Viime lauantaina katselin ystävíeni kanssa oluenjuonnin lomassa Rainbowin Live In Munich 1977 -dvd:tä. Kotvan kuluttua vaihdoin Dion dvd:n soitinpesään. Holy Diver Live -nimeä kantava kuva- ja äänikooste julkaistiin vuonna 2006. Levyillä on kaksi samaa kappalettakin, Rainbowin Long Live Rock'n'Roll ja Man On The Silver Mountain. 70-luvulla Rainbowissakin laulanut Ronnie James Dio ei ollut mainittavasti vanhentunut reilussa 30 vuodessa.
Holy Diver Liven biisilista on melkein sama kuin joulukuussa 2005 Helsingin Jäähallin keikalla. Youtubesta löytyi ylläoleva videokin samasta konsertista.
"Ronnie James Dio (oik. Ronald James Padavona, 10. heinäkuuta 1942 Portsmouth, New Hampshire, Yhdysvallat – 16. toukokuuta 2010 Houston, Texas, Yhdysvallat) oli yksi musiikkihistorian pitkäaikaisimpia ja arvostetuimpia metallimusiikin laulajia. Dio levytti musiikkia seitsemällä eri vuosikymmenellä. Hän ei julkisesti koskaan paljastanut ikäänsä, mutta hänen syntymävuodekseen on arveltu vuotta 1942. Ronnie Jamesin sukunimi Dio on italiaa ja tarkoittaa Jumalaa." (Wikipedia)
Päätin surffata ja kaivella vähän arkistoja. Sue-lehden nettisivuilta löytyi näkemykseni tuosta joulukuisesta illasta vuodelta 2005.
Christmas is Heavy: Dio, Uriah Heep, Asia
08.12.2005 Jäähalli, Helsinki
Joulun alla pidetty kolmen hard rock -bändin yhteiskiertue ulotti lonkeronsa Suomeen. Helsingin vanha jäähalli keräsi sisuksiinsa tuhansia nostalgiannälkäisiä musiikkidiggareita.Avausbändiksi nimetty amerikkalainen Asia koottiin alun perin 80-luvun alussa 70-luvun progepierujen uudeksi orkesteriksi. 1982 ilmestynyt debyyttilevy oli menestys, joka poiki pari suurta hittiä. Sen jälkeen yhtye onkin mennyt tasaisesti alamäkeä, eikä uralle ole mahtunut vastaavia meriittejä.
Asia on helppo tuomita munattomaksi aikuisrockbändiksi. Totuuden nimissä sillä on kuitenkin ansionsa. Keikallakin kuullut Only Time Will Tell, Sole Survivor ja Heat of the Moment puolustavat paikkaansa rock-klassikkojen joukossa. Dio-faneille Asia oli epäilemättä aivan liian imelää ja kevyttä, mutta ainakin osa minun tuttavistani halusi nimenomaan nähdä jos ei nyt pelkästään, niin myös Asian.
Lavalla Asian soundi on paikoin jopa aika rankka. Sitä korostaa kitaristin hevityylinen soitanta. Sellainen, joka ei levyjä kuunnellessa välity. Ainoa alkuperäisjäsen, kosketinsoittaja Geoff Downes, jaksoi hymyillä arsenaalinsa edessä, eikä laulava basistikaan ollut mikään ujo poika. Vaikka yhtyeen 45-minuuttinen esiintyminen oli ainakin faneille lyhyt pyrähdys, oli se olennainen osa illan antia.
Uriah Heep on Suomessa niin sanottu varma nakki. Soitti bändi sitten Forssan markkinoilla tai Helsingin jäähallissa, aina riittää väkeä.
80-luvulla Heep oli monissa piireissä kirosana, jolle naurettiin. Yhtyehän ramppasi maassamme 80-luvun puolivälissä niin tiheästi, että Mikkelin muikkufestarit ja kaikki muut helppoheikkitapahtumat tuli käytyä läpi.
Näin bändin ensimmäistä kertaa syksyllä 1989 Köyliön Lallintalolla. Tuolloin Heep ei ollut järin muodikas orkesteri, vaikka hevi ja hard rock elivätkin kukoistuskauttaan Suomessa. Uriah Heep jäi auttamattomasti 80-luvulla tulleiden bändien jalkoihin. Muodikas Heep ei ole tänäkään päivänä, mutta nyt sitä on paljon hyväksyttävämpi diggailla, kun hevinostalgia, vai pitäisikö sanoa suoranainen boomi, on ollut menossa jo pari vuotta.
Keikalla Heep on takuuvarma yhtye. Laulaja Bernie Shaw on mainio keulamies, joka elehtii ja välispiikkaa juttunsa sujuvasti. 35-vuotisjuhlaa viettävä bändi on yhä tanakassa vedossa, varmasti paljon paremmassa kuin aallonpohjassaan 70-luvun lopussa.
Ainoa ensimmäiselläkin Heep-levyllä mukana ollut soittaja eli kitaristi Mick Box ei ole juuri muuttunut ulkoisesti vuosien varrella. Miehen omituinen tapa vetkuttaa edestakaisin Les Paul -kitaransa mikrofonikytkintä on muodostunut jo melkeinpä pahaksi tavaksi, kun sitä pitää näköjään joka biisissä tehdä montakin kertaa.
Lavalla Mick Boxin takavasemmalla ollut, hieman erästä tamperelaista sarjakuvataiteilijaa ja veteraanirocktoimittajaa muistuttanut roudari häiritsi ainakin minua. Minkäköhän takia ukkelin piti mahansa kanssa seisoa (ja välillä istuakin) niin näkyvillä? Letkuheikin virkaa olisi varmaan voinut hoitaa piilostakin käsin.
Tunnin mittaisen setin ensimmäinen puolisko oli uudempaa ja tuntemattomampaa tavaraa, mutta noin puolivälissä alkoi hittiputki. Jo ensimmäisten kappaleiden joukossa kuultu Falling in Love levyltä Fallen Angel (-78) lämmitti kovasti mieltäni. Loppua kohden tunnelma tiivistyi, kun sellaiset klassikot kuin Return to Fantasy, Sunrise, Gypsy ja tietenkin Easy Livin’ tulivat. Uriah Heep on niin hyvässä vedossa, että yhtyeen ei kannata hautoa lopettamista vielä pitkään aikaan.
Elokuun viides 1983 on jäänyt allekirjoittaneen mieleen. Samana päivänä kannoin kotiin Dion Holy Diver -lp:n – ja naapurin poikaa puri uiva kyy, minkä ei kuulemma pitänyt olla mitenkään mahdollista. Reilut 22 vuotta myöhemmin kuuntelen yhä sujuvasti samaa levyä. Dion piti esittää tällä kiertueella Holy Diver -levy alusta loppuun. Näin ei kuitenkaan käynyt.
1950-luvun lopulla ensimmäisen kerran levyttänyt Ronald James Padovana eli tuttavallisemmin Ronnie James Dio on yksi uutterimpia maailmaa kiertävistä vanhoista konkareista. Eri tietolähteiden mukaan "noin vuonna 1940" syntynyt mies aloittaa jostain syystä diskografiansa vasta 70-luvun alun Elf-bändistä, vaikka levytyksiä on kertynyt roppakaupalla jo ennen tuota.
Suomessa Dio-bändi on ollut suosittu heti -83 ilmestyneestä Holy Diver -levystään lähtien. Entisen Rainbow- ja Black Sabbath -vokalistin soolobändi tuli tuolloin esille melkoisella ryminällä. Pari vuotta myöhemmin lavalla jo nähtiin tultasyöksevät lohikäärmeet, ja menestys oli valtaisaa. Lähes koko 90-luvun kestänyt hevirokin taantumustila kuitenkin koski niin Dioa kuin melkein mitä tahansa muutakin sittemmin "kasariheviksi" ristittyä bändiä. Eivätkä ne Dion 90-luvun levyt kovin ihmeellisiä olekaan verrattuna 80-luvun tuotoksiin.
Jäähallin valojen sammuessa tunnelma tiivistyi huutomyrskyyn. Tutusta kosketinintrosta kasvoi Tarot Woman, tuo Rainbow’n loistavan Rising-levyn avauskappale. Jo pelkästään sen takia kannatti vaivautua paikanpäälle. Toisena biisinä kuultiin Voodoo Black Sabbathin Mob Rules -levyltä (-81). Harvinaista herkkua. Ja tutumpia kappaleita perään. Holy Diverin bändi soitti kolmea biisiä lukuunottamatta kokonaan.
Rumpali Simon Wrightin soolo-osuus kuultiin vasta kuudennen kappaleen jälkeen, kun viime vuosina Dion keikoilla Simon on päässyt näyttämään taitojaan jo kolmannen tykityksen jälkimainingeissa. Syyksi on arveltu sitä, että Ronnie-pappa pääsisi välillä haukkaamaan happea lavan taakse. Nyt se spekulaatio voitaneen unohtaa. Sitä paitsi hevibändeillä on kautta aikojen ollut soolonumeroita, eikä sen kummemmin ole ihmetelty, mitä muut yhtyeen jäsenet tekevät niiden aikana – käyvätkö sitten tupakilla vai runkulla.
Äärimmäisen toimiva bändi – kitaristi Doug Aldrich, basisti Rudy Sarzo, kosketinsoittaja Scott Warren ja rumpali Wright – ja Ronnie James muodostavat yhdessä niin vahvan yksikön, ettei juuri paremmasta väliä. Aldrichin soolokaan ei puuduttanut, vaikka yleensä moinen kitaranrääkkäys ei jaksa innostaa.
Runsas Rainbow’n biisien esittäminen on vanhalle fanille pelkkää taivaan mannaa, mutta niillä, jotka eivät kappaleita tunne, tunne lienee hieman toisenlainen. On kuitenkin ylipäätään hienoa, että joku esittää näitä kappaleita, joita on vaikea edes pitää varsinaisina covereina, koska Ronnie James Dio niitä laulaa.
Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin sanottava, että useampi encore oli jo liikaa. Itse olin varma, että The Last in Line on vihoviimeinen kappale, mutta Dion piti kumminkin vielä kammeta lavalle esittämään We Rock. Ruuhkaa välttääkseni olin siinä vaiheessa jo jäähallin pihalla. Enkä ollut ainoa.
Dion setti: Tarot Woman / Voodoo / The Eyes / Stand Up And Shout / Holy Diver /Gypsy / Caught in a Middle / rumpusoolo / Don’t Talk to Strangers / Rainbow in the Dark / kitarasoolo / Gates of Babylon / Heaven And Hell // Encoret: Man on the Silver Mountain / Catch the Rainbow / Long Live Rock’n´Roll / The Last in Line / We Rock
Kimmo Jaramo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti