Näytetään tekstit, joissa on tunniste J. Karjalainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste J. Karjalainen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 15. syyskuuta 2020

Juliet Jonesin Sydän Logomossa

Lauantaina 12. syyskuuta suuntasin Turun Logomoon, jonka Teatro-salissa esiintyi Juliet Jonesin Sydän.

Juliet Jonesin Sydän on 80-luvun alussa Ruukissa perustettu suomalainen rockyhtye, joka oli suosituimmillaan 80-luvun lopulla. Orkesteri on tehnyt vuosien varrella yksitoista albumia, joista ensimmäinen ilmestyi 1985 ja uusin viime talvena.   

Bändin tunnetuimpia kappaleita ovat Helppo elämä, Rakkauslaulu, Kantri, Räkänokka ja Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin. 


Juliet Jonesin Sydän vuonna 2020. Kuva: Pia Parkkonen

Vuosituhannen alussa toimintansa lopettanut yhtye teki comebackin vuonna 2015. Kokoonpano on sama kuin yhtyeen kulta-aikoina, lukuunottamatta laulaja-kosketinsoittaja Eero Hyyppää. Hyyppä sairastaa Parkinsonin tautia, eikä voi osallistua bänditoimintaan. Hänen tilallaan on J. Karjalaisen ja Kauko Röyhkän orkestereista tuttu Pekka Gröhn, joka tosin ei laula Hyypän aikoinaan laulamia kappaleita.

Pari sanaa omasta suhteestani Juliet Jonesin Sydämeen. Muistan hyvin 80-luvun lehtijutut, televisioesiintymiset ja hitit kuten Helpon elämän, mutta mikään varsinainen fani en tuolloin vielä ollut. Hevirokki oli siihen aikaan sen verran kova juttu, ettei maailmassani ollut samanlaista sijaa suomirockille tai Juliet Jonesille kuin nykypäivänä. 

Elokuussa 1991 Uudessakaupungissa järjestetetty Rantarock oli käänteentekevä päivä. Hotelli Aquariuksen viereisessä kesäteatterissa esiintyi paikallisia toivoja ja lopuksi Juliet Jonesin Sydän. 

Muista yhtyeistä ei ole jäänyt juurikaan muistikuvia, mutta JJS räjäytti potin. Orkesteri oli aivan hemmetin hyvä.

Rantarockin jälkeen otin nopeasti haltuun bändin levyjä. Turun Hansakorttelissa sijainnut levykauppa Epe's myi edullisesti ainakin 1990 ilmestynyttä Jupiter-albumia. 

Yhtyeen kuudes albumi, vuonna 1992 ilmestynyt Nauru on minulle ehkä tärkein Juliet-albumi. Radio Mafiakin soitti ahkerasti levyn kappaleita kuten Pyhimyksiä ja veijareita, Räkänokka ja Jussi And The Boys

En kirveelläkään muista milloin olen viimeksi nähnyt JJS:n keikalla ennen Logomoa. Siitä täytyy olla hemmetisti aikaa. Tämäkin keikka olisi jäänyt varmaan muuten väliin, mutta työkaverini tuputti lippuaan minulle, koska oli itse estynyt tulemaan paikalle. Onneksi vastaanotin piletin. 

Logomon konsertin piti alunperin olla viime toukokuussa, mutta koronan takia se siirrettiin kuukausia eteenpäin. Samaan aikaan toisaalla Logomossa esiintyi Andy McCoy Band. Sekin keikka oli koronan takia siirretty ja osui samalle päivälle JJS:n kanssa. Andykin olisi toki kiinnostanut.


Jonotus Teatro-saliin oli hidasta. Koronan takia käytössä oli rajoituksia, eikä alkoholiakaan saanut tuoda aulabaarista sisälle katsomoon. 

Istumapaikkoja oli väljennetty latomalla punaisia A4-papereita sinne tänne turvaväleiksi. Osalla väestä oli hengityssuojat, suurimmalla osalla ei. 

Paikkani oli käytännössä aivan lavan edessä, rivillä kolme. Se oli ensimmäinen rivi jossa ihmisiä istui.  Puolivälissä salia olisi varmaankin ollut äänentoistoistollisesti parempi paikka.

Korvatulpat oli pantava välittömästi päähän yhtyeen aloittaessa soittonsa. Kari Heiskarin basso tuuttasi parin metrin päässä olevista kaiuttimista sen verran tymäkästi, että valmiiksi kuulovaurioiselle keikka olisi muuten ollut tuskaa. 


Konsertin avauskappaleena oli Jänis, joka on peräisin Jupiter-albumilta. Sen jälkeen tulikin monta biisiä, joita en tuntenut. Olivat todennäköisesti uusimmalta Kansas-levyltä peräisin. 

Reippaan aloitusbiisin aikana huomioni kiinnittyi bändin soittajiin, jotka olivat aikalailla vanhentuneet sitten viime näkemän. Rumpali Jussi Parkkonen oli lähes tunnistamaton piponsa kanssa. Vielä 90-luvun alussa hän näytti Mikko Kuustosen pikkuveljeltä.

Sosiaalipsykiatrian proferssorina Tampereen yliopistossa siviilityötään tekevä kitaristilaulaja Sami Pirkola oli viime talvena esillä muutamassakin lehdessä Kansas-levyn julkistamisen myötä. Hänet tunnistikin vaivatta. 

Yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen on kitaristilaulaja Kari Hyvärinen. Hänellä ja Pirkolalla oli nähdäkseni ongelmia soittimiensa kanssa, ainakin niitä vaihdeltiin välillä jopa kesken kappaleen. Muuten soitto sujui hyvin, vaikka koronan takia keikkoja ei kai ole aikoihin ollutkaan. 

JJS:n entisen, voisiko sanoa keskushahmon, Eero Hyypän aikoinaan laulamia kappaleita ei käsittäkseni tullut kuin yksi ainoa. Kantri on hieno biisi ja sitä joku yleisöstä huutelikin jo heti keikan alkumetreillä. 


Koska istumapaikkani sattui olemaan aivan basisti Heiskarin edessä ja nolla promillea veressä, seurasin miehen soittoa normaalia tarkemmin. En ole ennen ajatellutkaan, että JJS:n tapaisessa bändissä on noin tyylikkäästi soittava kaveri. Heiskari loihti hienoja kuvioita nelikielisestään. 

Juliet Jonesissa 80-luvulla bassoa soittanut ja 90-luvun alussa turkulaistunut Pentti Ilola oli hänkin paikalla. Lavalla miestä ei nähty, mutta Työläiset-kappaleen esittelyssä hänet mainittiin tekijänä ja valospotti osoitti katsomoon löytäenkin Penan.  

Pekka Gröhniä lukuunottamatta jokainen bändin jäsen lauloi vähintään yhden kappaleen. Parkkosen osaksi koitui jo ainakin 30 vuotta sitten matkaan jäänyt J. Karjalais-laina Hippa. Tiedä sitten mikä biisissä niin viehättää, mutta se oli jo aikoinaan osa Juliettien keikkaa.

Helppo elämä oli varmasti jokaiselle salissa istuvalle tuttu. Minua jäi hieman vaivaamaan miksi levyversiossa oleva mainio basson ja kosketinsoittimien vuoropuhelu oli nyt korvattu tilutteluna Hyvärisen ja Gröhnin kesken, Heiskarin jäädessä bassonsa kanssa paitsioon. 

Viimeisenä biisinä kuultu, pari vuotta sitten menehtyneen JJS:n ulkojäsenen Seppo Kansanojan tekemä Rakkauslaulu oli sovitettu lähes acapellaksi rivakan rokin sijaan. Toimihan se noinkin.

Kahden encoren kanssa konsertti kesti puolisentoista tuntia. Se oli täysin passeli aika ainakin minulle. Kovalla tuolilla istuessa alkoi perse hiljalleen puutua, eikä tämänkokoisen miehen ole soveliasta seisoskella peittämässä toisten näköalaa. 














lauantai 24. joulukuuta 2016

J. Karjalainen Ruisrockin Rantalavalla

Perjantaina 23. joulukuuta tuli TV1:ltä Yle Live -ohjelma, jossa näytettiin J. Karjalaisen viime kesän Ruisrockin keikasta parhaat palat.

Heinäkuussa nauhoitettu esiintyminen Ruisrockissa Turun Ruissalon Kansanpuistossa oli minulle sikäli erikoinen tapaus, etten tiennyt koko J. Karjalaisen edes olevan Ruisrockissa. Moinen oli livahtanut ennakkotiedoista täysin ohi, vaikka moneen kertaan mainoksia mielestäni katselinkin.


Olin VIP-vieraille tarkoitetulla alueella nauttimassa alkoholia, kun Rantalavalta alkoi kuulua jotain tuttua kaiken räpin ja muun turhanpäiväisen jumputuksen jälkeen. Tokaisin samassa pöydässä istuneelle turkulaiselle kulttuurivaikuttajalle Jari Nikkolalle, että "Aivan kuin J. Karjalainen olisi nyt lavalla". Ja niin olikin.

J. Karjalais-diggailuni on pitkää perua. Tykkäsin hänen ensimäisestä levystään J. Karjalainen ja Mustat lasit (-81) kovastikin. Sittemmin on kolahtanut lähinnä eräät 80-luvulla tehdyt irtobiisit kuten Ankkurinappi, Merenneitoni ja minä, Doris, Hän ja Mä meen. 1990-luvun puolivälin megahitti Väinö saa vieläkin karvat pystyyn ja 2006 alkanut muutaman vuoden Lännen-Jukka -periodi oli jotain aivan järkyttävää sontaa.

Kun katselin synkkänä ja sateisena jouluaamuna digiboksilta eilistä lähetystä, iski aivan tajuton kesäfiilis päälle. Aurinko paistoi, Silja Linen matkustajalaiva lipui Kansanpuiston ohi ja Karjalainen bändeineen oli elämänsä vedossa.

En ole oikeastaan ennen kiinnittänyt huomiota kuinka hyvin yhtye soittaakaan. Televisiosta se välittyi paljon paremmin kuin kaukaa yleisössä seisoskellen. Etenkin kitaristi Mikko Lankinen on aivan loistava.

Kuvausryhmän kraanakamera näytti laajalti yleisöä. Yhtään lähellekään keski-ikäistä ei Kansanpuiston hiekkarannalla ollut. Karjalaisen tapauksessa näin olisi voinut olettaa, sillä hän ei esitä nuorisomusiikkia. Vaikka miehen kataloogista löytyy lukuisia koko kansan hittejä, ei hevillä uskoisi nykynuorison tietävän hölkäsen pöläystä koko äijästä. Karjalainen kun edustaa juurevaa amerikkalaista blues- ja kantriperinnettä, eikä suinkaan räppää.

Rokilla ei ole ollut enää muutamaan vuoteen pahemmin tekemistä Ruisrockin kanssa. Suomen vanhimman rokkifestivaalin ohjelmisto on mennyt alaspäin kuin lehmän häntä. Todennäköisesti tulevana kesänä tapahtuu koko juhlan historian pohjanoteeraus. Ainakin viikko pari sitten julkistettujen ensimmäisten nimien perusteella lavalla hyppivät jälleen Elastisen ja Cheekin kaltaiset umpiturhat artistit.

Lähinnä hävettää lukea nyky-Ruisrockin esiintyjälistaa. Kuin perimmäisenä tarkoituksena olisi karsia yli kaksikymppiset pois jaloista. Oi niitä aikoja kun Ruisrockissa vielä oli rokkia - oli Aerosmith, Iron Maiden, Neil Young & Crazy Horse, ZZ Top, Georgia Satellites ja paljon muuta hienoa.

Tässä videoklipissä J. Karjalainen esittää Ankkurinapin Ruisrockin Rantalavalla vuonna 2013.






tiistai 9. heinäkuuta 2013

Mietteitä Ruisrockista 2013

44. kerta järjestetty Ruisrock oli jälleen yleisömagneetti. Vuodesta 2001 asti järjestäjänä toiminut Vantaan Festivaalit Oy osaa vetää oikeista nappuloista - suurimmillaan kolmipäiväisen tapahtuman yleisömäärä oli lauantaina, jolloin Ruissalon Kansanpuistossa Turussa tepasteli 29 000 juhlijaa.



Ruisrockin ensimmäiset festivaaliesiintyjät alkoivat putkahdella esiin viime vuoden loppupuolella. Lista oli surullista luettavaa jo heti alkuunsa. Tapahtuman lähestyessä tilanne vaan paheni. Sääli, ettei Ruisrock enää kai yhdenkään esiintyjän kohdalla ajattele minkäänlaista taiteellista puolta, vaan lavoille kapuavat pelkästään järjestäjien kaveribändit ja ne, jotka kulloinkin ovat huudossa.

Kovasti muodissa olevaa suomalaista rap- ja hip hop sekä reggaemusiikkia huonompaa ei taida edes ollakaan, mutta nuoriso tuntuu tykkäävän. Lippalakki heitetään päähän, nuuskapallero huulen alle ja housut killumaan melkein polviin niin että persvako varmasti vilahtaa vähintään kerran kymmenen metrin löntystelyn aikana.

Korvien päällä on nykyään teelautasten kokoiset kuulokkeet. Kun sitten joudut tällaiselta isänmaantoivolta jotain kysymään, kuuluu vastaus noin puolen minuutin päästä, "Häh?". Sitä ennen on kuoriuduttu ylisuurista kuulokkeista ja syljetty ruotsinlaivatuliainen ikenien välistä maahan. Näiden kaverien räp- ja reggaesankareita Ruisrockissa totisesti riitti.

Useimmat hieman varttuneemmat tuttavani boikotoivat koko tapahtumaa, vaikka aikaisempina vuosina ovat käyneet siellä vähintään yhden päivän. En lainkaan ihmettele miksi.


Öppe, jo 44. kertaa Ruisrockissa. 

Oma Ruissini, joka laskujeni mukaan oli nyt 25. kerta, oli tyrehtyä pelkkään sunnuntaihin. Perjantaina en olisi vielä päässytkään paikalle ulkomaanmatkan takia, mutta lauantai-iltana raahauduin Kansanpuistoon puoliväkisin. Ajattelin, että tämähän on vain kerran vuodessa ja väsymystä voi potea sitten alkuviikosta. Kun kerran on kesälomakin.

Pari bändiä sentään näin lauantai-iltana. Rantalavalla musisoinut Amorphis on esiintynyt samassa paikassa usein aikaisemminkin. Mitään eroa vaikkapa vuoden 2008 keikkaan en huomannut, mutta kai setissä sentään muutama kappale oli vaihtunut.

Kehitysvammaisten miesten punkbändi Pertti Kurikan Nimipäivät veti hyvän keikan ja sai todella suuret aplodit Lounalavan yleisöltä.


Bongasin pitkin Kansanpuistoa monta tuttua. Ruisrockissa jos jossain saattaa törmätä ihmisiin, joita ei näe kuin sen perinteisen "kerran vuodessa" -sanonnan mukaisesti. Orkesterien perässä en juhlimaan lähtenytkään, johtuen esiintyjälistan köyhyydestä sekä siitä, ettei minulla ollut siellä minkäänlaisia työvelvollisuuksia tänä vuonna.

VIP-alueella pyöri paljon entisiä missejä, turkulaisia kunnallispoliitikkoja ja muutama Arkadianmäeltäkin tuttu naama. Jääkiekkoilijoita en tänä vuonna nähnyt ainuttakaan, mutten heitä juurikaan edes tunnista. Jone Nikulakin jäi onneksi kokonaan näkemättä, enkä tainnut kuulla hänen ärsyttävää ääntäkään mistään. Saavutus sinänsä.

Sunnuntain bändisaldo ei sekään kohdallani ollut järin suuri, mutta ainakin Kotiteollisuus ja J. Karjalainen jäivät mieleen. Tuttavien kanssa jutustellessa ja ylihintaisia baariantimia nauttiessa kuluikin koko päivä. Onneksi ilma oli todella hyvä, eikä lauantai-illan kaltaista ruuhkaa ollut missään.