Deep Purplen Burn 40-vuotias

Brittiläisen rocksuuruuden Deep Purplen kahdeksas studioalbumi Burn täytti viime viikolla 40 vuotta. Loppuvuonna 1973 nauhoitettu levy putkahti kauppojen hyllyille 15. helmikuuta 1974.

Vuonna 1973 suosionsa huipulla ollut Purple vaihtoi kuluneen vuoden kesällä kokoonpanoaan. Kenkää saivat laulaja Ian Gillan ja basisti Roger Glover. Tilalle haalittiin Trapeze-yhtyeessä vaikuttanut laulajabasisti Glenn Hughes, joka kaavaili pääsevänsä yhtyeen keulahahmoksi mikrofonin varteen. Kitaristi ja erotettujen jäsenten jälkeen paljon määrärysvaltaa itselleen haalinnut Ritchie Blackmore ei kumminkinkaan tyytynyt pelkkään Hughesiin, vaan halusi bändiin varsinaisen laulajan.

Yhtye tiedusteli ensin Freen Paul Rodgersilta josko tämä oli valmis keikkumaan Purplen keulilla. Rodgers kumminkin näytti punaista valoa ja perusti Bad Companyn, joka menestyikin varsin hyvin. Paikasta kieltäytyi myös muutamaa vuotta myöhemmin Uriah Heepin laulajaksi David Byronin jälkeen valittu John Lawton.

Vokalistin pestin sai lopulta kellariyhtyeissä laulanut täysin tuntematon David Coverdale. Tuolloin 21-vuotias laulaja näki Melody Maker -lehdessä ilmoituksen, jossa Purple etsi uutta ääntelijää.

Ennen kuin Coverdale julkistettiin yhtyeen uudeksi jäseneksi, joutui hän laihdutuskuurille ja karsastusleikkaukseen. Ajalle tyypillisiä, Suomen valtion päämiehenkin kasvoilta tuttuja paksuja pullonpohjalaseja käyttänyt nuorukainen ryhtyi ängemään silmiinsä piilolinssejä ulkonäkönsä kohentamiseksi.

Deep Purple Mark III. Blackmore - Coverdale - Hughess - Lord - Paice. 

Koossa oli nyt niin sanottu Mark III -kokoonpano, jonka muut jäsenet olivat rumpali Ian Paice ja kosketinsoittaja Jon Lord. Tällä miehityksellä yhtye jatkoi vuoteen 1975, jolloin Blackmore erosi ja ryhtyi luotsaamaan Rainbow-bändiään.

Yhtyeen itsensä tuottamaa ja Martin Birchin äänittämää Burnia ryhdyttiin nauhoittamaan 3. marraskuuta 1973 Sveitsin Montreauxissa, jossa Purple edellisenä vuonna levytti yhden parhaimmista albumeistaan. Kyseinen Machine Head sisältää muun muassa legendaarisen Smoke on the Waterin.

Musiikillisesti Burn oli uutta Purplea. Levyllä kuuluu selkeitä bluesvivahteita, heviä ja hard rockia ja onpa sillä myöhemmin riesaksi asti tullutta funkiakin. Edellinen, vanhalla kokoonpanolla tehty Who Do You Think We Are edustaa jokseenkin erilaista meininkiä.

Uutta Burnilla edustivat myös lauluosuudet. Hughesia ei pidetty pelkästään basson varressa, vaan mies luikauttaa toisinaan omat laulunsa sopiviin kohtiin ja vuorottelee Coverdalen kanssa.

Samaa efektiä on myöhemmin käytetty yllättävän vähän hyödyksi muiden bändien toimesta. Kotimainen pitkänlinjan heavy-yhtye Tarot ryhtyi samaan leikkiin kymmenisen vuotta sitten, mutta mielestäni tulokset eivät ole olleet järin ihmeelliset verrattuna yhtyeen vanhempaan tuotantoon.

Itse pidän Burnia ehkä Machine Headin ja Perfect Strangersin ohella orkesterin parhaimpana levynä. Ensimmäinen kokemukseni albumiin liittyy 70-luvulle. Tuolloin katselin kummissani yksitoista vuotta vanhemman serkkupoikani lp-levyjä. Hienot, usein avattavat kannet olivat jotain uutta ja ihmeellistä. Mieleni syvyyksiin jäi elämään etenkin Burnin kansi, jossa yhtyeen jäsenten päistä on tehty kynttilöitä. Takakannessa ne ovat sulaneet.

Joitakin vuosia myöhemmin oivalsin levyn musiikillisen erinomaisuuden. Nimikappale varsinkin on yksi kaikkien aikojen biiseistä. Riffi on ohittamaton ja tasan kuuden minuutin mitallaan ralli on täydellinen muutenkin. Toinen vuosien varrella eniten levyn kappaleista soinut on seitsemän ja puoliminuuttinen hidas blues Mistreated.

Queen: Elämämme päivät

Televisiosta on viime aikoina tullut useita kiinnostavia musiikkidokumentteja. Eilen silmiin osui YLE Teemalta Queenista kertova tarina, joka näytti olevan osa 2/2. Ensimmäinen jakso on mennyt aivan ohi, mutta hyvän käsityksen bändin vaiheista sai tästä kakkososastakin.

"Queen on vuonna 1971 perustettu englantilainen rockyhtye ja yksi kaikkien aikojen suosituimmista yhtyeistä.Queenin klassiseen kokoonpanoon kuuluivat Freddie Mercury (laulu, piano, kosketinsoittimet), Brian May (kitara), Roger Taylor (rummut) ja John Deacon (basso). Mercuryn kuoltua AIDS:iin marraskuussa 1991 yhtye vaipui hiljaiseloon. Myös Deacon jättäytyi sittemmin syrjään yhtyeen toiminnasta. Vuonna 2004 Queen aktivoitui uudistuneella kokoonpanollaan, yhdessä Paul Rodgersin kanssa. Paul Rodgersin ja Queenin yhteistyö päättyi vuonna 2009 kahden maailmankiertueen ja yhden studioalbumin jälkeen.

Queenia on kutsuttu muun muassa stadionrockin, glam rockin ja progressiivisen rockin pioneeriksi. Yhtye on maailmanlaajuisesti julkaissut kahdeksantoista listaykkösalbumia, seitsemäntoista listaykkössingleä ja kymmenen listaykkös-DVD:tä. Näitä Queen on myynyt maailmanlaajusesti yli 300 miljoonaa kappaletta. Queenin tunnetuimpia hittejä ovat muun muassa ”Bohemian Rhapsody”, ”Somebody to Love”, ”We Will Rock You”, ”We Are the Champions”, ”Don’t Stop Me Now”, ”Another One Bites the Dust”, ”Radio Ga Ga”, ”I Want to Break Free”, ”A Kind of Magic”, ”I Want It All” ja ”The Show Must Go On” (Wikipedia)

Queenin tuotanto on minulle tuttua jo aikojen takaa, vaikken ole koskaan mikään varsinainen fani ollutkaan. Muistan vielä hyvin millainen pettymys Queenin Greatest Hits oli, kun sen Fazerin Musiikkikerhosta tilasin joskus 80-luvun alussa. Se ei ollutkaan sellaista rokkia, joksi olin bändin kuvitellut. Suosikki -lehden kuvat koppalakkisesta laulajasta Freddie Mercurystä antoivat odottaa huomattavasti rajumpaa musiikkia. Myöhemmin ostin levyn uudestaan ja allekirjoitan sen kokonaan.

Queenille kävi vähän kuten Doorsillekin 90-luvun alussa. Järjettömän kova suosio alkoi Suomessa ja muuallakin, mutta pääsyy ei ollutkaan itse musiikki. Doorsista tehtiin elokuva, joka nosti yhtyeen ennennäkemättömään retrosuosioon. Queenin Freddie Mercury potkaisi tyhjää aidsin takia ja bändi nousi listoille suurempana kuin koskaan.

Queen -dokkarissa haastateltiin rumpali Roger Tayloria ja kitaristi Brian Mayta. May ei ole vuosien saatossa juurikaan muuttunut, mutta Taylorin nykyhabitus yllätti. Miehen hädin tuskin tunnisti, niin paljon hän on vanhentunut. Basisti Johan Deacon on täysin eristäytynyt muusta maailmasta, eikä ole antanut haastatteluja vuosikymmeniin.

May ja Taylor muistelivat Queenin 80-luvun vaiheita. Ensimmäisessä jaksossa varmaan käsiteltiin bändin 70-lukua. Sekin olisi mukava nähdä. Päähuomion kakkosjaksossa vei odotetusti laulaja Mercury, josta näytettiin myös ennenjulkaisematonta kuvamateriaalia. Mercury kuoli aidsiin 24. marraskuuta 1991.

2000-luvulla Doorsin ja Queenin kaltaista musiikillisista ansioista riippumatonta huippusuosiota on saanut osakseen ainakin Ozzy Osbourne umpihölmön The Osbournes -televisiosarjan myötä. Kaikenmaailman trendihakuiset pulliaiset ryhtyvät helposti diggaamaan bändejä pelkästään hypetyksen vuoksi, eikä musiikilla ole juuri mitään merkitystä siinä vaiheessa. Tiedän ihmisiä, jotka eivät olleet kuulleetkaan Ozzysta tai Black Sabbathista ennen The Osbournes -sarjaa, mutta olivat heti olevinaan suuriakin asiantuntijoita. 

Oli Queen sitten osittain trendihömpötyksen tulosta tai ei, hienoa musiikkia he tekivät. Valitettavasti taannoin Queenin ilmoitettiin nousevan haudan levosta. Laulaja Paul Rodgersin kanssa yhtye (tai May ja Taylor apupoikineen) ovat konsertoineetkin viime vuosina, mutta että uutena laulajana esiteltiin American Idol -kisan voittaja Adam Lambert! Siis tuo oman BB-Saulimme poikakaveri. Eikö mikään ole enää pyhää?