Dokumenttielokuva Twisted Sisteristä

Kaverilta lainattu We Are Twisted Fucking Sister -dokumenttielokuva pääsi joulun pyhinä vihdoinkin dvd-soittimeni sisuksiin.

Vuonna 2016 ilmestynyt, Andrew Hornin ohjaama yli kaksituntinen dokumentti oli muutama vuosi sitten monien huulilla. Kumma, ettei muuten melko hyviäkin musiikkiohjelmia lähettävä Yle Teema ole ollut ainakaan vielä innostunut Twisted Sisteristä.

Elokuvan ilmestymisvuonna newyorkilainen Twisted Sister esiintyi Porisperessä Porin Kirjurinluodossa. Sinnehän oli päästävä. Aiheesta lisää linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2016/08/twisted-sister-porisperessa.html

Kulta-aikoinaan 80-luvun puolivälissä Twisted Sister oli monelle popparille oikein punainen vaate, mutta valtaosalle suomalaisteinipojista yksi kovimmista orkestereista. Omaa, paikoin kiihkeääkin TS-diggailuani kuvailen yllä olevassa linkissä, enkä kertaa sitä tässä sen kummemmin.

Vaikka suuri yleisö ei ole Twisted Sisterin pauloihin enää tällä vuosituhannella langennut, on We Are Twisted Fucking Sister herättänyt kiinnostusta yli genrerajojen. Se on hieman yllättävää, koska luulisi monien itseään muita fiksumpina pitävien musiikkidiggarien nauravan moiselle roskalle.

We Are Twisted Fucking Sister olisi toiminut paremmin puolisen tuntia lyhyempänä. Puhuvien päiden lisäksi mukana on yllättävän paljon livekuvaa 70-luvulta, jolloin yhtye soitteli pitkin New Yorkin alueen klubeja. Puheet tuhansista keikoista on pakko olla liioittelua, mutta ahkera keikkailu toi laajan kannattajakunnan. Muualla bändistä ei tiedetty mitään.

Omien, mitä ilmeisemmin tuolloin vielä melko vaatimattomien, biisiensä lisäksi katuhuoraimagon omaksunut Twisted Sister soitteli muun muassa David Bowien ja Judas Priestin tuotantoa. Keikkoja venytettiin erilaisin konstein, jolloin laulaja Dee Snider oppi paasaamaan kappaleiden keskellä ja välissä kuin kovempikin poliitikko.

Sniderin oltua kuusi vuotta bändissä, sai se vihdoin levytyssopimuksen pikkuiselta englantilaiselta Secret-levy-yhtiöltä vuonna 1982. Huomasin bändin samana vuonna, kun Soundi-lehdessä oli tamperelaisen Poko Rekordsin mainos. Yhtiö maahantoi Secretin levyjä.

Elokuvan päätarina päättyy debyyttialbumin julkaisuun ja yhtyeen toimiin rapakon takana Englannissa. Loppuvaiheet, 80-luvun puolivälin läpimurto ja hajoaminen vuonna 1987 käydään nopeasti läpi.

Yhtye koottiin uudelleen 2001 WTC-iskuissa kuolleiden palomiesten muistokonserttia varten. Tyhjänpäiväistä joululevyä lukuunottamatta ei sen jälkeen ole ilmestynyt uutta materiaalia. Bändi soitteli vanhoja hittejään vuoteen 2016, jolloin oli taas kuoppajaisten aika.

Kasarimusiikkihaaste Facebookissa

Facebookissa liikkuu säännöllisesti erilaisia haasteita, joihin minutkin usein kutsutaan osallistumaan. Mielelläni moiseen menenkin mukaan. Tälläkin hetkellä menossa ovat Ysärimusahaaste ja Luontokuvahaaste. Jälkimmäisen teinkin jo viime vuoden loppupuolella, mutta mikä etten jälleen. Kuviahan piisaa.

Kasarimusiikkihaasteen olen tehnyt ainakin kolme kertaa, joten se saa nyt olla toistaiseksi tampattu. Ei siksi, etteikö materiaalia riittäisi, mutta veikkaan facekamujeni hiljalleen kyllästyvän jatkuvaan menneiden muisteluuni mikäli uutta haastetta pukkaa taas.

Edelliseen kasarimusiikkihaasteeseen keksin teemakseni "tukkahevin". Eli genre oli suurinpiirtein sitä, että bändien jäsenet olivat kauniita poikia meikkeineen, värikkäine vaatteineen ja isoine tupeerattuine tukkineen. Musiikki oli usein kevyehköä hard rockia, mutta hevimpääkin tavaraa esiintyi.

Puhun tukkahevistä genrenä menneessä aikamuodossa, sillä vahvimmillaan se oli 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jatkuen vuoden pari 90-luvunkin puolelle. Nykyään harvemmin törmää ainakaan ulkoisesti samannäköisiin yhtyeisiin, mutta niitäkin toki on.

Suomessa genreä edustaa ainakin Reckless Love, joka on menestynytkin melko hyvin lähinnä kauniin laulajapoikansa Olli Hermanin avulla. Bändillä on tosin hyviä biisejäkin, joten pelkkä teinityttöihin ja neljä-viisikymppisiin 80-luvulla teinivuotensa viettäneisiin naisiin vetoaminen ei luulisi riitävän menestykseen. Toisaalta jos Hermanin sijasta yhtyeen keulilla heiluisi vaikkapa Jethro Rostedt, vaihtuisi yleisöpohja yhdessä yössä.

Koska yleensä pyrin hieman tavallista kuluttajaa laajemmin näitä haastejuttujakin tekemään, kirjoittelin pikku tarinoita kappalevalintojen taustoihin liittyen. Siinä aihetta blogijuttuunkin.

Kasarimies on ilmiselvästi kysytty mies kasariasioissa. Nyt meinaan tuli jo kolmas tai neljäs 80-luvun musiikkihaaste, tällä kertaa Mian lähtettämänä. Eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Viimeksi klaarasin haasteen keikkamuistojeni siivittämänä. Nyt ajattelin keskittyä tukkabändeihin. Tukkatyyli 80-luvulla oli iso, valtava ja usein pörröinen.
Viikon putken saa luvan aloittaa yhden levyn ihmeeksi (We Reserve The Right, -84) jäänyt Madam X, jonka tarttuvia rallatuksia ja Maxine Petruccin uhkeaa olemusta tuli useamman kerran selattua vhs:ltä.
Haastan Timo Näsen!

Kasarimusiikkihaaste 2/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Edellinen haastenippu meni keikkamuistojeni siivittämänä. Nyt keskityn tukkahevibändeihin.
Englantilaisen Shyn neljäs albumi Excess All Areas vuodelta 1987 sisälsi muun muassa tämän rallin, jonka joku saattaa muistaakin taivaskanavien heviohjelmista. Bändin laulaja Tony Mills vaikutti myöhemmin norjalaisen TNT:n riveissä.
Haasteen saa Mikko Peiponen!

Kasarimusiikkihaaste 3/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Edellinen haastenippuni käsitteli kasarikeikkamuistoja. Nyt puolestaan tukkahevibändejä.
Suomalaisyhtyeitäkin kyseiseen genreen pystyi sovittamaan, ainakin näin jälkikäteen. Vaasalainen Wild Force nousi semikuuluisuuteen kotimaassaan 1987 julkaistulla samannimisellä debyyttiälppärillään. Levyllä oli potentiaalisia hittejä kuten I Want You To Stay, S.O.P.H.I.A. ja Frozen Hearts. Kahteen ensinmainittuun itse Renny Harlin ohjasi musiikkivideot. Kovin vähälle huomiolle kumminkin jäivät.
Wild Forcen seuraavaa albumia, 1990 ilmestynyttä Jungle Of Lovea en ole kuullut nimikappaletta enempää.
Haasteen saa Jussi Rousku!

Kasarimusiikkihaaste 4/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Tukkahevibändeillä jatketaan tämänkertainen haaste. Ruotsalaisesta Treatista ei koskaan tullut lähellekään yhtä kuuluisaa kuin maanmiehistään Europesta. Musiikillisia yhtäläisyyksiä löytyy paljonkin, tukkamuodista puhumattakaan.
Treatin vuonna 1985 ilmestynyt debyyttialbumi Scratch And Bite on pullollaan hyviä ja tarttuvia biisejä. Kuuntelin sitä tuohon aikaan ahkerasti c-kasetilta, jonka nauhoitti Mika Penttinen.
Haasteralli ei kuitenkaan ole Scratch And Biteltä peräisin, vaan yhtyeen kolmoslevyltä Dreamhunter (1987).
Haastan mukaan Riina Tuulian!

Kasarimusiikkihaaste 5/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Tukkahevillä jatketaan tämänkertainen haasterypäs loppuun.
Turkulainen Ironcross muutti 80-luvun puolivälissä tyyliään perushevistä jenkkivaikutteiseksi hard rockiksi. Samalla yhtyeen ulkoinen imago sai uusia puitteita. Ei bändin kavereistä sentään mitään Ratteja tullut, mutta viikset saivat kyytiä ja farkut vaihtuivat spandexeihin.
1986 nauhoitettu, mutta vasta alkuvuodesta 1987 julkaistu kolmosalbumi Too Hot To Rock jäi Ironcrossin tunnetuimmaksi levyksi. Kiekon nimikappalesta yhtye varmasti tunnetaan parhaiten.
Lordi kuulemma suunnitteli jossain vaiheessa coveroivansa Too Hot To Rockin, mutten ainakaan minä ole sellaista vielä kuullut. Albumin biiseistä sen sijaan Fight For The Strangers oli muutama vuosi sitten oululaisen Ghost Machineryn käsittelyssä. Tässä se kumminkin Ironcrossin esittämänä.
Haastan mukaan Janne Hurmeen!

Kasarimusiikkihaaste 6/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Tukkahevillä jatketaan.
Amerikkalaisorkesteri Keel perustettiin 80-luvun puolivälissä. Tätä ennen laulaja Ron Keel oli ehtinyt levyttää Steeler -yhtyeen kanssa yhden albumin, jolla kitaraa soitti ruotsalaisvirtuoosi Yngwie Malmsteen.
Ron Keel oli hetken Black Sabbathin laulajakandidaatti. Ehkä on parempi, ettei häntä lopulta valittu. Mies perusti sukunimeään kantavan bändin, joka menestyikin mukavasti ja toimi vuosikymmenen loppuun saakka. Sittemmin on tehty comebackeja ainakin pariin otteeseen.
Kissin Gene Simmonsin tuottaman Keelin kolmosalbumin The Final Frontierin tunnetuin raita lienee Patti Smith -laina Becouse The Night. Mutta osasi yhtye itsekin väsätä kappaleita - Tears Of Fire on kitaristi Marc Ferrarin kynästä ja edustaa aikakaudelle tyypillistä voimaballadia.
Haastan mukaan Marjon!

Kasarimusiikkihaaste 7/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Tukkahevillä vielä viimeinenkin päivä.
Tanskalaislaulaja Mike Tramp (Michael Trempenau) muutti 80-luvun alkuvuosina New Yorkiin tarkoituksenaan lyödä teini-idoleina kotimaassaan olleen Mabel -yhtyeensä Amerikassa läpi. Ensin Studs- ja myöhemmin Danish Lions -nimillä yrittänyt bändi ei onnistunut hankkeessaan, mutta sinnikäs Tramp jäi maahan muiden lähtiessä takaisin Tanskaan.
1983 Tramp perusti White Lionin, jonka toiminta lähti vauhtiin hänen tavatessa kitaristi Vito Brattan. Bändi teki teki neljä albumia ja nousi vuosikymmenen loppuun mennessä kultalevysarjaan.
White Lion hajosi 1991, mutta on sittemmin tehnyt comebackeja, joista ensimmäinen 1999. Yhtye toimi erinäisillä kokoonpanolla ainakin 2010 asti Trampin ollessa ainoa kasarijäsen. Onnistuin näkemään bändin Sweden Rock Festivalilla vuonna 2007.
White Lion teki monta hienoa kappaletta. Tässä yksi tunnetuimmista, When The Children Cry.
Haastan Susannen!

Vanhat vhs-musiikkikasetit

Sain viime viikolla takaisin vanhat vhs-musiikkikasettini, jotka olivat lainassa pari-kolme vuotta. Luulin jo kyseessä olevan niin sanotun ikuisuuslainan. Kiitos oman aktiivisuuteni, homma raukesi ja nyt voin taas olla huoleti.

Kyseessä on pino 80-luvun puolivälistä 90-luvun alkuun ajoittuvia nauhoitteita, joissa on silloisista televisio-ohjelmista taltioituja musiikkivideoita. Hittimittari, Rockstop, Pål Presley Show, Kamoon kielet poikki, Levyraati ja mitä niitä siihen aikaan olikaan. 

Koska aikoinaan näin suurta vaivaa kootessani kasetteja, alkoi pitkä laina-aika vähitellen vituttaa kovasti. Kun yritin kysellä omaisuuteni perään, olivat vastaukset joko epämääräisiä tai sitten ei vastausta kuulunut ollenkaan. Pienen ukaasin kautta vihdoin sain vhs:ni takaisin.

Diiliin kuului myös kasettien siirto dvd:lle. Kuten epäilinkin, ei moinen toteutunut ainakaan minun kohdallani. Ja tuskin enää jälkikäteen totetutuukaan. Kova oli uho, mutta eipä tarvitse enää tästä osoitteesta lainata yhtään mitään.

Monet tuttavat ovat kuulemma kipanneet vhs-lastinsa suoraan taloyhtiön roskakoriin. Itse en ole sellaista temppua tehnyt, koska mielestäni se on aivan hullun hommaa. Kasettien nauhoittamiseen ja koostamiseen sekä mahdollisen kansien tekemiseen kun on kulutettu valtavasti aikaa ja vaivaa.

Pari vuotta sitten annoin kaksi kassia kasetteja eräälle kaverille, joka pitää melkoista vhs-museota kesäkortteerissaan. Ne eivät ole siellä seinäkoristeina, vaan hän katselee elokuvia ajankulukseen. Huomattavasti parempi ratkaisu kuin nakata kasetit roskikseen. Pääsivät ainakin hyvään kotiin.

Musiikkikaseteistani en hevillä luovu. Viime viikon perjantaina oli sopivaa aikaa panna vhs-nauhuri rullaamaan ja katsella yhtä näistä legendaarisista tallenteista, jotka viime viikolla pääsivät takaisin kotiin. Aikoinaan muistin ulkoa jokaisen videon ja niiden järjestyksen, eikä muisti ollut vieläkään pahemmin mennyt. Kunnon nostalgiaa!

Katkeruuden apostolit Street Bar 95:ssa

Turkulainen hevicoveribändi Apostoles Of Bitterness heitti lauantaina 19. lokakuuta keikan kotikaupunginsa Street Bar 95:ssa.

Orkesterilla on ollut melko hyvin pubikeikkoja Turussa, Street Barin vedon jälkeenkin yksi. Yhtyeen konsepti on soittaa lähinnä 80-luvulta tuttuja heviralleja. Mukana on jonkun verran 70-luvultakin tuttuja biisejä.

Street Bar 95:ssa Apostolien setti oli kaksiosainen. Aiemmilta keikoilta tuttuja biisejä osasi jo odottaakin. Deep Purplea, Iron Maidenia,  AC/DC:ta ja muuta mukavaa. Jollen aivan väärin muista, oli mukana joitakin uusia kappaleita kuten Judas Priestin loistava Heading Out To The Highway.

Apostolit laajeni viime kesänä viisimiehiseksi. Kaksi kitaraa tuokin soundiin mukavasti tukevuutta. Street Barin keikalla kokoonpano oli tilapäisesti hieman muuttunut, kun Esa Karppista tuurasi Joni Heino.

Bändi esittää ohjelmistonsa erittäin toimivasti. Joukkoon olisi helppo lisätä soittajien entisten kokoonpanojen biisejä. Ainakin 80-luvun lopulla toimineelta Law-yhtyeeltä löytyisi monta Apostolien linjaan sopivaa tykitystä.

Street Bar 95:ssa oli puolen yön paikkeilla tupa täynnä. Keikkapaikkana se vaikuttaisi olevan oikein hyvä, ainakin Apostolien soundit olivat ensiluokkaiset. Harvemmin tulee tässä baarissa käytyä hieman syrjäisen sijainnin takia, mutta ainakin tällä kertaa se kannatti.

Miettisen LoveLies -kirja

Sukunimellään esiintyvä Kimmo Miettinen (s.-58) on suomalaiseen rockiin perehtyneille tuttu hahmo. 70-luvun lopulta vaikuttanut kaveri on tehnyt lukuisia lehtiä, joista tunnetuin on Rumba, perustanut levy-yhtiöitä varmasti enemmän kuin kukaan muu tässä maassa ja saanut eräänlaisen suomipunkin kummisedän tittelin.

Ennen vanhaan Miettisen juttuja oli mukava lukea Rumbasta. Nykyään lehti ei aiheuta juuri minkäänlaisia värähdyksiä, mutta toista oli 80-luvulla.

Rumbaa lukemalla olin selvillä esimerkiksi englantilaistesta glam- ja katurockbändistä The Dogs D'Amourista, joka teki levyn ja kiertueen Suomessa vuonna 1984. Muut julkaisut eivät siitä pahemmin kirjoittaneet. Yhtye tosin pääsi Ilta-Sanomien lööppeihin Suomen vierailunsa aikana.

Orkesterin toi Suomeen samainen Miettinen. Eräs bändin jäsen seurusteli kirjailijamme Lontoossa asuvan siskon kanssa. Oli kekseliästä tuoda yhtye keikalle Pohjolaan, jolloin tapasi samalla lankomiehenkin.

LoveLies kertoo bändin Suomen kiertueesta ja levynteosta karjaalaisessa studiossa. Muutaman viikon aikana sattuu ja tapahtuu kaikkea kummaa.

Miettinen ei tietenkään 25 vuotta myöhemmin voi enää täysin muistaa asioiden kulkua, joten faktaa ja fiktiota lienee sekoitettu jonkun verran. Lehtijutuista muistelisin asioiden menneen oikeastikin suurinpiirtein näin.

Jostain syystä suurin osa kirjan henkilöistä on nimetty uudelleen. The Dogs D'Amouriakaan mainita kertaakaan, vaan orkesteri tottelee nimeä LoveLies. Yhtyeen pääjehu Tyla on saanut nimekseen Parka. Levytuottaja on Abbott ja hänen bändinsä Volka. Ei ole vaikea päätellä, että hemmo on Costello Hautamäki ja orkesterinsa Popeda.

The Dogs D'Amourin Suomessa nauhoittettu ja vain täällä julkaistu lp-levy The State We're In on mielestäni yhtyeen paras levytys ainakin kappalemateriaalinsa osalta.

90-luvulla se kohosi arvoon arvaamattomaan, kun tuota aikoinaan levykauppa Epesissä yhdeksällä markalla myytyä kiekkoa suorastaan hamuttiin Englantiin. Bändi nimittäin nousi kotimaansa listoille 80-luvun lopulla ja nautti suosiota pitkälle 90-luvulle.

Muistaakseni myin 90-luvun puolivälissä kaksi kappaletta The State We're In -lp:tä eräälle levydiilerille. Toisesta taisin saada 200 markkaa, joka oli silloin iso rahamäärä. Diileri tienasi levyistä varmasti huomattavasti enemmän brittimarkkinoilla.

Rockhistoriaa tunteville LoveLies (Like 2011) on mielenkiintoista luettavaa. Asioiden todellisesta laidasta mitään tietämättömille se mennee läpi romaanina, jossa ryypätään, sikaillaan, pannaan ja soitetaan rokkia 80-luvun puolivälin Suomessa - jos sellainen meininki sattuu kiinnostamaan. Hienoa ajankuvaa molemmille lukijakunnille.

The Dogs D'Amourista enemmän http://fi.wikipedia.org/wiki/The_Dogs_D'Amour

Okej-lehti, Ruotsin "Suosikki"

YLE Teemalta näytti jokin aika sitten dokumentin ruotsalaisesta musiikkilehti Okej:sta.

Lehti oli 80-luvulla alallaan länsinaapurimme suurin. Painos oli parhaimmillaan 156 000 kappaletta. Suosionsa takia lehteä on helppo verrata täkäläiseen Suosikkiin. Muistaakseni sen painosmäärä oli suurimmillaan vielä enemmän kuin Okej:n. Alkuperäisnimeltään dokumentti on Okej - 80-talets största poptidning.

Okej syntyi vuonna 1980 edeltäjänsä Posterin raunioista. Poster oli keskittynyt julisteisiin ja kuviin. Niitä myös Okej:kin pitkälti sisälsi. Jutut olivat usein lyhyitä ja tekstiköyhiä, mutta kuvatekstejä oli senkin edestä. Julisteet olivat pienempiä kuin suomalaisissa nuortenlehdissä, mutta niitä oli paljon ja ne olivat komeampia kuin täkäläiset kyhäelmät.

Okej kuvasi usein itse Ruotsissa vierailevat maailmantähdet. Julisteita oli bändien yksittäisistäkin jäsenistä, kuten sarjat Kissin, Mötley Crüen, WASPin ja Iron Maidenin kavereista.

Itse törmäsin lehteen ensimmäisen kerran varmaankin 1984 Kustavin Osuuskaupassa. Koska olin tuolloin erittäin kova hevimusiikin ystävä ja potentiaalisessa iässä niin Okej:n kuin Suosikinkin kannalta, kiinnostuin lehdestä välittömästi. Muistan ainakin yhden Osuuskaupasta ostamani lehden, koska siinä oli Iron Maidenin Powerslave -levyn sisäkannen kaltainen juliste. Bändi poseerasi sargofagin ympärillä "pyramidin" sisällä.

Okej:ssa oli postereita sellaisistakin yhtyeistä, joista suomalaislehdet eivät juurikaan edes kirjoittaneet - saatikka painaneet niistä julisteita. Okej sen sijaan taittoi väliinsä niin Acceptin kuin Helixinkin julisteita.

Jossain vaihessa tilasinkin Okej:n. Se oli varmaankin kesällä 1985. Muistaakseni tilaus Suomeen piti tehdä R-kioskin kautta. Eikä mennyt aikaakaan kun ensimmäinen numero jo tulla tupsahti postilaatikkoon.

Okej:ssa oli se hyvä puoli, että se ilmestyi kaksi kertaa kuussa. Samoin oli kotimaisen OK:n laita lehden loppuaikoina, ennen kuin Suosikki osti kilpailijansa pois markkinoilta. "Paska ei punnitsemalla parane", tuumi Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen asiasta.

Okej:n ansiosta tiedän ehkä tavallista kuluttajaa enemmän ruotsalaisesta musiikista. Lehti tyrkytti Europen, Treatin, 220 Voltin ja muiden sikäläisten hevitähtien ohella esimerkiksi poplaulaja Pernilla Wahlgrenia. Hänestä ei Suomessa tiedetty mitään. Eikä muuten tiedätä vieläkään, vaikka uransa jatkuu yhä.

Pernillan juliste oli jossain vaiheessa minunkin seinälläni, mutta syy oli enemmänkin ulkomusiikillinen.

90-luvulle siirryttäessä Okej:n linja painottui musiikin sijasta enemmän elokuviin ja amerikkalaisiin televisiosarjoihin. Puudelitukkaiset hevirokkarit joutuivat pois muodista ja tilalle tulivat tylsät ruutupaitaiset grunge-miehet. Lehden painosmäärä romahti, mutta julkaisu sinnitteli aina vuoteen 2010 saakka. Dokumentti on tehty pian sen jälkeen.

Toimittajien ohella ohjelmassa haastateltiin muun muassa Alice Cooperia ja Samantha Foxia. Molemmat olivat 80-luvulla Okej:n juttujen vakiohahmoja - toinen musiikkinsa, toinen pääosin ulkoisten avujensa takia.

Okej-lehti, Ruotsin Suosikki on erittäin mielenkiintoinen dokumentti, joka todennäköisesti meni suurimmalta osalta täysin ohi. 80-luvun teineille se olisi aivan ehdoton katseluelämys.

Dingon Facebookissa

Viime viikolla huomasin nettilinkin, jossa oli 80-luvun tähtiorkesteri Dingon uusi kappale. Näyte oli nimeltään Facebookissa.

"Olen tässä sun Ritari Ässä, nettitikkuja sydämessä, en elä toivossa, asun sun makuuhuoneessa, Facebookissa".

Näin imelää yleisönkosiskelua en muista hetkeen kuulleenikaan. Dingon pääjehu, laulaja Neumann, ryhtyi taannoin yhteistyöhön tuottajakaksikko Maki Kolehmaisen ja Jimi Constantinen (ex-Jimi Pääkallo) kanssa. Kolmikko on joko tahallaan tehnyt idiootinvarman hitin tai sitten on itsekritiikki pettänyt pahemman kerran.

Neumann teki aikoinaan rutkasti hienoja biisejä. Pistoolisankari, Kunnian kentät, Valkoiset tiikerit tai Elämäni sankari ovat kovia ralleja. Facebook -kappaleen kanssa tuntuu pohja tulleen vastaan.

YLE Teema esitti pari kuukautta sitten vanhoja Dingo-dokumentteja 80-luvulta. Oli mielenkiitoista katsella niitä. Olin itse yläasteikäinen 80-luvun puolivälissä, jolloin Dingo-huuma valtasi Suomen.

Neumann Kaivopuiston konsertissa kesällä 1984.

Ohjelmien välissä haastateltiin Neumannia. Mies puhui verkkaisesti soperrellen kuin muutaman rauhoittavan mielialapillerin syöneenä. Yllättäen myös haastattelija oli samassa jamassa. Uskomatonta.

Dingon ensi vuonna ilmestyvälle uutuusalbumille saattaa olla kysyntää nyt, koska Naumann oli hiljattain mukana suositussa Vain elämää -tv-sarjassa. Käsittääkseni viime keväänä kuvattu sarja keräsi katsojia omastakin tuttavapiiristä.

En odota paljoakaan Dingon uutuuslevyltä. Mielestäni kiertäminen Dingo -nimelläkään ei ole kovin rehtiä, vaikka yhtye pitkälti henkilöityi jo 80-luvun supersuosion vuosina Neumanniin. Touhu ei onneksi ole silti vielä lähelläkään sellaista säälittävyyttä, jota Remun nyky-Hurriganes on ollut jo kohta 20 vuotta.

Vain elämää -ohjelmasta jäi mieleen Neumannin versio Katri Helenan hitistä Anna mulle tähtitaivas. Se sentään rokkaa.

Saints & Sinners Kulmabaarissa

Turkulainen Saints & Sinners on muutaman vuoden vanha orkesteri, joka koki taannoin kokoonpanomuutoksen. Alkuperäisjäsenet Juvonen ja Kaukonen lähtivät bändistä ja jäljelle jäi vain energinen laulaja Riina.

Molemmat yhtyeestä poistuneet herrat soittivat kitaroita. Nykyään S&S:ssä kepittää Jarno -niminen heppu. Vaikka orkesterin nimi on pysynyt samana, on se kokenut melkoisen muutoksen vajaassa vuodessa.

Saints & Sinners soitti ennen oikeastaan vain 80-luvun ja hiukan 90-luvun puolellekin meneviä hard rock- ja heavylainoja. Taisi jokunen 70-luvun biisikin vilahtaa joukossa, mutta pääasissa ohjelmistossa oli tukkaheviaikakauden (Kiss, Whitesnake, Scorpions ym) biisejä.

Nyt Riina ja Jarno ovat näemmä muuttaneet konseptia sen verran, että mukana on suomalaisiakin biisejä. Ainakin Eppu Normaalia, Tehosekoitinta ja Juice Leskinen Slamia kuultiin Kulmabaarissa, Turun Martin kaupunginosassa.

Riina ja Jarno

Kulmabaari ei ole minulle entuudestaan tuttu läheisestä sijainnistaan huolimatta. Olen vissiin tasan kerran käynyt siellä aikaisemmin. Jollen ihan väärin muista, lavalla (tai lattialla) esiintyi tuolloin Juliet Jones. Baari oli silloin tupaten täynnä. Nyt tilaa olisi ollut suuremmallekin väkimäärälle.

Saints & Sinners aloitteli iltakahdeksan aikoihin, koska Kulmabaarissa ei saa metelöidä kello 22 jälkeen. Hieman myöhäisempi soittoaikataulu olisi varmasti vetänyt porukkaa paikalle enemmänkin, varsinkin kun tilaisuus oli täysin ilmainen. Kaljakaan ei ollut ylivoimaisen hintaista. Kulmabaari selvästikin sopii tällaisiin tilaisuuksiin. Pitää vaan muistaa mennä ajoissa paikalle.

Duon settilistasta jäi ehkä parhaiten mieleen juuri nuo suomalaiskappaleet. Odotin vähän rankempaa materiaalia, muttei tästä mitään pettymystä silti tullut. Rahvaan kansan makuun suomiklassikot sopivat tietysti paremmin kuin vaikka White Lion tai Skid Row. Viimeksi mainitun I Remember You tempaisi pyötäseurueemme antautumukselliseen yhteislauluun.

Olen aikaisemminkin kehunut Riinan ääntä ja esiintymistä. Ja pakko kehua taas - hän on aivan mahtava laulaja. Turun oma Janis Joplin. Keikan loppupäässä kuultu Piece Of My Heart sen hyvin todistikin. Kitaristi Jarno lauloi taustoja, mutta veti soolonakin biisin, pari. 

Saints & Sinnersin esityksestä jäi oikein hyvät fiilikset. Varmaan Kulmabaarissakin tulee nyt poikettua useammin.

http://saintsandsinnersband.info/