Suomirokkia Saimaan aalloilla

Saimaa-ilmiö on musiikkidokumentti Juice Leskinen Slamin, Hassisen koneen ja Eppu Normaalin Tuuliajolla-kiertueesta Saimaan satamakaupungeissa alkukesästä 1981. Elokuvassa näytetään pätkiä keikoista, komeita Saimaan maisemia sekä haastatteluja, joissa ohjaajat Mika ja Aki Kaurismäki haastattelevat lähinnä yhtyeiden laulusolisteja Ismo Alankoa, Juice Leskistä ja Martti Syrjää.

Elokuvahanke lähti liikkeelle Leskisen aloitteesta hänen tavattuaan Kaurismäen veljekset kiertueelle lähtöä edeltävällä viikolla hotelli Inter Continentalin saunassa Helsingissä. Rahoitusta kiireiset tekijät ehtivät kysyä vain Jörn Donnerilta. Elokuvaa käsikirjoitettiin kuvausten jo ollessa käynnissä. Kaurismäkien ensimmäisessä pitkässä elokuvassa käsikirjoitus ei kuitenkaan ole kovin oleellinen, vaan musiikkiesitykset on jätetty pääosaan.

YLE Teema esitti leffan huhtikuun neljäs päivä. En ollut toviin sitä nähnyt, joten nyt ahmin dokumentin uusin silmin.

Elokuva sijoittuu aikaan, jolloin valettiin musiikkimakuni kivijalkaa. Lyhyen rockabilly-kauteni jälkeen Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam olivat lempibändejäni Sleepy Sleepersin, SIGin ja Pelle Miljoona Oy:n ohella. 

Huomasin Saimaa-ilmiöstä kaikenlaista uutta, johon en aiemmin ollut niin kiinnittänyt huomiota. Ensinnäkin yhtyeet ovat todella kovassa vedossa - livesoitto sujuu kuin rasvattu kaikilta poppoilta.
 

Eppu Normaalin Aku Syrjä rummuttaa kuin peto, eikä yhtyeen tiukkuutta voi kuin ihmetellä. Elokuvaan valikoituneet kappaleet eivät ole sieltä kaikkein tunnetuimmasta päästä ainakaan jälkikäteen arvioituna, joten onkin mukavaa kuulla muun muassa Myrkkyä, Delirium tremens ja Jäähyväiset rock'n'rollille.

Hassisen koneen noin kaksi ja puolivuotinen ura oli yhtä kehitystä. Elokuvan teon aikoihin puolitoistavuotias orkesteri soittaa todella terhaakkaasti yhteen. Harvalla yhtyeellä on pokkaa jättää suurin hittinsä (Rappiolla) soittamatta sellaisena kuin yleisö sen tuntee. Kone vetää kappaleesta medleyn, johon on sekoitettu muitakin ensikoisalbumi Täältä tullaan Venäjän biisejä kuten Syytön, Jumalat jalassa ja Iloisesti hammondilla.

Juice Leskinen Slam esiintyy elokuvan alussa erikoisessa kokoonpanossa, jossa Jari Yliahon ohella yhtyeen kitaristina on Juicen bändeissä 70-luvulla soittanut Petteri Salminen. Bassoa kiertieella pomputteli Slamin pianisti Ila Loueranta, joka otti homman Hannu Tervaharjun saatua yhtyeestä kenkää saman vuoden keväällä.

Jos Eppujen ulkoinen habitus poikkeaa suuresti siitä millaisena heidät 2000-luvulla tunnetaan, eipä ole Hassisen koneen kavereissakaan hurraamista. Nyttemmin jopa minun tekee tiukkaa muistella epäsiistien, ikäisiään paljon vanhemman näköisten parikymppisten hampuusien olleen suosittuja nuorisoidoleita.

Ehkä karmeimpana esimerkkinä voisi mainita Hassisen koneen rumpalin Harri Kinnusen, joka ammattikouluviiksissään, punaisissa polvisukissaan ja hawaijipaidassaan hakee tyylittömyydessä vertaistaan.

Tuskinpa kukaan nykypäivän varhaisteini teippaisi seinälleen plösön kaljupäisen takatukan julistetta kuten minä aikoinaan tein. Mutta se oli sitä aikaa se.

Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily

Tamperelaistoimittaja Juho Juntusen kesällä 1981 parissa kuukaudessa kirjoittama Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily on kuvaus legendaarisesta Tuuliajolla-kiertueesta samalta vuodelta.

Idean moiseen keksi Juice Leskinen. Kiertue tehtiin sisävesialus SS Heinävedellä ja mukana olivat tuohon aikaan hyvin suositut orkesterit Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam.

Vaikka keikkoja oli vain kuusi, koettiin kiertue sen verran tärkeäksi spektaakkeliksi, että siitä tehtiin jopa elokuva nimeltä Saimaa-ilmiö ja livelevy Tuuliajolla (eli ballaadeja Saimaalta). Leffan takana olivat Mika ja Aki Kaurismäki, jotka tuolloin aloittelivat uraansa. Saimaa-ilmiö oli heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa.

Orkesterit matkasivat laivalla pitkin Saimaata keikkapaikkaunnalta toiselle. Kostean reissun varrella Lappeenranta, Mikkeli, Kuopio ja muutama muu paikkakunta sai ihmeteltäväkseen sekalaisen joukon epäsiististi pukeutuneita nuoria miehiä. Nyttemmin on kovin vaikea uskoa heidän olleen vain karvan verran yli kaksikymppisiä. Joukon senioreihin lukeutunut Juice Leskinen oli tuohon aikaan 31-vuotias, mutta näytti jo viisikymppiseltä.

Elokuvaan verrattuna hieman erilaisen näkökulman kierueeseen antoi Juntusen kynäilemä kirja. Loppukesästä 1981 ilmestynyt ja nyttemmin uusintapainoksen saanut tekstinivaska on silkkaa suomalaisen rockjournalismin huippua.

Juntusen tyylissä on havaittavissa myöhemmin enemmänkin esille tullut ns. gonzo-journalismia. Kirjoittaja siteeraakin pätkän amerikkalaisen Hunter S. Thompsonin tekstiä. Kaveri on tunnettu alan guru ja oli todennenäköisesti Juntusen suosikki noihin aikoihin.

Luin Tuuliajolla-kirjan ensimmäisen kerran poikasena sen ilmestymisen aikoihin. Kannessa komeili sittemmin suomirockin ikoniksi nostettu Hassisen koneen Ismo Alanko, joka laukoi mikrofoniin jotain painavaa ja raastoi alhaalla roikkunutta kitaraansa. Harmi kyllä Alankin tuotosten taso on laskenut noista ajoista kuin lehmän häntä.

Vaikka olinkin 1981 suuri Hassisen kone-, Juice Leskinen- ja Eppu normaali -fani, meni kirja aikakaan kai suurimmalta osin yli hilseen. En sitä enää ihmettele, koska jutut eivät aukene samalla tavoin 11-vuotiaalle kuin 43-vuotiaalle. Sama pätee em. yhtyeiden teksteihin, joihin osaan pääsee sisälle vasta nykyään kun oivaltaa jonkun tekstinpätkän tarkoittaneenkin jotain ihan muuta mitä on vuosikymmenet luullut.

Suomi oli 80-luvun alussa kovin toisenlainen paikka kuin nykyään. Kirjaa voikin pitää hienona ajankuvana kolme vuosikymmenen takaa, vaikkei itse bändit kiinnostaisi pätkääkään.

Alkuperäisestä painoksesta poiketen teoksessa on uusi kansi ja osin erilainen kuvitus. Lopusta löytyy turha päivitetty osuus, jossa Kotiteollisuus-yhtyeen sankari Jouni Hynynen kertoo uudelleen herätetyn Tuuliajolla-kiertueen vaiheista. 2006 kiertueella olivat Kotiteollisuuden lisäksi mukana 51 koodia ja CMX sekä vaihteleva määrä muita orkestereita keikkapaikkakunnasta riippuen.

Lähinnä Soundin toimittajana tunnetuksi tulleen Juho Juntusen kirjoitustyyli on vaikuttanut allekirjoittaneeseen melkoisesti. Miehen juttuja pikkupojasta asti seuranneena kohotan hänet parhaaksi kotimaiseksi musiikkitoimittajaksi ohi ilkkamattiloiden ja muiden huimaa arvostusta nauttivien tyhjäntoimittajien.

He kyllä saavat musiikkialan gaaloissa pystejä saavat vuodesta toiseen, muttei kirjoituksiaan muista kukaan enää parin viikon kuluttua. Juntunen sen sijaan kirjoitti Suosikissa vuonna 1985 Venom-yhtyeestä otsikolla "Juomme kuolevien pappien oksennusta". Sen muistaa varmasti jokainen loppuikänsä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos tällaisen kolmen suomalaisbändin ja heidän siipiveikkojensa kaltaisen ryyppyremmin mukaan saataisiin vaikka pakkoliittämällä joku amerikkainen päihteillä elvistelevä orksteri tyyliin Mötley Crüe, niin tuskinpa jenkkipojilta mitään Törkytehtaan kaltaista satukirjaa olisi koskaan ilmestynytkään. Amerikan "kovat ryyppy- ja huumeveikot" olisivat tuskin selvinneet hengissä edes suomalaisesta 80-luvun festivaalijuhannuksesta.