Turun seudulla kovasti kiinnostusta herättänyt Smack-tribuuttibändi Blackbirds esiintyi lauantaina 5. huhtikuuta Turussa Nirvanassa.
Keikka oli ilmoitettu alkavaksi kello 21, joten kerrankin piti ehtiä ajoissa baariin. Ja hyvä niin, Nirvana ei ole ollenkaan hassumpi kuppila. Oli myös ilo huomata, että moni muukin asianharrastaja oli löytänyt tiensä sinne.
Legendaarinen helsinkiläisbändi Smack vaikutti 80-luvulla, jolloin pari Blackbirdsin soittajaa oli vielä turvallisesti Osuuskaupan juustohyllyllä.
Yleisössä oli jonkun verran Smackin aikalaisia, kuten MikaPenttinen, jonka kanssa olin syksyllä 1987 katsomassa Jytinää Eestissä-kiertuetta Turun VPK-talolla. Smackin lisäksi siellä esiintyivät Sleepy Sleepers, Clifters ja Melrose.
Blackbirds on melko tuore kokoonpano, jossa turkulaismuusikoiden kanssa vaikuttaa tamperelaislaulaja Arde Laine. Kotikonnuillaan hän soittaa kitaraa Pyhissä Nukeissa ja saattaapa joku muistaa kaverin muinaisesta Jann Wilde & Rose Avenuesta.
Tiettävästi törmäsin Ardeen ensimmäisen kerran Nummirockissa 2000-luvun alussa, jossa monessa mukana oleva musa-aktiivi Nikki Jääsalmi esitteli hänet veljenään. Tässä uskossa olin pitkään, mutta kuulemma biologisia siteitä ei olekaan.
Blackbirdsin muut jäsenet ovat lukuisissa turkulaiskokoonpanoissa soitellut kitaristi Tipnu Siivonen, basisti Simo Willberg, rumpali JJ Kopponen ja kitaristi Nici Dolan. Kaksi viimeksi mainittua vaikuttavat myös ahkerasti keikkailevassa Daze Dollsissa.
Nirvana-esiintyminen oli Blackbirdsille lajissaan vasta toinen. Debyyttikeikka soitettiin talvella turkulaisessa lähiöpubissa. Sinne en ikävä kyllä en sinne päässyt, mutta nyt tuli tilanne korjattua.
Smackin debyyttiälpeeltä On Youlta (-84) löytyvät Good Morning Headache ja Criminal saivat kunnian aloittaa keikan. Jälkimmäinen on varmasti Smackin tunnetuin kappale Look Aroundin ja Run Rabbit Runin kanssa. Nekin luonnollisesti kuultiin.
Hieman yllättäen Blackbirds oli napannut settiinsä useamman biisin Smackin viimeiseltä levyltä Radical (-88). Albumi on selvästi heikoin yhtyeen tuotannosta, mutta pätevää materiaalia siltäkin oli haalittu mukaan. I Want Somebody on Smack-biisien kärkipäätä.
Blackbirdsin Smack-tribuutille luulisi olevan kysyntää Turun ulkopuolellakin. Sen verran tiukkaa soittoa ja meininkiä oli tarjolla, että varmasti kiinnostusta löytyy.
Tommi E. Virtasen ja päähenkilön itsensä, muusikko Jimi Seron, kirjoittama elämänkerta Mun tie ilmestyi 2012. Tilasin sen taannoin Adlibriksestä huokeaan, reilun kymmenen euron hintaan.
Kirjan alaotsikko Smackin, Ballsin ja kosteiden vuosien etc. näyttää vähän hölmöltä, sillä etc. olisi varmaan voutu korvata lyhenteellä jne. Suomessa kun kerran ollaan. Mutta ehkä se tekohetkellä tuntui olevan enemmän rock.
Kuulin Jimi Serosta ensimmäisen kerran vuonna 1984, kun nuortenlehti OK:ssa oli puolen sivun juttu helsinkiläisbändi Sound Storm Shockista. Hurjan näköiset meikkirokkarit tallentuivat myös c-kasetille Rockradion kautta. Bändiltä ei jäänyt perinnöksi lp-levyä, vain pari singleä.
Sound Storm Shockin laulaja Johnny Lee Michaels (os. Jouni Turpeinen) oli 80-luvun lopulla tunnettu hahmo. Kaveri pyöritti The Androids ja myöhemmin Revenge -nimisiä bändejä. Vuonna 1987 hän osallistui Suomen euroviisukarsintaan Dingosta tutun Neumannin säveltämällä Kesätuuli -kappaleella. Michaels sijoittui kilpailussa toiseksi ja maailmalle lähettettiin Virve Rosti Sadalla salamallaan.
Sound Storm Schockin jälkeen Jimi Sero yritti pinnalle tuolloin vielä tuiki tuntemattoman Veeti Kallion kanssa Neighbourhood Bratsissa. Ura jäi demoasteelle. Vain Rumba-lehti bändin noteerasi bändin edes jotenkin.
Kun Johnny Lee Michaels meikkasi euroviisukarsintaa varten, oli Sero Suomen ykkösrokkibändissä Smackissa pomputtamassa nelikielistä. Helsinkiläiseen Smackiin hän liittyi 1986 keväällä ja ehti soittaa kahdella studioalbumilla ja yhdellä livelevyllä ennen kuin yhtye hajosi aivan 80-luvun lopulla.
Smack Lontoossa 1986.
Smackin kanssa Sero pääsi Lontooseen levytysmatkalle ja Kaliforniaan keikkailemaan. Bändin 1987 tehty visiitti Los Angelesiin olikin hyvin pitkäkantoinen koko porukalle. Smackista tuli kulttinimi ison veden takana.
Viime viikolla entinen Guns N' Roses -kitaristi Slash konsertoi Helsingin jäähallissa ja kertoi Helsingin Sanomille kuinka oli "aikoinaankuunnellut pelkkää Smackia kokonaisen vuoden". Yhtye oli toisen suomalaisen, Hanoi Rocksin, ohella hänen suuri vaikuttajansa.
Myös 90-luvun alussa supersuosittu Nirvana soitteli alkuaikoijen keikoillaan Smackin kappaletta Run Rabbit Run. Suomalaisbändin levyjä ei oltu virallisesti edes julkaistu Amerikassa. Neuvosto-Suomesta pääsi yllättävän pitkälle, vaikka nykyajan tietoyhteiskunnan kasvatit eivät aikakautta ymmärräkään.
Smackin olisi kannattannut jäädä Kaliforniaan uraa luomaan, eikä palata keikoille Suomeen. Rahaa kumminkin vuoltiin kassikaupalla Köyliön Lallintalon ja Husulan Kasinon kaltaisista paikoista. Mutta Losista käsin bändi olisi voinut kohota maailmanmaineeseen.
Osa Smackin jäsenistä lähti Amerikkaan 1989, kun bändi oli jo käytännössä hajonnut. Homma kuivui kasaan Amerikan raitilla ja Smack kuopattiin.
Kitaristi Rane Raitsikka asui maassa yli 20 vuotta. Hän kävi sinä aikana vain kerran Suomessa. Satuin todistamaan sitä juhannuksena 1992 Nummirockissa, jolloin Rane oli maassamme keikalla amerikkalaisen Loaded -yhtyeen jäsenenä.
Rajusta huumeongelmasta kärsinnyt Raitsikka muutti takaisin Suomeen viitisen vuotta sitten. Hän soittaa useissa eri kokoonpanoissa, joista tänä kesänä festivaaleilla nähdään ainakin Atomirotta.
Smackin toinen kitaristi Manchuria asuu siellä yhä Amerikassa ja toimii muistaakseni atk-alalla.
Jimi Sero ja Claude 1987.
Smackin laulaja Claude kuoli 30-vuotiaana vuonna 1966. Sydänvikaisen kaverin hurjat elämäntavat veivät hänet nuorena hautaan. Smackin jälkeen ja Amerikan reissuiltaan palattuaan Claude lauloi Fishfaces -yhtyeessä.
Smackin soittajien kiintymys päihteisiin oli tiedossa jo 80-luvulla. Yhtyeen nimi tarkoittaa jenkkislangissa heroiinia, mutta bändi itse kertoi sen olevan ruoskan sivalluksesta tuleva ääni. Orkesterin viritellessä aikoinaan ulkomaiden valloitusta, oli Andy McCoy varoittanut huonolta haiskahtavasta nimestä. Niinpä nimi vaihdettiin hetkeksi Salvationiksi, Lontoossa nauhoitetun levyn mukaan.
Smackin jälkeen Sero liittyi Ballsiin, joka oli ja on kaiketi yhä toimiva suomalainen bluesrockorkesteri. Sen tunnetuin jäsen on laulaja Marjo Leinonen.
Kaiken tuon tiesin Jimi Serosta ennen kirjan lukemista. Sitä en tiennyt, että mies on painiskellut teinistä asti vakavan alkoholiongelman kanssa. Enkä sitä, että hänellä on neljä tytärtä. Tai sitä, että polkupyöräily on hänelle rakas harrastus. Hän on myös selviytynyt syövästä.
Balls on ollut allekirjoittaneelle kautta aikain melko yhdentekevä orkesteri. Seron mukaan se on suunnilleen maailman paras yhtye. Koko ikänsä tietämättään "svengiä" etsinyt basisti väheksyy omia soittotaitojaan, mutta löysi lopulta Ballsissa svengin. Smack ei kuulemma svengannut.
Minulle Sero on kumminkin yhä sama asia kuin Smackin basisti. Tykkäsin bändistä todella paljon 80-luvulla ja tykkään yhä. Näin sen monta kertaa keikallakin muun muassa Kirikalliolla Ihodessa kuin VPK-talolla Turussa.
Problems?
Näin Jimi Seron esiintymässä talvella 2011 Port Arthur -baarissa Turussa. Lavalla oli Tumppi Varosen johtama Problems?, jossa kitaristina oli tuolloin hiljattain Suomeen palannut Rane Raitsikka. Kokoonpano soitti myös saman vuoden kesällä Down By The Laiturissa samana iltana kuin uudelleen koottu Pelle Miljoona Oy, jossa Pellen ja Tumpin lisäksi olivat Ari Taskinen, Sami Yaffa ja Andy McCoy.
Tätä kirjoittaessani kuuntelen The Doorsin Morrison Hotel -levyä vuodelta 1970. Juuri nyt soimaan lähti Maggie McGill -kappale. Smack esitti sitä keikoillaan ja se päätyi myös yhtyeen livelevylle Live Desire vuonna 1986.
Viljami Puustisen kirjoittama Kingston Wall - Petri Wallin saaga (Like 2014) saapui vihdoin luettavaksi tähänkin talouteen. Siitä suuri kiitos Miika Hyttiselle. Nopeasti luettu eepos on kuluvan vuoden kohutuimpia ja kehutuimpia rokkikirjoja.
Puustinen on haastatellut teostaan varten kymmeniä Petri Wallin tunteneita ihmisiä. Helsingissä vaikuttanut Walli (1969-1995) oli kolme albumia ja lukuisia hienoja keikkoja tehneen Kingston Wall -yhtyeen kitaristilaulaja ja pomo. Hän oli tunnetun muusikon Hasse Wallin pikkuveli.
Orkesteria pidettiin suuressa arvossa jo sen elinaikana 90-luvun alussa, mutta nyttemmin bändi on kohotettu astetta korkeammalle pallille. Osin aivan syystä. Minusta tosin tuntuu, että suoranaisessa palvonnassa on hiukan mukana trendituulia.
Musiikillisesti Kingston Wall oli 60- ja 70-luvun rokkia. Bluesia ja progea, mukana ripaus alkuaikojen hevirokkia. Loppuaikoinaan yhtyeen tuotanto sai uusia ulottuvuuksia discon ja teknon kautta, kun Walli innostui näistä musiikkityyleistä.
Minulle oli yllätys, että Kingston Wall toimi kaikesta aikansa
mediahuomiosta huolimatta melkoisessa marginaalissa. Yhtyeellä oli kova
suosio pääkaupunkiseudulla, mutta muun Suomen paitsio kuulostaa hiukan oudolta.
Kirjan mukaan levyt myivät vain pari tuhatta kappaletta, joka sekin
yllätti. Ehkä sitä ei 20 vuotta sitten osannut ajatella. Orkesteri
status kun on nykyään paljon isompi kuin elinaikanaan.
Petri Wallin tarina soljuu lapsuudesta elämänsä viimeiseen päivään,
joka oli kesällä 1995. Tuolloin hän teki itsemurhan
hyppäämällä Helsingin Töölön kirkon tornista. Se, miten nuori
muusikko päätyi tällaiseen ratkaisuun ei varsinaisesti selviä. Tapausta yritetään ratkoa Wallin
bändikaverien, läheisten ja hänet tunteneitten kesken. Huumeilla mässäillään yllättävän vähän, vaikka ne päähenkilön elämään kiinteästi kuuluivatkin.
Puustinen
on tehnyt hyvää työtä kasatessaan lukemattomista haastatteluista
tällaisen kokonaisuuden. Osa tekstistä on väkisinkin hänen
omia olettamuksiaan ja päätelmiä. Teos tuo jollain lailla mieleeni
muutama vuosi takaperin ilmestyneen kirjan Cisse Häkkisestä. Tuo kvasidokumentti on viihteellisempi kuin tämä, mutta Walli ei ollutkaan Cisse -tyyppinen hahmo.
Kingston Wallin keikkoja on kovasti hehkutettu varsinkin kirjan ilmestymisen jälkeen. Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä omien sanojensa mukaan kokenut huimia Kingston Wall -keikkoja. Ja monta. Vähän sama kuin muinaiset Helsingin Kulttuuritalon keikat, jossa kaikki aikalaiset muka näkivät Jimi Hendrixinja Led Zeppelinin.
Omalle kohdalle orkesteri osui muutaman kerran. Varmaksi muistan nähneeni bändin ainakin Nummirockissa, Turussa Ruisrockissa ja Kårenilla sekä Citysoundissa Humalistonkadulla.
Kirjaa lukiessani silmään pistivät monet asiavirheet. Rockiin vihkiytymätön niitä tuskin huomaa, mutta kaltaiseni aktiiviharrastaja saa nyrpistellä silmäkulmiaan tuon tuosta. Huteja on yllättävän paljon.
"80-luvun loppu oli Suomessa yleisesti vaikeaa aikaa englanninkielisille bändeille, mutta Walli otti sen haasteena", kertoo Kingston Wallin alkuaikojen rumpali Petteri Ståhl.
Että mitenkä? Voiko suomalaisessa musiikkihistoriassa parempaa aikakautta ollakaan englanninkieliselle yhtyeelle kuin 80-luvun loppu?
Maa
suorastaan tulvi kolmannella kotimaisella laulavia orkestereita.
Keikkaa oli vaikka muille jakaa ja levyt moninkertaisesti nykypäivään verrattuna.
Nousukausi oli suurimmillaan ennen
90-luvun alun lamaa. Ulkomaillekin kovasti tähyiltiin, mutta sinne harva
pääsi ennen vuosituhannnen vaihdetta. Bändit kuten Melrose, Smack, Havana Black, Bogart Co., Boycott, Gringos Locos, Zero Nine, Hearthill, Peer Günt ja The Nights Of Iguana olivat 80-luvun lopun kuninkaita.
Piirpauken ensimmäisen albumin kerrotaan ilmestyneen 1972, vaikka se putkahti kauppojen hyllyille kolme vuotta myöhemmin. Led Zeppelin hajosi vuonna 1980, eikä vuotta myöhemmin, kuten kirjasta saa käsityksen. Gary Moore teki ensimmäisen blueslevynsä 1990, eikä 80-luvun lopulla. Häntä syytetään "Pepe Ahlqvistin kanssa vesittäneen bluesinpateettisilla tulkinnoillaan".
Tietenkään Kingston Wall - Petri Wallin saagaa ei ole tarkoitus lukea kuin piru Raamattua. Moiset asiavirheet ja kommentit vaan häiritsevät muuten ansiokaassa kirjassa.
Sain viime viikolla takaisin vanhat vhs-musiikkikasettini, jotka olivat lainassa pari-kolme vuotta. Luulin jo kyseessä olevan niin sanotun ikuisuuslainan. Kiitos oman aktiivisuuteni, homma raukesi ja nyt voin taas olla huoleti.
Kyseessä on pino 80-luvun puolivälistä 90-luvun alkuun ajoittuvia nauhoitteita, joissa on silloisista televisio-ohjelmista taltioituja musiikkivideoita. Hittimittari, Rockstop, Pål Presley Show, Kamoon kielet poikki, Levyraati ja mitä niitä siihen aikaan olikaan.
Koska aikoinaan näin suurta vaivaa kootessani kasetteja, alkoi pitkä laina-aika vähitellen vituttaa kovasti. Kun yritin kysellä omaisuuteni perään, olivat vastaukset joko epämääräisiä tai sitten ei vastausta kuulunut ollenkaan. Pienen ukaasin kautta vihdoin sain vhs:ni takaisin.
Diiliin kuului myös kasettien siirto dvd:lle. Kuten epäilinkin, ei moinen toteutunut ainakaan minun kohdallani. Ja tuskin enää jälkikäteen totetutuukaan. Kova oli uho, mutta eipä tarvitse enää tästä osoitteesta lainata yhtään mitään.
Monet tuttavat ovat kuulemma kipanneet vhs-lastinsa suoraan taloyhtiön roskakoriin. Itse en ole sellaista temppua tehnyt, koska mielestäni se on aivan hullun hommaa. Kasettien nauhoittamiseen ja koostamiseen sekä mahdollisen kansien tekemiseen kun on kulutettu valtavasti aikaa ja vaivaa.
Pari vuotta sitten annoin kaksi kassia kasetteja eräälle kaverille, joka pitää melkoista vhs-museota kesäkortteerissaan. Ne eivät ole siellä seinäkoristeina, vaan hän katselee elokuvia ajankulukseen. Huomattavasti parempi ratkaisu kuin nakata kasetit roskikseen. Pääsivät ainakin hyvään kotiin.
Musiikkikaseteistani en hevillä luovu. Viime viikon perjantaina oli sopivaa aikaa panna vhs-nauhuri rullaamaan ja katsella yhtä näistä legendaarisista tallenteista, jotka viime viikolla pääsivät takaisin kotiin. Aikoinaan muistin ulkoa jokaisen videon ja niiden järjestyksen, eikä muisti ollut vieläkään pahemmin mennyt. Kunnon nostalgiaa!
Facebookissa on kuluvalla viikolla ollut varsinainen villtys listata omia suosikkilevyjä- ja kappaleita kaverien nähtäväksi.
Kannoin korteni kekoon jo ennen uutta vuotta, jolloin listasin kymmenen suosikkialbumiani omalle Facebook-sivulleni. Pari päivää sitten näpyttelin näytille kymmenen itselleni merkityksellistä biisiä.
Kummankin listan kokoamiseen meni noin viisi minuuttia. Tänään lista voisi olla hieman erilainen, mutta kyseisellä hetkellä se oli juuri tuollainen. Onhan hyvää musiikkia tehty sen verran paljon, että hyllyt notkuvat niiden painosta.
"Laita statukseesi 10 biisiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet sinua. Älä mieti liikaa, biisien ei tarvitse olla suuria tai hienoja", kuuluivat ohjeet. Suuruudesta en monenkaan rallin kohdalla mene sanomaan juuta enkä jaata, mutta hienoja ovat jokainen ensitahdeista loppuun saakka.
Hanoi Rocks: Tragedy Motörhead: Overkill Blackfoot: Send Me An Angel The Almighty: Free N' Easy Rainbow: Kill The King Circus Of Power: In The Wind Yngwie Malmsteen: Far Beyond The Sun Manowar: Mountains Andy McCoy: Strung Out Nazareth: Broken Down Angel
Viime vuoden lopulla listasin albumeja samalla metodilla. Nämä ovat aakkosjärjestyksessä.
Accept: Balls To The Wall Black Sabbath: Heaven And Hell Dio: Holy Diver Blackfoot: Siogo Georgia Satellites: Georgia Satellites Hanoi Rocks: Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks Manowar: Sign Of The Hammer Peer Günt: Peer Günt Rainbow: Rising Smack: On You
Eräs Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva ja nykyään Pirkanmaalla asuva tuttu ilmeisesti kyllästyi lukemaan kaveriensa listailuja. Vastaiskuksi hän latasi näytille kymmenen parasta ruokaa. Mukana oli muun muassa karjalanpaisti ja ykkösenä minulle vain nimenä tuttu sultsina. Mutta mielenkiintoinen oli hänen levylistansakin.
Viime viikolla Youtubeen putkahti mielenkiintoista materiaalia. Hanoi Rocksin keikka Readingin rockfestivaaleilla kesällä 1983 oli ladattu palvelimeen.
Brittiläinen valokuvaaja Justin Thomas otti aikoinaan runsaasti fotoja Suomesta Lontooseen muuttaneesta rockyhtye Hanoi Rocksista. Miehellä oli välillä videokamerakin mukana. Thomasin arkistoissa 30 vuotta lojunut festarivideo on vihdoinkin nähtävillä netissä.
Hanoi Rocks oli vuonna 1983 ehkä parhaimmassa vedossaan. Valitettavasti video ei tee oikeutta bändille heikon äänen- ja kuvalaadun vuoksi, mutta yhtyeen energia välittyy kyllä.
Readingin keikka mainitaan Ari Väntäsen kirjoittamassa Hanoi Rocks: All Those Wasted Years -kirjassa. Siinä laulaja Michael Monroe ilkkuu, että "aina kun häntä vitutti Andy McCoy, hän kelasi keikkavideosta kohtaa, jossa kitaristi saa kusipullosta päähänsä kesken soolon". Itse en moista kohtaa videolta löytänyt ainakaan yhdellä katselukerralla, mutta lavalle lentävä pullosateen näkee kyllä huonosta kuvanlaadusta huolimatta.
Muistan, että suomalaisessa OK-nuorisolehdessä oli juttua Hanoin Readingin keikasta. Samalla festarilla esiintyivät muun muassa Black Sabbath, jossa lauloi tuolloin paremmin DeepPurplesta tunnettu Ian Gillan, Thin Lizzy, Marillion, Big Country ja muutama vuosi sitten uuteen nousuun dokumenttielokuvan avulla päässyt Anvil.
Hanoilta ilmestyi keväällä 1983 kolmas studioalbumi Back To Mystery City. Levyn kappaleet ovatkin Readingin keikalla pääosassa. Setti on pitkälti samanlainen kuin joulukuussa -83 Lontoon Marqueella nauhoitetun livelevyn All Those Wasted Yearsin kappalelista.
Onnistuin 13-vuotiaana seiskaluokkalaisena näkemään Hanoi Rocksin. Bändi poikkesi videon kuvausvuonna uudenvuoden aatonaattona Kalannin urheilutalolla. Lämmittelybändinä oli tuolloin vielä täysin tuntematon helsinkiläinen Smack. Jälkimmäisenkin näin lavalla puolen tusinaa kertaa uudelleenkin, mutta Hanoita piti odottaa 2000-luvulle asti, jolloin yhtye koottiin uudestaan.
Rock-Suomi on kymmenosainen dokumentti suomalaisen rockin vaiheista. Yhden totuuden sijaan sarjassa tehdään kymmenen matkaa. Kukin jakso sukeltaa tietyn tyylilajin tai musiikillisen lähestymistavan näkökulmasta kotimaisen rock-kulttuurin evoluutioon. Faktojen takaa metsästetään peruskronologian ja ensyklopedisen nippelitiedon sijaan unelmien, motiivien ja elämysten historiaa pioneerivuosista nykyaikaan.
Mistä suomalainen rock ja sen tekijät ovat ammentaneet eri aikoina käyttövoimansa ja omintakeisen ilmaisunsa? Mitä luovalla vimmalla on ollut vastassa suomalaisessa todellisuudessa? Mitä historiasta on jäänyt elämään?
Runsaasta haastattelumateriaalista ja sekä virallisista että yksityisistä arkistolähteistä kootusta aineistosta on rakennettu kokonaisuus, jossa välittyy myös kotimaisen rockin visuaalinen ja tyylillinen olemus tuoreella tavalla.
Sarjassa kuultavat todistajalausunnot edustavat rockin kenttää poikkeuksellisen laajasti ulottuen suuren yleisön ikoneista alakulttuurien kulttinimiin; jaksojen teemoina ovat muun muassa suomirockin sielunmaisema, hip hop, laululyriikan rooli suomalaisessa rockissa, edistyksen unelma ja proge, suomalainen pop-idoli, metallin maa & "Amerikan ääni".
Yle Teema esitti juuri uusintoina Rock-Suomi -dokumenttisarjan. Ensimmäisellä kerralla taisin katsoa joka jakson, nyt hieman valikoivammin ja digiboksille tallentaen. Jos ruudussa näkyi vaikka Elastinen tai Jori Hulkkonen, eihän meikäpoika sellaista soopaa kauan jaksanut. Hienosti tehdyssä sarjassa nähtiin kuitenkin 80% mielenkiintoista tavaraa.
Jaksot oli nimetty merkkillisesti. Niistä ei pystynyt vanha erkkikään päättelemään mistä mahtaa olla kyse. Esimerkiksi Kotipojat kertoi hiphoppareista. Onneksi muistin sen ensimmäiseltä esityskerralta, joten osasin nyt varoa.
Raskassarja oli varmaan helpoin nimensä puolesta. Suomalaisesta metallimusiikistahan siinä oli kyse. Jakso oli muuten oikein mielenkiintoinen, mutta sellaisten hevipioneerien kuten Stone -yhtyeen Janne Joutsenniemen tai Stratovariuksen Timo Tolkin oheen oli ängetty Mokoman Marko Annalaa ja muita mielestäni sinne sopimattomia.
Valloittajat puolestaan kertoi siitä miten suomibändit yrittivät aikoinaan päästä ison veden taa kyykyttämään rokkikansaa. Jaksossa puhuvat muun muassa Smack -yhtyeen Rane Raitsikka ja Havana Blackin Hannu Leiden mielenkiintoisia juttuja.
Tein samasta aiheesta eli suomalaisbändien maailmanvalloituksesta medianomitutkinnon seminaarityön keväällä 1998. Sivuja kertyi muistaakseni lähes 40, vaikkei yksikään suomalaisbändi ollut vielä tuohon aikaan päässyt maailmalla kunnolla parrasvaloihin. Se tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin Daruden ja Bomfunk MC'sin kautta (jos niitä nyt voi edes bändeiksi kutsua).
Tarinoita murentuneista maailmanvalloitusyrityksistä riitti seminaarityöhön senkin edestä. Parhaana esimerkkinä siitä on Hanoi Rocksin tarina. Se kattaa alla olevasta linkistä ensimmäisen neljänneksen.
Georgia Satellitesin ensimmäinen levy ilmestyi lokakuussa 1986. Se on kestänyt aikaa hyvin. Kiekkoon tulee tartuttua silloin tällöin. Ajatonta rock'n'rollia jaksaa kuunnella vuodesta toiseen.
Ostin levyn kesällä 1987, melkein heti sen ilmestyttyä Suomessa. Legendaarinen turkulainen levykauppa Kane Records sijaitsi tuolloin osoiteessa Kauppiaskatu 16. Kane tilasi levynsä Kanadasta, joten painokset poikkesivat jonkun verran muista Suomessa saatavilla olevista levyistä. Kanen tavaramerkiksi muodostuivat lp-levyt, joiden kannen alareunassa saattoi olla sahattu viilto. Usein sisäpussit olivat läpinäkyvää muovia, eikä kuvallisista sisäpusseista tai sanoituksista ei ollut tietoakaan.
Georgia Satellites luokiteltriin jossain "toisen polven southern rockiksi". Hard rock -kategoriaan se sopii myös. Kun bändin ensimmäinen levy ilmestyi Suomessa, kuvaili Helsingin Sanomat yhtyettä "Amerikan Smackiksi", viitaten helsinkiläiseen katurockorkesteriin.
Georgia Satellitesin ensimmäisellä levyllä on kaksi suurta hittiä. Avausraita Keep To Hands To Yourself ja Battleship Chains. Levyn päättävä Rod Stewart -laina Every Picture Tells A Story vuodelta 1971 on sekin kiekon kohokohtia.
Keep Your Hands To Yourself
Railroad Steel
Battleship Chains
Red Light
The Myth of Love
Can't Stand the Pain
Golden Light
Over and Over
Nights of Mystery
Every Picture Tells a Story
90-luvun alussa hajonnut Georgia Satellites ehti käydä Suomessa pari kertaa. Näin bändin Ruisrockissa 1989 ja Nummirockissa 1991. Molemmat kaikat ovat yhä muistissa. Laulajakitaristi Dan Baird toimii nykyään omillaan ja on keikkaillut toisinaan Suomessakin. Georgia Satellites on sittemmin koottu ainakin tilapäisesti yhteen, mutta en tiedä sen nykytoimista.
