Wolfshead: Caput Lupinum

Wolfshead on oululainen nelisen vuotta sitten perustettu metalliyhtye. Bändin musiikillinen linja noudattelee doomia ja perinteistä heavy metallia.

Pari Wolfsheadin jäsentä ovat jonkinsortin tuttujani. Heillä oli monia bändisysteemejä jo 90-luvulla. Tämä ei ole lainkaan hullumpi jatke vanhojen pohjien päälle. 

Wolfsheadin kolmas tuotos, Godeater Recordsin julkaisema neljän biisin cd-ep Caput Lupinum saapui minulle postitse. Olen luukuttanut levyä lähipäivinä useaan otteeseen. Kiekon neljä kappaletta livahtavat ohi vähän turhan nopeasti. Mielellään tätä kuuntelisi lisää ainakin toisen mokoman verran.

Nimikappale Wolfshead on ehkä joukon tarttuvin, eikä Mark Of The Devil jää kauas taakse. Parhaimpana pidän silti kolmosbiisiä Leave Me Burnin'. Yhtyeen musiikista tulee mieleen muun muassa sellaiset orkesterit kuin Candlemass, Syron Vanes, OZ, Thor ja Venom. Bändin luulisi olevan varma nakki vanhakantaisen heavyn ystäville. 

Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily

Tamperelaistoimittaja Juho Juntusen kesällä 1981 parissa kuukaudessa kirjoittama Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily on kuvaus legendaarisesta Tuuliajolla-kiertueesta samalta vuodelta.

Idean moiseen keksi Juice Leskinen. Kiertue tehtiin sisävesialus SS Heinävedellä ja mukana olivat tuohon aikaan hyvin suositut orkesterit Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam.

Vaikka keikkoja oli vain kuusi, koettiin kiertue sen verran tärkeäksi spektaakkeliksi, että siitä tehtiin jopa elokuva nimeltä Saimaa-ilmiö ja livelevy Tuuliajolla (eli ballaadeja Saimaalta). Leffan takana olivat Mika ja Aki Kaurismäki, jotka tuolloin aloittelivat uraansa. Saimaa-ilmiö oli heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa.

Orkesterit matkasivat laivalla pitkin Saimaata keikkapaikkaunnalta toiselle. Kostean reissun varrella Lappeenranta, Mikkeli, Kuopio ja muutama muu paikkakunta sai ihmeteltäväkseen sekalaisen joukon epäsiististi pukeutuneita nuoria miehiä. Nyttemmin on kovin vaikea uskoa heidän olleen vain karvan verran yli kaksikymppisiä. Joukon senioreihin lukeutunut Juice Leskinen oli tuohon aikaan 31-vuotias, mutta näytti jo viisikymppiseltä.

Elokuvaan verrattuna hieman erilaisen näkökulman kierueeseen antoi Juntusen kynäilemä kirja. Loppukesästä 1981 ilmestynyt ja nyttemmin uusintapainoksen saanut tekstinivaska on silkkaa suomalaisen rockjournalismin huippua.

Juntusen tyylissä on havaittavissa myöhemmin enemmänkin esille tullut ns. gonzo-journalismia. Kirjoittaja siteeraakin pätkän amerikkalaisen Hunter S. Thompsonin tekstiä. Kaveri on tunnettu alan guru ja oli todennenäköisesti Juntusen suosikki noihin aikoihin.

Luin Tuuliajolla-kirjan ensimmäisen kerran poikasena sen ilmestymisen aikoihin. Kannessa komeili sittemmin suomirockin ikoniksi nostettu Hassisen koneen Ismo Alanko, joka laukoi mikrofoniin jotain painavaa ja raastoi alhaalla roikkunutta kitaraansa. Harmi kyllä Alankin tuotosten taso on laskenut noista ajoista kuin lehmän häntä.

Vaikka olinkin 1981 suuri Hassisen kone-, Juice Leskinen- ja Eppu normaali -fani, meni kirja aikakaan kai suurimmalta osin yli hilseen. En sitä enää ihmettele, koska jutut eivät aukene samalla tavoin 11-vuotiaalle kuin 43-vuotiaalle. Sama pätee em. yhtyeiden teksteihin, joihin osaan pääsee sisälle vasta nykyään kun oivaltaa jonkun tekstinpätkän tarkoittaneenkin jotain ihan muuta mitä on vuosikymmenet luullut.

Suomi oli 80-luvun alussa kovin toisenlainen paikka kuin nykyään. Kirjaa voikin pitää hienona ajankuvana kolme vuosikymmenen takaa, vaikkei itse bändit kiinnostaisi pätkääkään.

Alkuperäisestä painoksesta poiketen teoksessa on uusi kansi ja osin erilainen kuvitus. Lopusta löytyy turha päivitetty osuus, jossa Kotiteollisuus-yhtyeen sankari Jouni Hynynen kertoo uudelleen herätetyn Tuuliajolla-kiertueen vaiheista. 2006 kiertueella olivat Kotiteollisuuden lisäksi mukana 51 koodia ja CMX sekä vaihteleva määrä muita orkestereita keikkapaikkakunnasta riippuen.

Lähinnä Soundin toimittajana tunnetuksi tulleen Juho Juntusen kirjoitustyyli on vaikuttanut allekirjoittaneeseen melkoisesti. Miehen juttuja pikkupojasta asti seuranneena kohotan hänet parhaaksi kotimaiseksi musiikkitoimittajaksi ohi ilkkamattiloiden ja muiden huimaa arvostusta nauttivien tyhjäntoimittajien.

He kyllä saavat musiikkialan gaaloissa pystejä saavat vuodesta toiseen, muttei kirjoituksiaan muista kukaan enää parin viikon kuluttua. Juntunen sen sijaan kirjoitti Suosikissa vuonna 1985 Venom-yhtyeestä otsikolla "Juomme kuolevien pappien oksennusta". Sen muistaa varmasti jokainen loppuikänsä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos tällaisen kolmen suomalaisbändin ja heidän siipiveikkojensa kaltaisen ryyppyremmin mukaan saataisiin vaikka pakkoliittämällä joku amerikkainen päihteillä elvistelevä orksteri tyyliin Mötley Crüe, niin tuskinpa jenkkipojilta mitään Törkytehtaan kaltaista satukirjaa olisi koskaan ilmestynytkään. Amerikan "kovat ryyppy- ja huumeveikot" olisivat tuskin selvinneet hengissä edes suomalaisesta 80-luvun festivaalijuhannuksesta.

Rock'n'Roll on Saatanasta!

Otsikon mukaisesti huusi Jussi Raittinenkin esiintyessään yläastelaisille Taivassalon Nuortenkodin lavalla 80-luvun puolivälissä. Jussi And The Boys soitti keskellä päivää keikan koululaisille. Biisien tauoilla Raittinen kertoi rockin historiasta, joka tuolloin oli vasta kolmekymppinen.

Samoihin aikoihin pohjanmaalaiset helluntaisaarnaajat Leo Meller ja Jyrki Iso-Hella päättivät panna kerralla Suomen turmeltuneen nuorison kuriin. Meller kirjoitti aiheesta kirjankin, jossa hän lyttäsi niinkin viattomalta tuntuvan yhtyeen kuin Dingon. Venomin ja muiden heavy rock -bändien haukkuminen olisi mielestäni riittänyt ihan tarpeeksi hyvin.

Iso-Hellan ja kumppanien Rock'n'Rollin maailma sisältää niin merkillisiä väitteitä etenkin hevimuusikoiden toimintatavoista, että olisi syytä epäillä kasetin tekijöiden mielenterveyden laatua. "Kesken kitarasoolonsa Ritchie Blackmore leijui ilmassa salin takaosaan" tai että Ozzy Osbourne olisi räjäyttänyt lavalla elävän lampaan. Ted Nugentin hitti Cat Stracth Fever puolestaan kertoo tietenkin siitä kuinka Nugent sai kissankutinataudin yhdyttyään naapurin kissan kanssa. Nauroimme näitä juttuja jo silloin aikoinaan. Hyvin ovat näköjään jääneetkin mieleen, koska tätä naputellessani en ole kuunnellut nauhaa sitten 80-luvun.