Viime sunnuntaina kävin kamera kaulassa ulkoilemassa Turun Ruissalossa. Raittiin ilman ohella oli tarkoitus katsella luontoa sillä silmällä, jos olisi jo ruskaa ilmestynyt puihin.
Syksyn väriloistolla ei voinut oikein vielä kehua. Tätä kirjoittaessani, vajaata viikkoa myöhemmin, on tilanne päässyt jo muuttumaan.
Tilastollisesti paras ruska Turun seudulla on lokakuun 12. päivä. Tämän opin Turku TV:n mainiosta, ikävä kyllä pari vuotta sitten lakkautetusta, Luonto plus-ohjelmasta. Siinä asiantuntija Ari Karhilahti kertoili maallikkoa esittäneelle toimittaja Ann-Mari Rannikolle kaikenlaista ihmeellistä luonnosta.
Lenkkini taittui navakassa tuulessa. Olisi pitänyt ymmärtää ottaa kaulahuivi mukaan, sen verran viima haittasi menoa.
Reitti alkoi Ruissalon Kansanpuistosta. Hetkeksi mielen valtasi vallan nostalginen olo muistellessani takavuosien Ruisrockeja, joihin osallistuin peräti 29 kertaa.
Päälavalla, jota sittemmin alettiin rantalavaksi kutsua, soitteli isoja maailmantähtiä kuten ZZ Top, Iron Maiden, Neil Young & The Crazy Horse, Nirvana, Aerosmith, RedHot Chili Peppers, Faith No More ja Motörhead. Nyt samaan paikkaan päästetään heilumaan kaiken maailman almoja ja ellinooria.
Matka jatkui pitsihuviloiden reunustamaa Pikku-Pukin Promenadia pitkin Jarno Saarisen tielle ja sieltä takaisin Kansanpuistoon.
Mitään järin ihmeellistä ei muistikortille tarttunut, mutta ainakin ylin kuva vaahteranlehdistä onnistui mielestäni erinomaisesti.
Turun katukuvasta poistui toukokuussa yksi vakiohahmo, Port Arthurin kaupunginosassa asunut Risto "Öppe" Vesala.
Tutustuin Öppeen Rock Pub Pietrossa Linnankadulla syksyllä 1989. Ikäistään vähän vanhemmalta näyttänyt mies oli tuolloin 33-vuotias. Hän oli mukavaa juttuseuraa ja kuunteli samantyyppistä musiikkia kuin minäkin, esimerkiksi Acceptia, Status Quoa ja Helloweenia.
Musiikki ja elokuvat olivatkin Öppen tärkeimmät harrastukset. Elokuvateatterissa hän ei tietääkseni käynyt kertaakaan sinä aikana kun tunsimme, mutta innokas kotiteatterimies hän oli. VHS-kasetteja oli 1990-luvun taitteessa laatikkokaupalla ja sittemmin dvd-levyjä hyllyt täynnä.
Öppe henkilöityi vahvasti myös Ruisrockiin. Hän kävi jo ensimmäisessä Ruisrockissa vuonna 1970. Ihan viittäkymmentä festivaalia ei tullut täyteen - vuonna 2017 hänkin sai tarpeekseen Rockrockin muuttuneesta linjasta, jossa rokkia ei ollut enää kuin nimessä.
Käsittääkseni Öppe oli paljasjalkainen turkulainen ja asui koko ikänsä Portsassa. Hänellä tosin on sukulaisia Oulussa, joten en ole asiasta aivan satavarma. Oulussa hän lomailikin silloin tällöin ja sukulaiset kävivät Turussa vielä ainakin kaksi kesää sitten.
Ammatiltaan Öppe oli puuseppä. Nuorena poikana sirkkeliin jäänyt peukalo ei myöhempiä vaiheita pahemmin haitannut, vaikka hän tapaturman perusteella olikin 20 prosentin invalidi.
90-luvun alun laman myötä Öppe jäi pitkäksi aikaa työttömäksi. Vuosikymmenen aikana mies kävi ainakin maalarikurssilla, jonka perusteella kysyin häntä erästä asuntoakin maalaamaan.
Vuosituhannen vaihteen aikoihin istuimme iltaa Portsassa. Muistan hänen tuolloin sanoneen, että "herään aamuisin kuudelta, jos vielä joskus pääsisin töihin". Viimeiset parikymmentä vuotta Öppe olikin puuseppänä työkeskuksessa. Ensin Iso-Heikkilässä ja lopuksi Pansiossa taannoiseen eläköitymiseensä asti.
Öppen viimeisiä vuosikymmeniä varjostivat syöpäsairaudet. Hän selätti syövän peräti kuusi kertaa, mutta päällekkäin iskeneet kaksi eri syöpää olivat lopulta liikaa.
Öppe oli hämmästyttävän hyväkuntoinen siihen nähden, että koki varmasti rajujakin hoitojaksoja, joiden aikana joku toinen olisi ollut aivan loppu. Niin polkupyörä kuin ruohonleikkurikin etenivät rivakasti miehen käsittelyssä.
Tavatessamme hän ei koskaan valitellut heikkoa oloaan tai kovaa kohtaloaan, vaan jaksoi aina olla hymyssä suin. Hoitojen aikana korkki pysyi kiinni, mutta muuten mies ei lasiin sylkenyt. Tupakkakin paloi loppuun asti.
Öppe esiintyi medianomitutkintoni lopputyöhön liittyvässä lyhytelokuvassa Naimisissa elokuvankanssa vuosituhannen vaihteessa.
Viime syyskuun 28. päivä elokuvateattereihin ilmestyi legendaarisen laulajan Ronnie James Dion elämästä tehty dokumentti Dio: Dreamers Never Die. Turussa spektaakkeli oli meni vaivaisen yhden näytöksen verran, enkä siihen ehtinyt.
Asia korjaantui pari viikkoa sitten kun Youtube ehdotti elokuvaa nähtäväksi. Ihmettelin ensin voiko tämä pitää paikkansa, mutta siellä se tosiaan oli. Katselin nyttemmin palvelimesta jo poistetun elokuvan parissa osassa ja totesin, että isolla kankaalla tämä olisi varmasti ollut oikein vaikuttava, mutta hyvä kun tuli nähtyä näinkin.
Ronnie James Dio tuli tunnetuksi 70-luvulla entisen Deep Purple-kitaristi RitchieBlackmoren Rainbow-yhtyeen laulajana, josta hän siirtyi vuonna 1979 Black Sabbathiin korvaten orkesterista erotetun Ozzy Osbournen. Suurimman suosionsa aikoihin 80-luvun puolivälissä hän luotsasi omaa Dio-bändiään.
Parituntinen Dio-dokumentti on laulajan kuolinpesän hyväksymä ja siinä haastatellaan hänen yhtyekavereitaan kuten Black Sabbathin Geezer Butleria, Vinny Appicea ja Tony Iommia sekä laulajan leskeä Wendy Dioa.
Juuri mitään uutta elokuva ei pitkän linjan fanille kuitenkaan anna. Ei etenkään, jos on sattunut hiljattain lukemaan loppuvuodesta 2021 ilmestyneen Dion omaelämänkerran Rainbow In The Dark.
Vuonna 1942 syntyneen ja 2010 68-vuotiaana kuolleen Ronnie James Dion tie ensimmäisistä 50-luvun lopun levytyksistä 80-luvun hevitähdeksi oli pitkä ja ainutlaatuinen. Elokuvassa on alkuaikojen kuvia ja musiikkia, jota laulaja ei myöhempien vuosikymmenten hevi-ikonina tuonut koskaan esille. Harva edes tiesi ennen nettiaikaa, että miehen menneisyydestä löytyy tällaistakin.
Dokumentissa on omat puutteensa, mutta pariin tuntiin on vaikea mahduttaa kymmenien vuosien uraa. Ronnien liittymistä uudelleen Black Sabbathiin 90-luvun alussa ja mainiota Dehumanizer-albumia (-92) ei käsitellä lainkaan.
Sen sijaan mukaan on ängetty Dio-bändin kolmella ensimmäisellä albumilla kitaraa soittaneen Vivian Campbellin morkkaamista, jota jo Rainbow In The Dark-kirjassakin oli tarpeeksi. Ilmeisesti Wendy Dio on yhä katkera kitaristin palkankorotuspyynnöistä, josta syystä keppimies sai aikoinaan kenkää yhtyeestä. Campbellin ura on kuitenkin jatkunut menestyksekkäästi ensin Whitesnakessa ja sittemmin Def Leppardissa.
Ronnie James Dion 90-luku oli hiljainen kuten suurimmalla osalla muistakin kasariheviukkeleista. Grunge- ja muut musiikkivillitykset eivät olleet suotuisia vanhoille pitkätukille.
Hevimusiikin tilanne kuitenkin muuttui uuden vuosituhannen myötä. Jopa Suomen pääministeri Matti Vanhanen innostui euroviisuvoittaja Lordin kanssa näyttämään Ronnie 80-luvun alussa lanseeraamaa pirunsormimerkkiä.
Diokin sai uutta puhtia uralleen kun Black Sabbath koottiin uudelleen. Tällä erää orkesterin nimi tosin vaihdettiin Heaven And Helliksi yhtyeen vuoden 1980 menestysalbumin tapaan ja erotukseksi Ozzy Osbourne-yhteyksistä.
Näin Ronnie James Dion lavalla oman yhtyeensä kanssa monta kertaa, jopa Ruisrockissa vuonna 2003. Oi niitä aikoja, jolloin Ruisrockissakin oli rokkia! Paras Dio-keikkakokemukseni on kuitenkin Heaven and Hell Etelä-Ruotsin Sweden Rock Festivalilla kesäkuussa 2007. Aivan mahtavaa.
Ronnie oli suureksi tähdeksi harvinaisen ystävällinen faneilleen. Sain itsekin siitä osani syksyllä 1999, jolloin Dio kiersi PohjoismaitaMonsters Of Millennium-kiertueen merkeissä yhdessä Motörheadin ja Manowarin kanssa. Hän kirjoitteli auliisti nimikirjoituksia levynkansiini ja oli vilpittömän kiinnostunut paikalla olleista ihmisistä.
En erityisemmin tykännyt, kun hetkeä myöhemmin eräs seurueemme jäsen kyseli "Mitäs Suomessa ontapahtunut, näitkö netistä"? Vastasin, että "En tiedä, mutta RonnieJames Dio on kuollut". Hän puolestaan, että "No ei kai se nyt mitään, mutta miten Suomen jääkiekkopelissä kävi?".
Turun Ruissalon saari on tällä hetkellä parikymppisten valtaama. Kaksi vuotta koronatauolla ollut ja viimeksi vuonna 2019 järjestetty Ruisrock pauhaa parhaillaan RuissalonKansanpuistossa.
Tapahtumaan odotetaan "sataa tuhatta" kävijää, jaka realistisesti tarkoittaa noin 30 000 kävijää per päivä. Suomessa on vinksahtanut tapa ilmoittaa kävijämäärät näin, mutta toki se kuulostaa komeammalta kun yksi ihminen onkin kolme.
Mikäli Ruisrockissa olisi takavuosien tapaan rokkia, olisin siellä todennäköisesti minäkin kuten 29 kertaa aiemmin vuosina 1987-2016. Kun festivaalin musiikillista linjaa alettiin kymmenisen vuotta sitten suuntaamaan iskelmäpoppiin, räppiin ja ranskalaisiin muistitikkutiskijukkiin, sai muutos tehokkaasti vanhemman polven musiikkidiggarit kaikkoamaan Ruissalosta.
Nykyään Ruisrockin esiintyjälista on sekä hämmentävää että surullista luettavaa. Yli sadasta nimestä vain murto-osa on musiikkia aktiivisesti seuraavallekin tuttuja. Toisaalta nyky-Ruissiin menijät eivät ole kiinnostuneita esiintyjistä, vaan lähtevät sinne pelkästään bailaamaan. On täysin yksi lysti kuka lavalla heiluu. Ennen vanhaan juuri sillä oli merkitystä.
Se, että Ruisrockissa on nykyään umpipaskoja esiintyjiä kuten hollantilaisia tiskijkkia ja kilpaa änkyttäviä lökäpöksyjä, ei poista sitä tosiseikkaa, että näin aikoinaan Kansanpuistossa hienoja esiintyjiä tyyliin Metallica, ZZ Top, Aerosmith, Neil Young & The Crazy Horse, Nirvana, GeorgiaSatellites, Iron Maiden, Ozzy Osbourne, Blondie ja Dio. Oi niitä aikoja.
Kävin tämän viikon keskiviikkona Ruissalossa, aika lähellä Ruisrock-aluetta. Kasvititeellinen puutarha on eräs vakiokäyntikohteistani saarella ja sinne tie vei nytkin.
Kesän vehreys oli kasvanut suorastaan silmissä sitten edellisen visiittini. Varsinkin ulkopuutarhan lummelammikoilla oli muutos hyvin havaittavissa.
Kevään ja alkukesän aikana monasti kuvaamani sammakot ja rantakäärmeet kansoittavat etenkin yhtä lampea puutarhan reunalla. Lumpeenkukkia- ja lehtiä oli putkahtanut veteen valtavia määriä, kun viimeksi niitä ei ollut vielä juuri lainkaan.
Vihersammakoihin kuuluvia ruokasammakoita kuhiseva lammikko oli hiljentynyt. Viimeksi kurnutus oli aivan tajuton, ei nyt kuulunut pihaustakaan. Haitalliseksi vieraslajiksi luokiteltavia hauskannäköisiä sammakoita ei näkynyt kuin muutamia.
Sinisorsalle seuraa teki yksin uiskennellut liejukana, joka on ensin mainittua huomattavasti harvinaisempi vieras. Sulavasti vedessä liikkuvia rantakäärmeitä en nähnyt tällä kertaa ainuttakaan.
Via Dolorosa, suomeksi kärsimysten tie, lienee tuttu Tommi Läntisen hittikappaleena. Sellainen löytyy myös Turun Ruissalosta. Ruisrock-yleisön keskuudessa 1,5 kilometrin mittaista rantapromenadia on alettu kutsumaan Via Dolorosaksi.
Kun vielä kävin Ruisrockissa, kaikkiaan 29 kertaa vuosina 1987-2016, en luoja kiitos päätynyt tallustelemaan tuhansien ihmisten ahtaaseen ja hitaasti etenevään joukkoon.
Ennen vanhaan Ruisrockista pääsi busseilla pois ja viimeiset viisitoista festivaaliani olin joko pressi- tai vip-passilainen. Heille järjestetään vesibussikuljetuksia Aurajoesta kaupungin keskustasta, jolloin ei tarvitse lähteä ruuhkaisalle rantapromenadille perusjuhlijoiden joukkoon.
Sunnuntaina 11. huhtikuuta suuntasin rantapromenadille ulkoilumielessä. Ruissalon telakan lähistö Hevoskarintiellä oli aivan piukassa autoja, mutta kuin ihmeen kautta sain parkkitilaa joutumatta etsimään minuuttia kauempaa.
Autopaljoudesta huolimatta ei rantapromenadilla tullut Ruisrock mieleen, vaan tilaa oli hyvin niin kävelijöille, juoksijoille kuin pyöräilijöillekin.
Yritin etsiä sammakoita promenadin varren lukuisista lätäköistä. Eipä ollut vielä ainuttakaan. Yhtään käärmettäkään en huomannut, vaikka kovin kuikuilin kivikkoihin. Sinivuokkoja, pajunkissoja, naakkoja ja etenkin valkoposkihanhia näkyi sen sijaan paljon.
Suomen kaikkien aikojen legendaarisin rockyhtye Hanoi Rocks esiintyi Turun Klubilla 15.11.2008. Selasin hiljattain kuvakansioitani ja tuolloin ottamani kuvat putkahtivat esille.
Itse keikasta ei ole jäänyt sen kummempaa mieleen. Taisin nähdä Hanoin samassa tilassa kerran aiemminkin. Sen muistan, että ennen keikkaa olimme parin kaverin kanssa korttelin toisella puolella Daily Newsissä kaljalla.
Alunperin Hanoi Rocks perustettiin syksyllä 1979 ja se hajosi kesän kynnyksellä 1985. Yhtye teki neljä studioalbumia, alkuaikojen singlelevyjä- ja demoja sisältäneen kokoelman sekä livelevyn.
Uudelleen kootun Hanoin taival kesti kesästä 2001 kevääseen 2009. Orkesteri pani pillit pussiin puolisen vuotta Turun esiintymisen jälkeen Helsingin Tavastialla, jossa se esiintyi peräkanaa useana iltana loppuunmyydylle salille.
Klubin lisäksi näin Hanoin Turun seudulla ainakin Ruisrockissa (joka kesä 2001-2008 eli kahdeksan kertaa), Kaarinan Old Texasissa pari kertaa ja Caribia-hotellin salissa sielläkin ainakin kahdesti.
Tämä vuosituhannen tunnetuimmassa Hanoi-kokoonpanossa soittivat ruotsalaiset Conny Bloom (kitara) ja Andy Christell (basso), sittemmin Popedaan siirtynyt rumpali Lacu Lahtinen sekä Michael Monroe ja Andy McCoy. Viimeksi maininut eivät paljon esittelyjä kaipaa.
Lahtinen otti alkuvuodesta 2008 ritolat ja hänen tilalle rumpupatteriston taakse pestattiin ruotsalainen Jolle Atlagic. Atlagic, tai lähinnä hänen tumma hiuspehkonsa, näkyy näissäkin kuvissa pariin otteeseen.
Hanoi Rocks oli energinen livebändi, joka heitti aina hyviä keikkoja. Tai ainakin ne parisenkymmentä jotka näin, olivat moitteettomia - kitaristi McCoyn lukemattomista siviilitoilailuista huolimatta.
Mieleen on jäänyt erityisesti veto Ruisrockissa 2004. Ohjelmistoon kuului tuolloin harvinaisempiakin kappaleita kuten Ice Cream Summer ja Fallen Star. En olisi ikinä uskonut kuulevani niitä livenä.
Hanoin 2000-luvulla tekemät kolme studioalbumia eivät vedä vertoja 80-luvun tuotoksille, mutta ovat kumminkin mallikkaita suorituksia. Ulkopuolista tuottajaa olisi tosin tarvittu ainakin pohdittaessa levyjen pituuksia ja biisijärjestyksiä. Tällaisenaan ne jäivät vähän sekaviksi kokonaisuuksiksi, kun pienellä vaivalla olisi voinut tulla vaikka klassikoita.
Kesän kovin helleaalto iski viikolla 30 Lounais-Suomeen. Töissä oli vähän tukalaa tehdä iltavuoroa, mutta siitäkin sentään selvittiin.
Torstaina kävin keräämässä alkuhiet Turun Ruissalon Kansanpuistossa. Alue on saanut uutta puhtia Föli-vesibussin myötä. Linjan kaksi alusta liikennöivät nyt toista kesää kaupungin keskustasta Ruissaloon. Kolmen euron hintainen kuljetus on saavuttanut suuren suosion.
Muutama viikko sitten järjestetyn Ruisrockin jälkiä korjattiin yhä Kansanpuiston takana olevalla pellolla, jossa on nykyään tapahtuman päälava. Aitapinoja ja muuta roinaa näytti olevan vielä runsaasti poisviemättä.
Kansanpuiston kulmalta lähteva Pikku-Pukinpromenadi on kappale kauneinta Turkua. Puolivälissä reittiä alkoi olla sen verran paahtunut olo, että auto ja ilmastointi kutsuivat luokseen.
