Dokumenttielokuva Twisted Sisteristä

Kaverilta lainattu We Are Twisted Fucking Sister -dokumenttielokuva pääsi joulun pyhinä vihdoinkin dvd-soittimeni sisuksiin.

Vuonna 2016 ilmestynyt, Andrew Hornin ohjaama yli kaksituntinen dokumentti oli muutama vuosi sitten monien huulilla. Kumma, ettei muuten melko hyviäkin musiikkiohjelmia lähettävä Yle Teema ole ollut ainakaan vielä innostunut Twisted Sisteristä.

Elokuvan ilmestymisvuonna newyorkilainen Twisted Sister esiintyi Porisperessä Porin Kirjurinluodossa. Sinnehän oli päästävä. Aiheesta lisää linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2016/08/twisted-sister-porisperessa.html

Kulta-aikoinaan 80-luvun puolivälissä Twisted Sister oli monelle popparille oikein punainen vaate, mutta valtaosalle suomalaisteinipojista yksi kovimmista orkestereista. Omaa, paikoin kiihkeääkin TS-diggailuani kuvailen yllä olevassa linkissä, enkä kertaa sitä tässä sen kummemmin.

Vaikka suuri yleisö ei ole Twisted Sisterin pauloihin enää tällä vuosituhannella langennut, on We Are Twisted Fucking Sister herättänyt kiinnostusta yli genrerajojen. Se on hieman yllättävää, koska luulisi monien itseään muita fiksumpina pitävien musiikkidiggarien nauravan moiselle roskalle.

We Are Twisted Fucking Sister olisi toiminut paremmin puolisen tuntia lyhyempänä. Puhuvien päiden lisäksi mukana on yllättävän paljon livekuvaa 70-luvulta, jolloin yhtye soitteli pitkin New Yorkin alueen klubeja. Puheet tuhansista keikoista on pakko olla liioittelua, mutta ahkera keikkailu toi laajan kannattajakunnan. Muualla bändistä ei tiedetty mitään.

Omien, mitä ilmeisemmin tuolloin vielä melko vaatimattomien, biisiensä lisäksi katuhuoraimagon omaksunut Twisted Sister soitteli muun muassa David Bowien ja Judas Priestin tuotantoa. Keikkoja venytettiin erilaisin konstein, jolloin laulaja Dee Snider oppi paasaamaan kappaleiden keskellä ja välissä kuin kovempikin poliitikko.

Sniderin oltua kuusi vuotta bändissä, sai se vihdoin levytyssopimuksen pikkuiselta englantilaiselta Secret-levy-yhtiöltä vuonna 1982. Huomasin bändin samana vuonna, kun Soundi-lehdessä oli tamperelaisen Poko Rekordsin mainos. Yhtiö maahantoi Secretin levyjä.

Elokuvan päätarina päättyy debyyttialbumin julkaisuun ja yhtyeen toimiin rapakon takana Englannissa. Loppuvaiheet, 80-luvun puolivälin läpimurto ja hajoaminen vuonna 1987 käydään nopeasti läpi.

Yhtye koottiin uudelleen 2001 WTC-iskuissa kuolleiden palomiesten muistokonserttia varten. Tyhjänpäiväistä joululevyä lukuunottamatta ei sen jälkeen ole ilmestynyt uutta materiaalia. Bändi soitteli vanhoja hittejään vuoteen 2016, jolloin oli taas kuoppajaisten aika.

Alwari Tuohitorven kokoelmalevy

Olen viimeaikoina innostunut ostelemaan lp- ja cd-levyjä siihen malliin, ettei meinaa kaikkia edes ehtiä kuuntelemaan. Yksi tuoremmista hankinnoista on Alwari Tuohitorven kokoelmalevy Rokkitorvesta tuohivirsuihin - 36 valittua laulua.

80-luvun alussa alkanut musiikkiharrastus on välillä enemmän esillä, välillä huomattavasti vähemmän. Toisinaan on pitkiä kausia, jolloin levysoittimessa ei ole edes pohjavirta päällä moneen viikkoon. Levyhankinnatkin ovat harventuneet kovasti, mutta silloin tällöin tulee innostuttua.

Tietokoneen ääressä istuessa pidän melkein aina Youtubea päällä. Etenkin nyt kun viimeiset puolitoista, kaksi vuotta sitä kautta on voinut kuunnella kokonaisia albumeja ja livekeikkoja.

Juuri nyt Youtubessa soi Bob Seger & The Silver Bullet Bandin Night Moves vuodelta 1976. Samaa aikakautta edustaa tamperelainen Alwari Tuohitorvi. Leveiden lahkeiden vuosikymmenellä se oli suosittu orkesteri.

Alwari Tuohitorvi perustettiin Ähtärissä vuonna 1968. Bändi soitteli aluksi Jukka Kuoppamäen taustalla. Yhtyeen tunnetuin kokoonpano vaikutti Tampereella vuosina 1974-79. Mukana olivat Jukka Rautiainen (kitara, laulu), Mika Sundqvist (basso, laulu), Seppo "Kala" Alajoki (kitara, laulu) ja Rape Pikanen (rummut). Hänet korvasi debyyttialbumin jälkeen Seppo Tammilehto.

Alwari oli suosittu keikkabändi ja Suosikin Karvapäägalleriassa yhtye notkui aivan Hurriganesin perässä. Aluksi sen musiikissa oli progressiivisia vaikutteita, mutta pian biisit vaihtuivat ajalle suosituksi purkaksi ja jytäksi ulkomaisten esikuvien kuten Sladen vaikutuksella.

1976 bändin nimi lyhyennettiin Alwari T:ksi ja laulukieli vaihtui suomesta englanniksi. Kolmisen vuotta jatkettuaan yhtye päätti vielä kerran koittaa suomeksi, mutta suosion hiivuttua lähes täysin se luovutti ja hajosi. 2000-luvulla bändi on esiintynyt satunnaisesti silloin tällöin.

Alwarien jäsenistä tunnetuin on Mika Sundqvist. Mies on menestyksekkäästi pyörittänyt omaa studiotaan jo 35 vuotta. Monet Poko Rekordsin alkuaikojen ja 80-luvun levytykset on tehty hänen huomassaan. Eppu Normaali ja Popeda varsinkin olivat vakioasiakkaita.

Koko kansan tutuksi Sundqvist nousi 80-luvun alussa Moottoripyörä on moottoripyörä -kappaleellaan. Jatkoa seurasi 1982 Syksyn sävel -voitolla Hormoonihiiret. Miestä kiidätettiin keikoilla pari vuotta ympäri maata, mutta hän päätti keskittyä studiovelhon uraansa.

Vähemmän tunnettua lienee, että Sundqvist on tehnyt Moottoripyörä -hitistään uusintaversion nimellä Pimperopillu on pimperopillu. Se ei saavuttanut yhtä suurta suosiota kuin alkuperäinen.

Oma Alwari Tuohitorvi -historiani on suhteellisen lyhyt, muttei kuitenkaan olematon. 80-luvun alussa innostuin jossain määrin Piikkiön serkkuni Sateenkaaren taa -älppäristä. Tuo Alwarien ensimmäinen albumi soi silloin sen verran usein soittimessani, että muistin vielä sen kappaleita noin 33 vuoden jälkeenkin. Ainakin Miss Tekstiili ja Rokataan vaan ovat jääneet kaaliin noilta ajoilta.

Alwari T:n glamrockia sisältäneet Light Me (-76) ja Silver Ball (-78) ovat jääneet tätä kokoelmaa ennen muistaakseni aivan pimentoon. Ihan päteviä ralleja nekin tuntuvat sisältävän, vaikka 70-luvun soundit ja tuotanto ovat jälleen heikkoja. Jostain syystä Suomessa onnistuttiin pilaamaan melkein kaikki tuon ajan levyt, vaikka itse biisit ovatkin pääosin kelpo materiaalia. Eipä ihme, että esimerkiksi Ronski Gangin sanotaan olleen kova livebändi, mutta levyllä he eivät onnistuneet.

Alwari Tuohitorven tunnetuin kappale lienee ärsyttävän tehokkaasti mieleen jäävä Älä iske Tuijaa. Se löytyy Asia on ananas -lp:ltä vuodelta 1975. Muistan sen 70-luvulta vähän samoin kuin vaikka Juicen Jyrki Boyn.

Alwarin kokoelmalevystä kannatti maksaa viitisen euroa ja tehdä pikku nostalgiamatka vuosikymmenten taakse.