Muistelin taannoin ranskalaisen vodkan voimalla vuoden 2006 Sweden Rock Festivalia.
Sweden Rock Festival on Etelä-Ruotsissa Sölvesborgissa järjestettävä musiikkifestivaali, joka on keskittynyt lähinnä 1970- ja 1980-luvuilla suurimmat tähtihetkensä saavuttaneisiin esiintyjiin.
Osallistuin Sweden Rockeihin helsikiläisen Elmu ry:n järjestämillä bussimatkoilla vuosina 2002-2008. Majapaikkana oli entinen mielisairaala Mjällbyhus keskellä maaseutua, noin 20 kilometrin päässä festivaalialueesta.
Homma oli hauskaa alkuvuosina, mutta kaksi viimeistä reissua rupesi tekemään turhan tiukkaa univajeineen, eikä vajaan viikon kestävä tarpominen ollutkaan enää kovin nautinnollista.
Tutustuin moneen huipputyyppiin näillä reissulla. Bussissa ja ruotsinlaivalla oli yleensä hyvä meininki, puhumattakaan lukemattomista keikoista mitä vuosien varrella näin.
Vuoden 2006 juhla on jäänyt fiilikseltään, matkaseuraltaan ja esiintyjiltään parhaaksi. Viidellä eri lavalla luukutti kolmen päivän aikana ylimässä kuvassa Ruotsin lipun vieressä soittanut Ted Nugent, Whitesnake, Deep Purple, Journey, Venom, Doro, Michael Schenker Group, Crucified Barbara, George Thorogood, WASP, Alice Cooper, Gamma Ray, Krokus, Molly Hatchet ja moni muu.
Menomatkalla pysähdyimme Kalmarissa ja kävimme Öölannin saarella, jonne pääsee ylittämällä kuusi kilometriä pitkää silta. Hieno bonus muutenkin onnistuneelle matkalle.
Festivaali paisui muistaakseni 2007 neljäpäiväiseksi ja lippukiintiöksi nostettiin 33 000. Silloin alkoi olla turhan paljon tungosta keskellä päivääkin, puhumattakaan öisistä paluukyydeistä majapaikkaan.
Olen useammankin kerran miettinyt pitäisikö Sweden Rockiin vielä joskus lähteä. Ainakaan vielä se ei ole toteutunut ja voi olla ettei enää koskaan toteudukaan. Kaikenlaista muuta matkailua on tullut senkin edestä harrastettua kuluneen kolmentoista vuoden aikana.
Kaverilta lainattu We Are Twisted Fucking Sister -dokumenttielokuva pääsi joulun pyhinä vihdoinkin dvd-soittimeni sisuksiin.
Vuonna 2016 ilmestynyt, Andrew Hornin ohjaama yli kaksituntinen dokumentti oli muutama vuosi sitten monien huulilla. Kumma, ettei muuten melko hyviäkin musiikkiohjelmia lähettävä Yle Teema ole ollut ainakaan vielä innostunut Twisted Sisteristä.
Kulta-aikoinaan 80-luvun puolivälissä Twisted Sister oli monelle popparille oikein punainen vaate, mutta valtaosalle suomalaisteinipojista yksi kovimmista orkestereista. Omaa, paikoin kiihkeääkin TS-diggailuani kuvailen yllä olevassa linkissä, enkä kertaa sitä tässä sen kummemmin.
Vaikka suuri yleisö ei ole Twisted Sisterin pauloihin enää tällä vuosituhannella langennut, on We Are Twisted Fucking Sister herättänyt kiinnostusta yli genrerajojen. Se on hieman yllättävää, koska luulisi monien itseään muita fiksumpina pitävien musiikkidiggarien nauravan moiselle roskalle.
We Are Twisted Fucking Sister olisi toiminut paremmin puolisen tuntia lyhyempänä. Puhuvien päiden lisäksi mukana on yllättävän paljon livekuvaa 70-luvulta, jolloin yhtye soitteli pitkin New Yorkin alueen klubeja. Puheet tuhansista keikoista on pakko olla liioittelua, mutta ahkera keikkailu toi laajan kannattajakunnan. Muualla bändistä ei tiedetty mitään.
Omien, mitä ilmeisemmin tuolloin vielä melko vaatimattomien, biisiensä lisäksi katuhuoraimagon omaksunut Twisted Sister soitteli muun muassa David Bowien ja Judas Priestin tuotantoa. Keikkoja venytettiin erilaisin konstein, jolloin laulaja Dee Snider oppi paasaamaan kappaleiden keskellä ja välissä kuin kovempikin poliitikko.
Sniderin oltua kuusi vuotta bändissä, sai se vihdoin levytyssopimuksen pikkuiselta englantilaiselta Secret-levy-yhtiöltä vuonna 1982. Huomasin bändin samana vuonna, kun Soundi-lehdessä oli tamperelaisen Poko Rekordsin mainos. Yhtiö maahantoi Secretin levyjä.
Elokuvan päätarina päättyy debyyttialbumin julkaisuun ja yhtyeen toimiin rapakon takana Englannissa. Loppuvaiheet, 80-luvun puolivälin läpimurto ja hajoaminen vuonna 1987 käydään nopeasti läpi.
Yhtye koottiin uudelleen 2001 WTC-iskuissa kuolleiden palomiesten muistokonserttia varten. Tyhjänpäiväistä joululevyä lukuunottamatta ei sen jälkeen ole ilmestynyt uutta materiaalia. Bändi soitteli vanhoja hittejään vuoteen 2016, jolloin oli taas kuoppajaisten aika.
Pitkäperjantaina SaaristobaarissaTurussa esiintyi vastikään King Of Lions-sooloalbuminsa julkaissut Jari Tiura bändeineen.
Jari Tiura on pirkanmaalainen laulaja, jonka tähän saakka tunnetuin meriitti on parin vuoden pesti kansainvälisesti erittäin kuuluisan Michael Schenker Groupin vokalistina. Maaliskuussa ilmestyi hänen ensimmäinen soololevynsä saksalaisen levy-yhtiön toimesta.
Tiuran bändille on buukattu tälle vuodelle keikkoja, joista Turku sattui olemaan ensimmäinen. Yhtyeessä soittaa pitkänlinjan muusikoita Tampereen seudulta. Asianharrastajille he saattavat olla tuttuja esimerkiksi Altaria-, Manzana- ja Dear Victims -nimisistä orkestereista.
Tapasin Tiuran ensimmäisen kerran keväällä 2004, jolloin hän vaikutti tamperelaisen Masterstroken laulajana. Yhtye esiintyi Mika Penttisen ja allekirjoittaneen isännöimällä Never Surrender Clubilla Down Townissa Turussa.
Michael Schenker Groupin keulilla näin hänet Etelä-Ruotsissa Sweden Rock Festivalilla kesäkuussa 2006.
Tiuraa ennen esiintyneen turkulaisen Corona Skiesin aloitusajaksi on merkitty 21. Ilmeisesti muutaman sadan metrin kävelymatkani Daily Newsistä kesti oletettua kauemmin, koska bändi oli jo aloittanut paikalle tultuani.
Saaristobaari ei ollut ennestään tuttu paikka. Sokkeloisen tilan loppupäästä paljastui keikkatila, jossa lava oli yllättäen tulosuuntaa vastaan. Vähän erikoinen järjestely, mutta tuntui toimivan.
Käsittääkseni normaaliloissa Saaristobaari on profiloitunut ruokaravintolaksi. Ruokailijoille oli kyllä nytkin omat tilansa, jonne perällä soinut musiikki tuskin pahemmin kantautui.
Muutaman sanan Jari Tiuran basistin Marko Pukkilan kanssa vaihdettuani oli aika katsastaa illan ensimmäinen esiintyjä.
Corona Skies on turkulainen, puolitoista vuotta sitten esikoisalbuminsa julkaissut kokoonpano. Bändin sällit olivat huomattavasti nuorempaa ikäpolvea kuin Tiuran kaverit ja musiikkikin astetta rankempaa melodista metallia.
Joku tuttu kertoi yhtyeen tyyliksi kasarihevin, mutta mielestäni se ei siihen kategoriaan sovi. Ennemminkin sitten vaikka ysäriheviä. Plussaa hyvästä laulajasta.
Porukkaa alkoi hiljalleen valua enemmän paikalle. Lisääkin olisi sopinut, mutta tyhjälle salille ei lämmittelybändinkään onneksi tarvinnut soitella.
Tuttuja alan miehiä oli paikalla yllättävän vähän, varsinkin kun ottaa huomioon miten paljon tapahtumaa rummutettiin sosiaalisessa mediassa. Turusta käsin johdettavan metallimusiikkiyhteisön järjestämän illan väkiluvun olisi olettanut olevan isompi, etenkin kun ryhmässä on noin 15 000 jäsentä.
Venäläisittäin Miihhailiksi Michael Schenkerin etunimen lausunut juontaja höpötti aikansa lavalla, kunnes sinne ilmestyi se, jota ihmiset odottivat eli Jari Tiura bändeineen.
En ikävä kyllä omista vielä King Of Lions -levyä, mutta muutaman kappaleen tiesin Youtuben kautta. Dreamchaser, Away From The All Magic And Wonder ja London kuulostivat pirun hyviltä livenä.
Koska omaa materiaalia ei vielä ole tarpeeksi koko keikkaa varten, on luontevaa soitella siihen päälle lainabiisejä. Vähän turhan yllätyksettömästi sellaisiksi oli valittu UFOn Doctor Doctor, Dion Rainbow InThe Dark ja Whitesnaken Here I Go Again.
Mutta oikein onnistunut keikka ja juuri sopivan mittainenkin. Kyllä tällaisella porukalla kelpaa lähteä muuallekin kuin Turkuun soittelemaan.
Viime sunnuntaina kävin penkomassa Turun Länsikeskuksen kirpputorilla levylaareja. Kaverin antaman vinkin mukaan siellä olisi kaikenlaista mukavaa tarjolla.
Suurin osa hänen mainitsemistaan lp-levyistä oli jo päätynyt ahnaisiin käsiin. Löysin silti kolme älppäriä, joita ei yksinkertaisesti voinut jättää sinne. Hintakaan ei päätä huimannut. Omistan samat albumit cd-levyinäkin, mutta koska lp on paras formaatti, en epäröinyt marssia kassalle vinyylit mukanani.
Levyt edustavat ruotsalaista 80-luvun puolivälin hard rockia. Naapurimaassamme termi taipuu sujuvasti hård rockiksi. Genren tunnetuin yhtye oli Europe, joka vuoden 1986 jättihitillään The Final Countdown (jonka eräs kaveri aikoinaan käänsi muotoon "Viimeinen alastulo") tuli tunnetuksi Suomessakin. Olin tietoinen Europesta jo pitkään ennen tuota etenkin ruotsalaisen Okej -nuortenlehden takia. Tilasinkin läpyskää noin vuoden verran vuosikymmenen puolivälin paikkeilla.
Mainittu The Final Countdown ei kumminkaan sisälly kumpaakaan ostamaani älppäriin. Kyseiset levyt ovat Europen kaksi ensimmäistä albumia, joista 1983 ilmestynyt debyytti on nimetty simppelisti yhtyeen mukaan ja toinen, 1984 ilmestynyt Wings Of Tomorrow.
Wings Of Tomorrowilla Europe on selvästi kehittyneempi orkesteri kuin debyytillään. Ruotsin rockin mestaruuskisat kaksi vuotta aiemmin voittanut ryhmä on saanut aikaiseksi paljon parempia kappaleita ja onpa levyllä yhtyeen ehkä rankin hevirypistys Scream Of Angerkin.
Balladi Open Your Heartista tehtiin myöhemmin uusi versio 1988 ilmestyneelle ja vahvasti Amerikan markkinoille suunnatulle Out Of This World -levylle. Hyvä levy sekin, mutten näe uudessa versiossa oikein mitään parempaa kuin originaalissa. Ehkä amerikkalaiseen makuun se sitten toimi.
30 vuotta sitten Europen perässähiihtäjiä ja kollegabändejä riitti Ruotsissa. Eräs tunnetuimmista oli Treat, joka teki loistavan levyn vuonna 1985. Debyyttialbumi Scratch And Bite on yksi genrensä merkkipaaluista. Hienoja ja tarttuvia biisejä piisaa peräkanaa.
Jos Europen pojat olivat kiiltokuvaimagollaan tyttöjen suosiossa, ei Treat paljon pahemmaksi pistänyt. Muusikot tuskin katselevat vanhoja pressikuviaan kovinkaan ylpeinä. Tai jos, niin sitten on miehessä vika.
Europe on ollut 90-luvun alun hajoamisensa jälkeen jälleen reilut kymmenen vuotta kasassa ja levyttää edelleen. Yhtyeen musiikki on nykyään aikalailla erilaista kuin 80-luvulla, eikä jättisuosiota ole enää saavutettu. Tuskin laulaja Joey Tempest ja kumppanit sellaisesta haaveilevatkaan. Luulisi 80-luvun lopulla olleen sellaista haipakkaa, että se riitti.
Myös Treat lopetti 90-luvun alkupuolella kun hard rock meni pois muodista grunge-villityksen ja Seattle-bändien kuten Nirvanan takia. Orkesteri on ollut ainakin viimeisen vuosikymmenen taas koossa ja julkaissut pari albumiakin, joista uusin Ghost Of Graceland ilmestyi tänä vuonna.
Turkulainen hard rockia ja progea yhdistelevä Magna Vice julkaisi elokuussa debyyttilevynsä Serpent Of Wisdom.
Pitkään ja hartaasti tehtyä kiekkoa juhlistettiin Turun Klubilla elokuun lopulla. Susanne Jokisen kuvaamalla videolla näkyy mahtava valoshow ja välittyy hyvät soundit.
Serpent Of Wisdomin on julkaissut jyväskyläläinen Inverse Records. Pulju on ainakin minulle ennestään tuntematon. Selaamalla heidän kataloogiaan havaitsin, että tallissa on sellaisia yhtyeitä kuin CarnalDemise, Vuohivasara ja Red Moon Architect.
Pienjulkaisuksi Serpent Of Wisdom on todella laadukas. Levyä on hinkattu studiossa kauan, eikä se voi olla kuulumatta lopputuloksessa. Tässä tapauksessa pelkästään positiivisessa mielessä.
Musiikillisesti Magna Vice liikkuu 70-luvun tunnelmissa. Mieleen tulevat yhtyeet kuten Rush ja Led Zeppelin.
Levyllä on ainoastaan seitsemän kappaletta. Tämä johtuu siitä, etteivät biisit ole minuutin mittaisia punkpläjäyksiä, vaan pitkiä sävelteoksia. Sanoituksissa teemana on hallusinaatioista kärsivä sotaveteraani.
Suoremman rokin ystäville Magna Vicea on helpoin lähestyä kestoltaan lyhyemmästä päästä olevalla kappaleella Hope You Find Your Way Out, josta julkaistiin viime vuonna musiikkivideokin.
Levyarvioista päätellen Serpent Of Wisdom on levinnyt hyvin ympäri maailmaa. Yhtyeen FB-sivuilla on viime aikoina lähes päivittäin julkaistu linkkejä eri musiikkikriitikoiden teksteihin.
Magna Vicen musiikki on suurelle yleisölle sen verran vaativaa, että bändi tuskin nousee suuren yleisön suosikiksi. Monissa liemissä keitetyt konkarimuusikot eivät moista varmaan odotakaan.
Yhtyeen musiikin luulisi toimivan 40-55 -vuotiaille miehille. Sellaisille, jotka ymmärtävät jotain hevin, hard rockin ja progen päälle. Varsinaista pillumagneettimusiikkia tämä ei ole, mutta saattaapa jokunen naispuolinen fanikin löytyä.
Serpent Of Wisdomia saatavilla ainakin Levykauppa Äxästä ja Cdon.comista.
Helsinkiläismuusikko Mika Järvinen on tehnyt kirjan legendaarisesta brittiläisestä hard rock -yhtye Uriah Heepistä. Easy Livin': Ken Hensleyn vuodet 1970-1980 on teoksen tittelinä.
70-luvun alussa huippusuosittu orkesteri toimii tänäkin päivänä. Yhtye jatkaa keikkailua aktiivisesti, vaikka pitkäaikainen basisti Trevor Bolder menehtyi syöpään juuri hiljattain. Bolderin sairaus tuli ainakin minulle yllätyksenä, koska yhtye esiintyi hänen kanssaan koko ajan. Kesällä Heep soittaa Suomessa kolme keikkaa, tiedä sitten kuka Bolderin tilalla on.
Uriah Heep oli 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla suhteessa suositumpi Suomessa kuin muualla maailmassa. Listoilla keikkui singlejä ja lp-levyjä montakin samaan aikaan. Kuten monilla muillakin tuon ajan bändeillä, oli Heepin levytystahti oli silloin armoton. Pari levyä vuodessa oli normaali tahti.
Mika Järvinen keskittyy syyskuussa ilmestyvässä kirjassaan juuri Heepin 70-lukuun. Kosketinsoittaja, kitaristi, laulaja ja pääasiallinen säveltäjä Ken Hensley soitti bändissä 1970-80. Tuon aikakauden Järvinen on kirjannut ylös. Odotan mielenkiinnolla.
Entisen Kiss-kitaristin Ace Frehleyn muistelmateos Ei kaduttavaa - Rock'n'Roll -muistelmat (Like) ilmestyi suomeksi viime syksynä. Se on parempi opus kuin etukäteen oletin.
Vastaavia kirjoja on lähivuosina ilmestynyt pilvin pimein. Muun muassa Tony Iommi, Duff McKagan, Sammy Hagar ja Michael Monroe ovat kantaneet kortensa kekoon. Kirjojen taso vaihtelee huimasti, vaikka sisältö noudattaakin pääosin samaa kaavaa - kuka on nussinut eniten, kuinka paljon onkaan vedetty huumeita ja viinaa. Välillä muistellaan levytyssessioita ja kiertueita.
Ace Frehleyn (s. 1951) kirja ei ole sieltä pahimmasta päästä, vaikka alku onkin tappavan tylsää. Kitaristi kertoo nuoruudestaan New Yorkissa. Kun päästään Kissiin ja vuoteen 1973, rupeaa teksti maistumaan huomattavasti paremmin.
Kirjan perusteella Frehley pitää itseään ensiluokkaisena kitaristina. Yleisesti ottaen hän on kuitenkin "vain" Kiss-kitaristi ja entinen Kissin jäsen, eikä mikään kepittäjävirtuoosi. No, hyvä kun uskoa itseensä riittää vielä kuusikymppisenäkin.
Frehleyn saavutuksia ei kuitenkaan pidä vähätellä. 70-luvulla Kiss oli Amerikan suosituin bändi, joka tahkosi kymmeniä miljoonia dollareita voittoa. Oli bändin logolla varustettuja ruohonleikkureita, hammasharjoja, pölynimureita ja vaikka mitä. Sama ralli jatkuu muuten vieläkin; hiljattain sai tilata jopa Kiss-ruumisarkkuja!
Koska Kiss oli (ja on yhä) teatraalinen rockbändi, perustui sen suosio ennen muuta konsertteihin. Frehleyn hahmo Kississä oli Spaceman. Tähtisilmällä oli savuava kitara ja isot tolppakengät. Hänen kiinnostuksensa Kissiin alkoi kirjan mukaan hiipua heti 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, kun bändistä tuli meganimi. Päihteet olivat paljon mukavampia seuralaisia.
Kissin neljäs albumi, tuplalive Alive! ilmestyi syyskuussa 1975. Yhtye oli puolessatoista vuodessa tehnyt kolme studio- ja yhden livelevyn. Melkoinen tahti nykymittapuulla ajateltuna. Alive! räjäytti potin. Se, ja sitä seurannut Destroyer -levy (-76), tekivät Kissistä maansa suosituimman yhtyeen.
Kukin Kissin jäsen julkaisi oman soololevynsä vuonna 1978. Vieläkin ainutlaatuinen tapaus ei ollut mikään myyntimenestys, mutta se valoi Frehleylle lisää itsetuntoa. Hänen albuminsa nimittäin pärjäsi parhaiten verrattuna bändikaverien Gene Simmonsin, Peter Crissin ja Paul Stanleyn tuotoksiin.
Frehley lähti Kissistä 1982. Vaikka hänen kuvansa on samana vuonna ilmestyneen Creatures Of The Nightin kannessa, ei mies levyllä esiinny. Koko albumia hän ei mainitse kirjassa sanallakaan.
Vaihtelevalla menestyksellä soolouraansa ja Frehley's Comet -bändiään luotsannut mies liittyi 1996 uudelleen Kissiin. Allekirjoittaneen piti tuolloin lähteä Tukholmaan bändiä katsomaan, mutta liput menivät hetkessä. Näinkin Kissin vasta 2010 Tampereella Sauna Open Air -festareilla. Frehley ei tosin siinä vaiheessa enää orkesterissa soitellut, koska erosi uudelleen siitä 2002.
Ace Frehley bändeineen esiintyi Sweden Rock Festivalilla Etelä-Ruotsin Sölvesborgissa kesäkuussa 2008 (kirjassa tosin vuodeksi on merkitty 2009). Seurasin konserttia, johon kuului monia Kissin 70-luvun kappaleita. Kirjassa on valokuva tuolta keikalta. Siinä Frehley yhtyeineen kumartaa yleisölle esityksensä päätteeksi.
Olisin kaivannut enemmän nippelitietoa Kiss-ajoista, enkä niinkään lukea kymmeniä sivuja henkilökohtaisista ongelmista ja sekoiluista. Vaikka kirja ei tuonut Kissistä ilmi paljoakaan uutta tietoa, kannatti se hankkia kun halvalla sai.
Ace Frehley on kieltämättä yksi hard rockin legendaarisista hahmoista. Joillekin hän on puolijumala. Minulle Ace on vain yksi monista heviäijistä, joiden tekemisiä olen seurannut 30 vuotta.
Kiss teki parhaimmillaan ensiluokkaista musiikkia. Tänään kuuntelin bändin toisen albumin, Hotter Than Hellin (-74).
Turkulainen Jailbreak soittaa heavy- ja hard rock -klassikoita 1970, -80 ja 90-luvuilta. Bändillä on riittänyt mukavasti keikkaa sekä Turun ympäristössä että hiukan kauempanakin.
Näin orkesterin ensimmäisen kerran varsinaisen leipäpuunsa eli hevicovereitten kimpussa vasta viime lauantaina. Yleensä aina on ollut joku este keikalle pääsylle. Nyt se onnistui vaivattomasti Virkkusen Sarin 40-vuotissyntymäpäivillä Rientävän urheilutalossa Turussa.
Bändi tuli tosin jo kerran aikaisemminkin koettua Turun Klubilla helmikuussa 2011, jolloin se soitti setillisen Thin Lizzyn tuotantoa. Oululaisen Ghost Machinery oli tuolloin pääesiintyjänä. Tuotakin ohjelmistoa kannattaisi ehkä kierrättää useammin - kiinnostusta varmasti löytyisi.
Jailbreak Thin Lizzy -setin kimpussa Turun Klubilla 12.2.2011.
Jailbreakin miehistö on monessa liemessä keitetty. Osa kavereista on soitellut yhdessä jo 80-luvun puolivälin tienoilla Poltergeist- ja Law -nimisissä orkestereissa. Taustalta löytyy myös niin tanssi-, proge- kuin thrashmetallibändejä.
Tuttujen ja turvallisten, osin jopa puhkisoittettujen biisistandardien joukossa oli pari yllättävää valintaa. Ainakaan Soundgarden -laulaja Chris Cornellin esittämää ja James Bond -elokuvasta tuttua You Know My Namea en osannut odottaa. Samoin Billy Idolin Rebel Yell ei sekään äkkiseltään kuulostanut sopivan joukkoon, mutta keikalla molemmat sulautuivat hienosti settiin.
Alan harrastajille moinen setti on hiukan kaksipiippuinen hommeli. Kun on kuullut samoja biisejä vuosikymmeniä, satojakin kertoja, kaipaisi enemmän mielikuvitusta kappalevalintoihin. Toisaalta sitten taas syntymäpäivien tapaisissa tilaisuuksissa kyseiset biisit uppoavat yleisöön kuin veitsi voihin.
Lähes sataprosenttisella varmuudella uskallan sanoa, ettei juhlayleisössä ollut lisäkseni kuin yksi henkilö, jolle kappaleet ovat yhtä tuttuja kuin allekirjoittaneelle, joten yleisesti ottaen linja kappalevalinnoissa oli varmasti oikea.
Jailbreakin hemmot lämmittelevät ennen keikkaa.
Rientävän salissa on järjetön kaiku. Pelkästään puheensorinasta tekisi mieli pistää tulpat korviin. Kaltaiselleni tinnituksesta ja ääniyliherkkyydestä kärsivälle henkilölle paikka on kiusallinen. Vaatii useamman drinkin, että pystyy olemaan suhteellisen normaalisti. Sarin syntymäpäivillä se kyllä onnistui helposti, koska juomapuoli pelasi todella esimerkillisesti.
Jailbreakin keikka oli täysiverinen rockshow. Bändin panostus iltaan oli kaikinpuolin kunnossa valoja myöten. Yhtye soitti tiukasti yhteen ja soundit olivat hyvät. Salin kehno akustiikka ei haitannut menoa ainakaan minun korviini lainkaan. Ilmeisesti miksaaja-Samuli sai säädettyä hanikat kohdilleen.
Lavalla, tai tarkemmin lattialla, oli kerrankin tilaa liikkua toisin kuin baarikeikoilla, jolloin esiintymistilaan mahtuu yleensä vain pelkät rummut. Laulaja Michael Henneken on hyvä esiintyjä ja sopii hienosti bändin keulille.
Täytyy yrittää päästä Jailbreakin keikoille vähän useamminkin!
Prayer on oululaiskokoonpano, jonka ensilevy Wrong Address julkaistiin 2005. Yhtyeen melodinen hard rock ei varmasti ollut kovinkaan kiinnostavaa esimerkiksi Slayerin faneille, mutta amerikkalaiseen kevytheviin tykästyneille se oli vallan mainio kiekko.
Brittiläisen levy-yhtiön julkaisema Wrong Address on mielestäni parhaimpia suomalaislevyjä vuosiin. Hittiä hitin perään. Harmi vaan, ettei menestys ollut juuri minkäänlaista. Ehkä jossain internetin musiikkisivuilla levyä hehkutettiin, mutta muuten orkesterin suosio oli melkein yhtä tyhjän kanssa. Levy on takuuvarma nakki esimerkiksi Journeyn, Magnumin tai H.e.a.t:in faneille.
Nyt vuosien jälkeen on pöydällä Prayerin kakkoslevy. Danger In The Dark on musiikillisesti hyvin samanlainen kuin seitsemän vuoden takainen edeltäjänsä. Ei tosin lähimainkaan yhtä hyvä, mutta asia voi korjaantua luukuttamalla kiekkoa hullunlailla. Tosin yleensä jo pari ensimmäistä soittokertaa antavat kokeneelle kuuntelijalle sen verran osviittaa, ettei moiseen tarvitse ryhtyä ainakaan väkisin.
Prayerin takana on Tapani "Tanna" Tikkanen. Noin viisikymppinen mies sai 80-luvun alussa jonkinmoista kuuluisuutta pudasjärveläisen IC-Rockin riveissä, mutta harva koko bändiä enää muistaa. Kaltaiseni musiikkifriikit sen sijaan saattavatkin.
Tapani "Tanna" Tikkanen
80-luvun loppupuolella Tikkanen oli Tanna -yhtyeen pääjehu. Suomeksi laulettua, jonkinmoista suomirockin ja hard rockia sekoitusta esittänyt kokoonpano oli semisuosittu silloisen Dingo -hysterian jälkimainingeissa. Bändi kiersi Suosikki -lehden Rock-kuningaskiertueella housebändinä ja sitä kautta paljon potentiaalisia kuuntelijoita.
Käsittääkseni Prayer ei ole tehnyt koskaan ainuttakaan keikkaa. Voin toki olla väärässäkin. Bändin voinee laskea treenikämppä- ja studiobändiksi.
Sääli, ettei näin lahjakas kaveri kuin Tapani Tikkanen ole jäänyt tuon paremmin kansakunnan muistiin. Monilla Prayerin kappaleilla kun olisi potkua vaikka mihin. Tai ainakin 25 vuotta sitten olisi ollut, mutta nyt kohtalona lienee jäädä marginaaliin.
Viimeksi Kustavissa käydessäni pengoin kotitalon kaappeja. Tarkoitus oli etsiä laatikko, jossa on c-kasettini. Laatikko löytyikin. Ei tosin kaapista, vaan vaatepinon alta lattialta.
C-kasetti (compact audio cassette, music cassette) on suuren hollantilaisen elektroniikanvalmistajan Philipsin vuonna 1963[1] julkaisema analoginen äänen tallennukseen tarkoitettu tallennusväline. C-kasetti koostuu kahdesta kelasta ja niiden välillä liikkuvasta magneettisesta nauhasta.
C-kasettia oli alun perin tarkoitus käyttää puheen ja muun ei-musiikillisen äänen tallentamiseen, mutta siitä muodostui merkittävä musiikin tallennusmedia 1960-luvun lopulta 1990-luvun alkupuolelle. Tähän vaikutti edullinen hinta, kaikkien merkittävien elektroniikkavalmistajien standardin hyväksyminen ja myöhemmin kehitetty taustakohinaa merkittävästi vaimentava Dolby-tekniikka. Suomessa valmiiksi äänitetty C-kasetti oli 1970- ja 1980-luvuilla yleensä LP-levyn sekä vielä 90-luvulla CD-levyn rinnakkainen julkaisumuoto.
C-kasettien myynti oli huipussaan vuonna 1988. Nykyään CD- ja DVD-levyt ovat länsimaissa lähes kokonaan syrjäyttäneet äänikasetit musiikin jakelumediana. Kuolevaksi luullun C-kasetin myynti on kuitenkin kääntynyt nousuun, koska ihmiset eivät halua vaihtaa vanhoja soittimiaan. Kasetteja myydään tyhjinä edelleenkin. (Wikipedia)
Rakkaat c-kasettini 80- ja osin 90-luvultakin.
Etsin kasettilaatikosta turkulaisen The Smell -yhtyeen demoa, jota bändin laulaja Wellari on kysellyt jo parisen vuotta. Oma kappaleensa taitaa olla hukkunut aikoja sitten. Tuli vaan kerran puheeksi, että minulla se on tallella jossain.
Sain vuonna 1989 The Smellin kolmen biisin demon turkulaiselta levykauppiaalta Henri Reivoselta. Mies pyöritti pitkään Levypörssi -nimistä äänilevyliikettä. "Henkka" kertoi bändin nimeksi Freezerin ja kirjoitti reteesti tussilla kyseisen nimen kasettiin. Perään vielä "Demo 1989".
Olin useamman vuoden siinä uskossa, että yhtyeen nimi oli Freezer. Ihmetyksekseni sainkin sitten kuulla, ettei asian laita ollutkaan näin. En vieläkään tiedä mistä Henkka kuuli bändin olevan Freezer -niminen.
The Smell ei tainnut olla pitkäaikainen yhtye. Bändi treenasi Piikkiössä samassa tilassa, jossa legendaarinen turkulaishevibändi Ironcrosskin piti soittotuokioitaan. Smellin musiikki oli perus- ja progressiivista hevimetallia vähän Queenrychen ja King Diamondin tapaan.
Samalla kaappienpenkomiskerralla löysin vanhat kangasmerkkini. Niitä kannoin eri takeissa 80-luvulla. Suurimmillaan kokonaisuus oli erässä farkkuliivissä vuosina 1985-86. Silloin liivin takamusta koristivat Judas Priestin selkälippu, jonka olla oli suorakaiteen muotoinen Scorpions -merkki. Ylhäällä hartioiden kohdalla rivissä olivat pyöreät Mötley Crüe, Motörhead ja Iron Maiden. Etupuolen asetelma ei enää muistu mieleen.
En muista kenenkään Kustavissa huomautelleen negatiiviseen sävyyn komeasta farkkuliivistäni. Mutta heti yläasteen 9. luokan ensimmäisenä koulupäivänä elokuussa 1985, eräs taivassalolaisen maanviljelijän poika avasi sanaisen arkkunsa vähemmän mairittelevaan tapaan. Toivottavasti hän tälläkin hetkellä hikoilee traktorin pukilla ja saa paljon lokin paskaa niskaansa.
Kustavin Lomakeskuksessa juhannuksena 1986 eräs humaltunut turkulainen yritti väenväkisin ostaa farkkuliiviäni. Kun en myynyt, päätti hän sitten ruveta repimään sitä yltäni. Tilanteesta selvittiin kumminkin vammoitta.
Harmi, ettei liivistä taida olla yhtään kuvaa. Muutama kangasmerkki on aikojen saatossa kadonnutkin johonkin. Tai eivät ainakaan olleet samassa läjässä, jonka kaapista löysin.
Gary Moore oli Pohjois-Irlannissa syntynyt kitaristi, jonka tunnetuimpia yhtyeitä olivat Colosseum II ja Thin Lizzy. Soolourallaan mies levytti laadukasta hard rockia, mutta siirtyi 90-luvun taitteessa bluesin pariin. Sitä hän soitteli viimeiset parikymmentä vuotta.
Gary Moore löydettiin kuolleena hotellihuoneestaan Espanjan aurinkorannikolta vuosi sitten. Ilmeisesti viina maistui liikaa. Viikatemies korjasi lahjakkaan soittajan pois alle kuusikymppisenä.
Näin Mooren lavalla muistaakseni kaksi kertaa. Provinssirockissa Seinäjoellä kesäkuussa 1990 ja Tall Ship Racessa Turussa heinäkuussa 2009. Molemmilla kerroilla Moore soitti bluesrockia koko keikan.
Ennen jälkimmäistä esiintymistä Turussa liikkui "varmoja huhuja", että Moore soittaisi "hard rock -setin" eli 80-luvun tuotantoaan. Näin ei valitettavasti ollut. Eipä silti, hyvinhän se blues upposi minullekin.
70-luvun tuotantoa oleva Parisienne Walkways meni Turussakin tällä lailla. Gary Moore todella tiesi miten kitara pannaan vinkumaan.
Eräs Gary Mooren tunnetuimmista kappaleista on peräisin Run For Cover -levyltä vuodelta 1985. Albumilla olivat mukana muun muassa entinen Deep Purple -basistilaulaja Glenn Hughes ja Thin Lizzyn nokkamies Phil Lynott. Viimeksi mainittu myös Out in The Fields -biisillä ja videolla.
Gary Moore kohosi hurjaan suosioon 1987 julkaistun Wild Frontier -levyn myötä. Sen tunnetuin kappale on suomalaisen Nightwish -yhtyeenkin myöhemmin levyttämä Over The Hills And Far Away.
Sääli, että mies jätti hard rockin jo 80-luvun lopulla. Onneksi perinnöksi jäi loistavia levyjä kuten Corrodors of Power (-82), Victims Of The Future (-83) ja Run For Cover (-85).
Gary Mooren blues-kauteen en ole koskaan jaksanut perehtyä tarkemmin. Miehen bluesrenkutuksia tunnistan sentään muutaman, koska jonkinmoisia hittejä niistäkin on tullut. Käsittääkseni häntä ei alan piireissä juurikaan arvostettu bluesmuusikkona. Liekö syynä sitten hard rock -tausta vai mikä. Hyvin tämä ainakin kulkee.
Viime lauantaina katselin ystävíeni kanssa oluenjuonnin lomassa Rainbowin Live In Munich 1977 -dvd:tä. Kotvan kuluttua vaihdoin Dion dvd:n soitinpesään. Holy Diver Live -nimeä kantava kuva- ja äänikooste julkaistiin vuonna 2006. Levyillä on kaksi samaa kappalettakin, Rainbowin Long Live Rock'n'Roll ja Man On The Silver Mountain. 70-luvulla Rainbowissakin laulanut Ronnie James Dio ei ollut mainittavasti vanhentunut reilussa 30 vuodessa.
Holy Diver Liven biisilista on melkein sama kuin joulukuussa 2005 Helsingin Jäähallin keikalla. Youtubesta löytyi ylläoleva videokin samasta konsertista.
Päätin surffata ja kaivella vähän arkistoja. Sue-lehden nettisivuilta löytyi näkemykseni tuosta joulukuisesta illasta vuodelta 2005.
Christmas is Heavy: Dio, Uriah Heep, Asia
08.12.2005 Jäähalli, Helsinki
Joulun alla pidetty kolmen hard rock -bändin yhteiskiertue ulotti lonkeronsa Suomeen. Helsingin vanha jäähalli keräsi sisuksiinsa tuhansia nostalgiannälkäisiä musiikkidiggareita.
Avausbändiksi nimetty amerikkalainen Asia koottiin alun perin 80-luvun alussa 70-luvun progepierujen uudeksi orkesteriksi. 1982 ilmestynyt debyyttilevy oli menestys, joka poiki pari suurta hittiä. Sen jälkeen yhtye onkin mennyt tasaisesti alamäkeä, eikä uralle ole mahtunut vastaavia meriittejä.
Asia on helppo tuomita munattomaksi aikuisrockbändiksi. Totuuden nimissä sillä on kuitenkin ansionsa. Keikallakin kuullut Only Time Will Tell, Sole Survivor ja Heat of the Moment puolustavat paikkaansa rock-klassikkojen joukossa. Dio-faneille Asia oli epäilemättä aivan liian imelää ja kevyttä, mutta ainakin osa minun tuttavistani halusi nimenomaan nähdä jos ei nyt pelkästään, niin myös Asian.
Lavalla Asian soundi on paikoin jopa aika rankka. Sitä korostaa kitaristin hevityylinen soitanta. Sellainen, joka ei levyjä kuunnellessa välity. Ainoa alkuperäisjäsen, kosketinsoittaja Geoff Downes, jaksoi hymyillä arsenaalinsa edessä, eikä laulava basistikaan ollut mikään ujo poika. Vaikka yhtyeen 45-minuuttinen esiintyminen oli ainakin faneille lyhyt pyrähdys, oli se olennainen osa illan antia.
Uriah Heep on Suomessa niin sanottu varma nakki. Soitti bändi sitten Forssan markkinoilla tai Helsingin jäähallissa, aina riittää väkeä.
80-luvulla Heep oli monissa piireissä kirosana, jolle naurettiin. Yhtyehän ramppasi maassamme 80-luvun puolivälissä niin tiheästi, että Mikkelin muikkufestarit ja kaikki muut helppoheikkitapahtumat tuli käytyä läpi.
Näin bändin ensimmäistä kertaa syksyllä 1989 Köyliön Lallintalolla. Tuolloin Heep ei ollut järin muodikas orkesteri, vaikka hevi ja hard rock elivätkin kukoistuskauttaan Suomessa. Uriah Heep jäi auttamattomasti 80-luvulla tulleiden bändien jalkoihin. Muodikas Heep ei ole tänäkään päivänä, mutta nyt sitä on paljon hyväksyttävämpi diggailla, kun hevinostalgia, vai pitäisikö sanoa suoranainen boomi, on ollut menossa jo pari vuotta.
Keikalla Heep on takuuvarma yhtye. Laulaja Bernie Shaw on mainio keulamies, joka elehtii ja välispiikkaa juttunsa sujuvasti. 35-vuotisjuhlaa viettävä bändi on yhä tanakassa vedossa, varmasti paljon paremmassa kuin aallonpohjassaan 70-luvun lopussa.
Ainoa ensimmäiselläkin Heep-levyllä mukana ollut soittaja eli kitaristi Mick Box ei ole juuri muuttunut ulkoisesti vuosien varrella. Miehen omituinen tapa vetkuttaa edestakaisin Les Paul -kitaransa mikrofonikytkintä on muodostunut jo melkeinpä pahaksi tavaksi, kun sitä pitää näköjään joka biisissä tehdä montakin kertaa.
Lavalla Mick Boxin takavasemmalla ollut, hieman erästä tamperelaista sarjakuvataiteilijaa ja veteraanirocktoimittajaa muistuttanut roudari häiritsi ainakin minua. Minkäköhän takia ukkelin piti mahansa kanssa seisoa (ja välillä istuakin) niin näkyvillä? Letkuheikin virkaa olisi varmaan voinut hoitaa piilostakin käsin.
Tunnin mittaisen setin ensimmäinen puolisko oli uudempaa ja tuntemattomampaa tavaraa, mutta noin puolivälissä alkoi hittiputki. Jo ensimmäisten kappaleiden joukossa kuultu Falling in Love levyltä Fallen Angel (-78) lämmitti kovasti mieltäni. Loppua kohden tunnelma tiivistyi, kun sellaiset klassikot kuin Return to Fantasy, Sunrise, Gypsy ja tietenkin Easy Livin’ tulivat. Uriah Heep on niin hyvässä vedossa, että yhtyeen ei kannata hautoa lopettamista vielä pitkään aikaan.
Elokuun viides 1983 on jäänyt allekirjoittaneen mieleen. Samana päivänä kannoin kotiin Dion Holy Diver -lp:n – ja naapurin poikaa puri uiva kyy, minkä ei kuulemma pitänyt olla mitenkään mahdollista. Reilut 22 vuotta myöhemmin kuuntelen yhä sujuvasti samaa levyä. Dion piti esittää tällä kiertueella Holy Diver -levy alusta loppuun. Näin ei kuitenkaan käynyt.
1950-luvun lopulla ensimmäisen kerran levyttänyt Ronald James Padovana eli tuttavallisemmin Ronnie James Dio on yksi uutterimpia maailmaa kiertävistä vanhoista konkareista. Eri tietolähteiden mukaan "noin vuonna 1940" syntynyt mies aloittaa jostain syystä diskografiansa vasta 70-luvun alun Elf-bändistä, vaikka levytyksiä on kertynyt roppakaupalla jo ennen tuota.
Suomessa Dio-bändi on ollut suosittu heti -83 ilmestyneestä Holy Diver -levystään lähtien. Entisen Rainbow- ja Black Sabbath -vokalistin soolobändi tuli tuolloin esille melkoisella ryminällä. Pari vuotta myöhemmin lavalla jo nähtiin tultasyöksevät lohikäärmeet, ja menestys oli valtaisaa. Lähes koko 90-luvun kestänyt hevirokin taantumustila kuitenkin koski niin Dioa kuin melkein mitä tahansa muutakin sittemmin "kasariheviksi" ristittyä bändiä. Eivätkä ne Dion 90-luvun levyt kovin ihmeellisiä olekaan verrattuna 80-luvun tuotoksiin.
Jäähallin valojen sammuessa tunnelma tiivistyi huutomyrskyyn. Tutusta kosketinintrosta kasvoi Tarot Woman, tuo Rainbow’n loistavan Rising-levyn avauskappale. Jo pelkästään sen takia kannatti vaivautua paikanpäälle. Toisena biisinä kuultiin Voodoo Black Sabbathin Mob Rules -levyltä (-81). Harvinaista herkkua. Ja tutumpia kappaleita perään. Holy Diverin bändi soitti kolmea biisiä lukuunottamatta kokonaan.
Rumpali Simon Wrightin soolo-osuus kuultiin vasta kuudennen kappaleen jälkeen, kun viime vuosina Dion keikoilla Simon on päässyt näyttämään taitojaan jo kolmannen tykityksen jälkimainingeissa. Syyksi on arveltu sitä, että Ronnie-pappa pääsisi välillä haukkaamaan happea lavan taakse. Nyt se spekulaatio voitaneen unohtaa. Sitä paitsi hevibändeillä on kautta aikojen ollut soolonumeroita, eikä sen kummemmin ole ihmetelty, mitä muut yhtyeen jäsenet tekevät niiden aikana – käyvätkö sitten tupakilla vai runkulla.
Äärimmäisen toimiva bändi – kitaristi Doug Aldrich, basisti Rudy Sarzo, kosketinsoittaja Scott Warren ja rumpali Wright – ja Ronnie James muodostavat yhdessä niin vahvan yksikön, ettei juuri paremmasta väliä. Aldrichin soolokaan ei puuduttanut, vaikka yleensä moinen kitaranrääkkäys ei jaksa innostaa.
Runsas Rainbow’n biisien esittäminen on vanhalle fanille pelkkää taivaan mannaa, mutta niillä, jotka eivät kappaleita tunne, tunne lienee hieman toisenlainen. On kuitenkin ylipäätään hienoa, että joku esittää näitä kappaleita, joita on vaikea edes pitää varsinaisina covereina, koska Ronnie James Dio niitä laulaa.
Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin sanottava, että useampi encore oli jo liikaa. Itse olin varma, että The Last in Line on vihoviimeinen kappale, mutta Dion piti kumminkin vielä kammeta lavalle esittämään We Rock. Ruuhkaa välttääkseni olin siinä vaiheessa jo jäähallin pihalla. Enkä ollut ainoa.
Dion setti: Tarot Woman / Voodoo / The Eyes / Stand Up And Shout / Holy Diver /Gypsy / Caught in a Middle / rumpusoolo / Don’t Talk to Strangers / Rainbow in the Dark / kitarasoolo / Gates of Babylon / Heaven And Hell // Encoret: Man on the Silver Mountain / Catch the Rainbow / Long Live Rock’n´Roll / The Last in Line / We Rock
.jpg)
