiä tuskin kukaan jää kaipaamaan. Pomppumetalliräppi nykivillä kitarariffeillä ei saanut ainakaan minua innostumaan millään lailla.
Skindred oli käsittämätön valinta festivaalille, jonka linjana on lähinnä 80-luvun perushevi ja hard rock. Tilalle olisi voinut ottaa kotimaasta The 69 Eyesin, Los Bastardos Finlandesin tai vaikka Horsepowerin, sillä Tampereen omat pojat ovat aktoivoinuneet vuosien tauolta.
Battle Beastin keikkaa odottelin kovasti. Se kun on muutaman viime vuoden aikana ollut kiinnostavin suomalaisorkesteri, eikä vähiten loistavan laulajansa Noora Louhimon ansiosta. Parempaa laulajaa ja esiityjää saa hakea.
Nooran lavapreesens on vähän yliammuttu, mutta haitanneeko tuo kun laulu kerran kulkee kuin enkelillä. Sen sijaan stailaajaa kaipaisivat bändin pojat. Hehän ovat suoraan kuin Jyväskylän ammattikoulun autopuolelta vuodelta 1989. Merkillisiä teiniviiksiä ja spandexkalsareita, vaikka kyseessä pitäisi olla vakavasti otettava hevibändi.
Sonata Arctican on ollut peruskauraa vähän joka suomifestivaaleilla jo ainakin kymmenen vuotta. Olen nähnyt yhtyeen lukemattomia kertoja. Tällä erää Sonata sai soida taustamusiikkina koivikon kalja-alueelle, jossa rupattelin tuttujen kanssa.
Ruotsalainen Europe on Abban ja Roxetten ohella maansa kuuluisimpia yhtyeitä. Laulaja Joey Tempestin kynäilemät hitit varmasti muistaa jokainen vähääkään musiikkia seurannut.
Vuonna 2004 tapahtuneen uuden aktivoitumisensa jälkeen Europe on julkaissut levyjä tasaisin väliajoin. Musiikki on muuttunut 80-luvun melodisesta hard rockista bluesrockin suuntaan. Esimerkiksi 2012 ilmestynyttä Bag Of Bones-levyä tunnistaisi saman yhtyeen tekemäksi, jonka jättihitti vuodelta 1986 on The Final Countdown.
En tarkkaan tiedä kuinka paljon vanhoja kasarihittejä Europe on keikoillaan tavannut soitella, mutta tuntuu, että Tampereella määrä saattoi olla normaalia suurempi. The Final Countdown, Carrie, Cherokee, Rock he Night, Superstitious sekä suurelle yleisölle vähän tuntemattomammat Scream Of Anger, Ready Or Not ja Sign Of The Times peittosivat heittämällä yhtyeen uudemman tuotannon.
Minun kirjoissani Europe oli päivän paras esiintyjä, vaikka illan viimeistellyt Whitesnake oli sekin vallan loistava.
1978 ensimmäisen albuminsa Trouble julkaissut brittiläinen Whitesnake on laulajansa David Coverdalen johdolla kokenut megasuosion 80-luvun lopulla ja jyrkän alamäen seuraavalla vuosikymmenellä. 2000-luvulla vanhakantainen hevi ja hard rock nousi jälleen suosioon ja Whitesnake on ollut vuosia peruskauraa valtavirran radiokanavillakin.
Loppuunkalutut Here I Go Again, Still Of The Night ja imelä, Tina Turnerille alunperin kirjoittettu Is This Love olivat pakkopullaa minulle. Sellaiset biisit kuin Slow & Easy, Love Ain't No Stranger ja Ain't No Love In The Heart Of The City puolestaan olivat todellista mannaa korville.
Whitesnaken rumpalina hääri vuonna 1974 legendaarisessa California Jam-konsertissa David Coverdalen todennäköisesti ensimmäisen kerran tavannut ja tuolloin Black Oak Arkansasin riveissä vaikuttanut Tommy Aldridge. California Jamin pääesiintyjänä oli Deep Purple, jossa nuori Coverdale lauloi.
Whitesnakessa alunperin 80-luvun lopulla soittanutta Aldridgeä olen pitänyt kovana kannuttaja siitä lähtien kun kuulin hänen soittoaan ensimmäisen kerran. Tuo tapahtui talvella 1983, jolloin ostin Ozzy Osbournen livetuplan Speak Of The Devil.
Hämmästyttävää on, että Speak Of The Devilin takakannen kuvassa Aldridge näyttää täysin samalta kuin nykyään. Hänellä oli sama pehko ja kurttuinen naama jo kolmekymppisenä. Hattua täytyy nostaa, että muutaman vuoden kuluttua 70-vuotta täyttävä mies jaksaa soittaa keikan läpi kuin tyhjää vaan.
Whitesnaken kitaristit Reb Beach ja tuoreempi kiinnitys Joel Hoekstra revittelivät ammattilaisten tavoin. Jälkimmäinen muistutti ulkoisesti kovasti John Sykesiä, joka oli bändin riveissä 80-luvulla.
David Coverdalen äänestä on keskusteltu jo vuosia. Se kun on monen mielestä nykyään aivan surkea. En näkisi asiaa noinkaan, mutta konsertin loppupäässä hänen kurkustaan alkoi tulla melkoista kähinää. Still Of The Night oli jopa reippaan kännini läpi aika kamalaa kuultavaa. Mutta pian seitsemänkymppiselle laulajalle se suotakoon.
Sauna Open Air oli sen verran onnistunut tapahtuma ainakin lauantaipäivän osalta, että todennäköisesti palaamme asiaan ensi kesänä.
Mielnkiintoinen keikan seurantapaikka tuo hotelli Ilveksen 18.kerros!
VastaaPoistaKiitos ansiokkaasta ja kattavasta Sauna Open Aira-raportista.
T.Matti "Viki" Vikström