Syksyn mielenkiintoisin kirjauutuus on Bazar Kustannuksen kautta suomeksi ilmestynyt Ronnie James Dion omaelämänkerta Rainbow In The Dark.
Ronnie James Dio (1942-2010) oli amerikkalaisartisti, joka keski-iässä profiloitui hevilaulajaksi Rainbow-, Black Sabbath- ja Dio-bändien keulilla. Takana oli erinäisiä orkestereja ja levytyksiä jo 50-luvun lopulta lähtien, mutta suuri suosio antoi odottaa 80-luvulle asti.
Ronnie James Dio ehti kirjoittaa muistelmiaan pitkälti ennen kuin syöpä vei hänet toukokuussa 2010. Tekstin kirjaksi asti tuottamiseen meni yllättävän kauan, mutta lopulta Dion leski Wendy Dio ja brittiläinen musiikkitoimittaja Mick Wall viimeistelivät teoksen.
Rainbow In The Dark (nimi tulee Dion debyyttialbumin Holy Diverin kappaleesta) on siitä kummallinen elämänkerta, että se loppuu vuoteen 1986. Tuolloin Dio-yhtye oli suosituimmillaan ja laulajan suurin unelma toteutui - olla pääesiintyjänä Madison Square Gardenin lavalla New Yorkissa.
Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat tarinat 70-luvulta eteenpäin. Dion Elf-yhtyeestä kehkeytyi Deep Purplesta eronneen kitaristi Ritchie Blackmoren taustabändi, jonka nimeksi tuli Rainbow. Tuolloin Ronnie sai ensi kerran maistaa menestystä.
Liityttyään vuonna 1979 Black Sabbathin laulajaksi Ozzy Osbournen tilalle, tuli lisää mainetta ja mammonaa. Tuolloin laulaja lanseerasi käsimerkit, joilla hän osoitteli yleisöä konserteissa.
Nämä ns. pirun sarvet ovat nyttemmin muodostuneet osaksi populaarikulttuuria. Jopa siinä määrin, että Suomen pääministeri Matti Vanhanen väänteli sormiaan Lordin kanssa Euroviisu-menestyksen kunniaksi keväällä 2006.
Hevilaulajana Ronnie James Dio ei tuonut varhaista uraansa tuonut esille, eikä ennen Youtube-aikakautta ollut mahdollista kuulla hänen 60-luvun bändejään. Kirja valottaakin orkesterien kuten Ronnie And The Redcaps vaiheita. Dion hevikautta seuranneille teksti puolestaan lienee pääosin tuttua.
Minulla oli kunnia tavata Ronnie James Dion kerran. Hän oli herrasmies, joka kunnioitti fanejaan toisin kuin monet muut maailmantähdet. Aina välillä tulee fiilisteltyä nimikirjoituksia Rainbow-, Black Sabbath- ja Dio-vinyylien kansissa.
Lavalla näin Dion ainakin kuusi kertaa. Näistä kovin spektaakkeli lienee Sweden Rock Festivalilla 2007 koettu Heaven & Hellin konsertti, jossa nimensä vaihtanut Black Sabbath esitti Ronnie James Dion aikaisia kappaleita.
Koska äänilevyjä on kertynyt vuosikymmenten varrella nurkkiin vino pino, on niitä toisinaan myös kuunneltava. Vaikka fyysinen äänite onkin mielestäni paras vaihtoehto, niin täytyy myöntää, että tietokoneella ollessani ja näitäkin juttuja naputellessani soi taustalla suoratoistopalvelu Youtube.
Tällä hetkellä kuuntelen Youtubesta norjalaisen Jornin uusinta albumia Heavy Rock Radio II. Siinä komeaääninen laulaja Jorn Lande bändeineen versioi muun muassa Deep Purplen, Manfred Manin, Don Henleyn,Bryan Adamsin ja Dion kappaleita.
Viime lauantaina innostuin taas vaihteeksi selaamaan lp-levyjäni oikein urakalla. Levysoittimessa pyöri lukuisia kiekkoja kuten Gillanin Gillan Is Heavy Rock, Rainbowin Down The Earth, Lee Aaronin Metal Queen, Horsepowerin Virginity, TheQuireboysin Live Album, Helixin NoRest For The Wicked sekä sattumoisin Ozzy Osbourneltakin samanniminen No Rest For The Wicked.
Vinyylilevyjen ja toisinaan lasin pohjalle lorahtaneiden makoisten vodkadrinkkien kanssa oli hyvä pohjustaa illan tulevaa livemusiikkielämystä. Sen tarjosi duo The Sedät eli Taage &Garfield Aurajoen rannalla Wanhassa Rahtilaivassa, kaverien kesken Rahtiksessa.
Olen vuosien varrella nähnyt turkulaiskaksikon keikalla ainakin kaksikymmentä, ehkä jopa kolmekymmentä kertaa. Siinä on hiljalleen oppinut mitä biisejä on illan mittaan odotettavissa. Tällä kertaa keikkasetissä oli pari uutta rallia.
Ehtoo polkaistiin käyntiin hieman yhdeksän jälkeen todennäköisesti jokaisen paikalla olleen tuntemalla Black Sabbathin Paranoid-klassikolla. Heti seuraavana kuultiin toinen kovan luokan kappale, nimittäin Touch Too Much laulaja Bon Scottin viimeksi jääneeltä AC/DC-levyltään Highway To Hell. Etenkin jälkimmäisen sovitus toimi mainiosti.
Rahtis-keikka oli laivan ruokaravintolan puolella. Tällä hetkellä siellä ei tosin ole murkinaa tarjolla, koska edellinen yrittäjä pisti pillit pussiin viime kesänä. Setiä oli kuuntelemassa täysi salillinen enemmän tai vähemmän juhlahumussa ollutta porukkaa, joista valtaosa tuntui olevan kaksikon tuttavia.
Facebookissa on toisinaan erilaisia kiertojuttuja, joilla kaverisi voivat haastaa sinut mukaan johonkin mikä kulloinkin sattuu olemaan meneillään. Luontokuva- ja musiikkiaiheisiin haasteisiin olen ottanutkin osaa ahkerasti.
Pari viikkoa sitten FB-syöttöön alkoi ilmestyä englanniksi pohjustettu juttu. Siinä kyseltiin merkittäviä levyjä, jotka ovat yhä tänäkin päivänä kuuntelussa. Totta hemmetissä kannoin korteni kekoon kun näin läheinen aihe sattui olemaan.
Kukaan ei ollut vaivautunut suomentamaan tekstiä, enkä aio minäkään sitä nyt ruveta tekemään, mutta homma meni näin.
"10 all time favourite albums. What really made an impact and is still on your rotation list, even if only now and then. Post the cover, no need to expalin, just nominate one of your friends to share theirs."
Siinäpä pähkinä purtavaksi, mikäli haasteen otti tosissaan. Toki näihin voisi heitellä mitä tahansa, mutta ajattelin asian niin, että valitsen kymmenen musiikkiharrastukseni alkuaikoina pirun kovin kolahtanutta ja yhä suht aktiivisessa kuuntelussa olevaa levyä. Varmaan moni potentiaalinen lätty jäi poiskin, mutta seuraavat tälläsin näytille, yhden per päivä.
Jokaisesta levystä voisi tarinoida pitkät pätkät kaikenlaista, mutta jääköön se tällä kertaa. Hyvin merkittäviä kiekkoja kaikki.
Eniten tykkäyksiä kertyi Stray Catsin debyyttiälpeelle vuodelta 1981. Näyttää olleen monille merkittävä albumi. Sen voisikin pistää illalla pyörimään ja siemailla kuuntelunautinnon ohessa esimerkiksi pari tuopillista keskiolutta.
Rockin legendaarisimpiin kitaristeihin kuuluva englantilainen Ritchie Blackmore on tunnettu DeepPurple- ja Rainbow-yhtyeistä. Sankari- ja tilutushevin isä kokosi pari vuotta sitten uudelleen Rainbowin, joka on viimeksi toiminut 90-luvun puolivälissä.
Orkesteri on on tehnyt säästeliäästi keikkoja, mutta perjantaina 13. huhtikuuta 2018 vuorossa oli esiintyminen loppuunmyydyllä Helsingin Hartwall Arenalla.
Kun liput tulivat myyntiin marraskuussa 2017, olin minäkin mukana ostohuumassa. Pitihän se Blackmore nähdä edes kerran elämässä rokkibiisien parissa. Viimeiset parikymmentä vuotta hän on soitellut keskiaikamusiikkia Blackmore's Night -yhtyeessä.
Iso Hartwall Arena myytiin hetkessä loppuun, vaikka ihan viime päiviin asti sinne ilmaantuikin jostain lisäpaikkoja.
Turkulainen Levykauppa Äx ilmoitti loppuvuodesta, että se järjestää kuljetuksen Helsinkiin. Ilmoittauduinkin heti mukaan.
Lähdin matkaan vähän sekalaisin tuntein. Ilmassa ei ollut suuren urheilujuhlan tuntua. Ei etenkään, kun erehdyin torstaina katsomaan yhtyeen tuoretta Moskovan konserttia netistä. Aivan hirveää löysää paskaa. Se pani epäilemään, tuleekohan Helsingin keikastakaan oikein mitään. Paikotellen onneksi sentään tuli.
Matka Helsinkiin meni joituisasti. Rokkibussissa oli tuttuja alan miehiä monta, uusia naamojakin melkoisesti. Jopa pari naista oli mukana.
Blackmore on minulle yksi merkittävimmistä, ellei jopa merkittävin kepittäjä raskaan rockin saralla. Rainbow ja Deep Purple ovat suosikkibändejäni. Videopätkät nyky-Rainbowin esiintymistä eivät sen sijaan ole vakuuttaneet lainkaan. Löysää, hidastempoista soittoa, josta puuttuu muna. Loppuunmyytyä Hartwall Arenaa tuskin moiset "pikkuseikat" haittasivat.
Konsertin ensimmäiset kappaleet, vuoden 1981 hittilevy Difficult To Curelta tutut Spotlight Kid ja ISurrender kuulostivat järkyttävän huonoilta. Ajattelin, että voi vittu sentään, tällaisestakö maksoin 99 euroa? Esiintymisen edetessä homma onneksi sentään jotenkin petraantui.
Vaikka Blackmorella on kautta aikojen ollut tapana vähän lintsata ja soitella omia variaatioitaan kappaleisiin, oli Helsingissä sellaista soittoa, että oikein ihmetellä piti. Muut soittajat yrittivät parhaansa mukaan paikkalla maestron aiheuttamaa vajetta.
Laulaja, chileläinen Ronnie Romero hoiti tonttinsa parhaansa mukaan. Jossain toisessa bändissä hän varmasti olisi oikein loistava, mutta mielestäni Rainbowiin kuuluisi 80-luvun alussa bändissä laulanut Joe Lynn Turner.
Basisti Bob Noveau ja rumpali David Keith ovat tuttuja Blackmore's Nightista. Rainbowissa puolestaan pitäisi olla ihan eri rytmiryhmä.
Kosketinvelho, ruotsalainen Jens Johansson tunnetaan muun muassa suomalaisesta Stratovarius-yhtyeestä. Hänellä olikin kova työ pitää Blackmoren aiheuttamaa vajetta koossa. Tuon tasoinen kaveri kyllä soittelee vaikka unissaan ja pesti Blackmoren bändissä lienee iso sulka hattuun.
Deep Purple-kappaleiden suuri määrä setissä oli tiedossa, mutta Rainbow-keikalla olisin kaivannut Rainbow-materiaalia. Purplea voin mennä katsomaan ihan erikseenkin, sitä varten en tarvitse Rainbowia. Esimeriksi loistavilta Straight Between The Eyes- tai Bent Out Of Shape -levyiltä ei tullut ainuttakaan biisiä.
Välillä bändi kuulosti lähes siltä miltä sen kai pitäisikin. Sixteenth Century Greensleeves, Purplen Child In Time javuoden 1976 klassikkolevyltä Rising tuttu Stargazer olivat illan parasta antia.
Konsertin viimeiseksi jäänyt kappale oli Burn, joka Deep Purplen vuonna 1974 ilmestyneen samannimisen levyn avausraita. Blackmore oli näemmä unohtanut miten yksi maailman parhaimmista riffeistä menee ja soitteli sen hiukan sinnepäin. Pidän tuollaista yleisön halveksimisena, en suinkaan minään taiteilijan vapautena.
Nyky-Rainbowia on puolusteltu esimerkiksi sillä, että "Blackmore on jo vanha mies, 73-vuotias". Entä sitten? Jollei homma toimi, olisi syytä lopettaa. Surullisia esimerkkejä vähän vastaavista virityksistä on koto-Suomessa Remu Aaltosen kivireki-Hurriganes. Se oli parin viime vuosikymmenen aikanajotain niin kammottavaa, ettei mitään rajaa. Hyvä, jos biisit edes tunnisti! Onneksi hän vihdoinkin tajusi lopettaa ja toivottavasti päätös myös pitää.
Ilta menee sarjaan "paska reissu, mutta tulipa tehtyä". Tai ei itse reissussa vikaa ollut, päinvastoin. Mukavaa sakkia bussissa ja näin monia tuttuja pitkästä aikaa. Vaikka odotukset eivät korkealla olleetkaan, olisi musiikillinen anti saanut silti olla parempi.
Brittiläinen Graham Bonnet on etenkin heavy rock -piireissä tunnettu mies, mutta tavalliselle tallaajalle hän ei ehkä sano mitään. Vuonna 1968 The Marbles -yhtyeessä pinnalle noussut Bonnet on myös ahkera Suomen vierailija. Edellisen kerran hänen kultakurkustaan pulppuavaa laulua saatiin näillä leveysasteilla kuunnella huhtikuussa 2016. Jo vajaan vuoden jälkeen Bonnet bändeineen oli taas Suomessa.
Hevilaulajaksi Bonnet ajautui vähän kuin vahingossa. Suosittu brittiläinen Rainbow -yhtye oli jo studiossa levyttämässä uutta albumiaan (Down To Earth, -79), vaikka heiltä puuttu vokalisti. Ronnie James Dio oli juuri eronnut bändistä. Hän kun ei halunnut lauleskella rakkausaiheista, vaan etupäässä sateenkaarista ja lohikäärmeistä. Dio löysi uuden kodin Black Sabbathista.
Rainbowin (ja Deep Purplen) kitaristista Ritchie Blackmoresta kertovassa Musta ritari -kirjassa mainitaan kuinka Rainbowin rumpali Cozy Powell (1947-1998) otti studiossa puheeksi The Marblesin ja sen laulajan. Miestä alettiin etsiä ja lopulta hän päätyi bändiin.
Rainbow vuonna 1980.
Bonnetin ura Rainbowissa jäi vain noin vuoteen ja yhteen levyyn. Viimeinen keikka yhtyeen kanssa oli jättimäisellä Monsters Of Rock -festivaalilla Englannissa kesällä 1980. Se oli myös Powellin viimeinen esiintyminen Rainbowin kannuttajana.
Bonnetin pukeutumistyyli herätti etenkin 80-luvulla ihmetystä. Vaikka mies lauloi heviä, näytti hän lähinnä lipevältä autokauppiaalta puvun takkeineen ja kravatteineen. Myös tukka on aina ollut kuin anopin unelma, eikä suinkaan rokille tai varsinkaan heville ominainen pitkä malli.
Rainbowin jälkeen Bonnet on laulanut monissa bändeissä ja projekteissa kuten Michael Schenker Groupissa, Alcatrazzissa ja Impellitterissä. Tuorein levy on viime syksynä ilmestynyt The Book, jossa tänä vuonna seitsemänkymmentä vuotta täyttävä laulaja kurittaa äänijänteitään ehkä paremmin kuin vuosikausiin.
Michael Schenker Group vuonna 1982.
Kun kuulin, että naapuritalosta ollaan lähdössä Bonnetin keikalle Tampereelle, olin pienen mietinnän jälkeen valmis hyppäämään kyytiin mukaan. Harvemmin tulee arkikeikkoja harrastettua edes Turussa, mutta parin tunnin matka Tampereelle sujui yllättävän kivuttomasti.
En edes muista koska viimeksi olen käynyt Tampereen Klubilla. Lienee joskus 2000-luvun alkuvuosina Tammerfestien aikaan. Olikin jo aika tarkastaa paikan nykykunto.
Torstaikeikaksi Klubille oli saapunut paljon sakkia. Veikkaisin, että siellä oli jopa kaksi kolmasosaa kapasiteetista. Muutaman tutun arvelin näkeväni ja niin myös kävikin. Tapio Vuorisalmi ja Jouni Jokela ovat Tampere-keikkojen vakiokasvoja.
Paikallista muusiikkokermaa oli saapunut saliin jonkun verran. Bonnetin kanssa Suomen keikoilla aikoinaan soitelleet rumpali Lacu Lahtinen (Popeda, ex-Hanoi Rocks) sekä suurella kohulla joulukuussa potkut Olli Lindholmin johtamasta Yö-yhtyeestä saanut kitaristi Daffy Terävä seurasivat innoissaan lavan tapahtumia. Bongasin myös Daffyn puolison Päivi Lepistön, joka tunnetaan 90-luvun suosikkiyhtye Movetronin laulajana. Hän on laulanut taustoja Bonnetin Suomen keikoilla.
Graham Bonnet Band vuonna 2016.
Ilta alkoi tasan kello 20, jolloin lavalle asteli Wishing Well -niminen suomalaiskokoonpano. En tuntenut bändiä ennestään, mutta muistelin nähneeni joskus Youtubessa heidän musiikkivideonsa.
Toivomuskaivo olikin oletettua rankempi bändi. Mieleen tuli sakemannihevi, sellaiset jyystäjät kuten Running Wild ja Accept. Myös amerikkalainen Manowar muistutti olemassaolostaan monin paikoin. Jyväskylästä Tampereelle saapunut pitkänlinjan hevimies Pekka Pietiläinen puolestaan rinnasti Wishing Wellin lähinnä Rainbowiin.
Juontaja Heikki Paasosen ja Klamydian laulajan Vesku Jokisen risteytykseltä näyttänyt Wishing Well -vokalisti heilui Klubin lauteilla kuin spiidiä vetänyt heinämies. Hän sai kurkustaan irti huomattavasti tuhdimpaa ääntä kuin mitä päältä päin olisin veikannut. Kaveri oli erinomainen lavaesiintyjä, eikä lainkaan pöllömpi laulajakaan.
Illan yleisöjakauma oli yllättävän miesvaltainen. Vähän varttuneempia ja osin hyvin tyylikkäitäkin naisia oli ehkä vaivaiset kymmenen, raavaita uroita puolestaan noin parisataa. Olkoonkin, ettei Graham Bonnet taida olla mikään pillumagneetti, mutta olisin luullut hänen musiikkinsa kiinnostavan vähän enemmän kauniimpaa sukupuolta.
Illan aikana varmasti eniten katseita keräsi Graham Bonnet Bandin basisti Beth-Ami Heavenstone. Yli viisikymppinen Heavenstone on kaunis ja näyttävä nainen, jonka liikkeitä ja bassottelua oli ilo seurata.
Rainbowin Down To Earth -levyltä löytyvällä Eyes Of The Worldilla aloittanut Graham Bonnet Band saapui lavalle reilusti myöhässä aikataulusta. Useimpia tämä tuskin haittasi, sillä jo avauskappale sai vipinää punttiin.
Valtavalla, aivan liian kovalla äänenvoimakkuudella tuutannut lämmittelybändi oli todennäköisesti herättänyt miksaajankin unesta, sillä Bonnetin aikana voluumi oli paljon kuuntelijaystävällisempi.
Yhtyeen settilista oli kooste Bonnetin uran varrelta 70-luvun lopusta lähtien. Rainbowin biisejä varmasti jokainen osasi odottaakin, samoin miehen ehkä tunnetuinta soolokappaletta Night Gamesia. Alcatrazziakin oli mukana muutama kipale. Uudelta levyltä kuultiin kolme rallia, joista etenkin Into The Night on vallan loistava menopala.
Michael Schenker Groupin vuonna 1982 ilmestyneellä Assault Attack -levyllä laulanut Bonnet kertoi Klubin lavalla potkuistaan kyseisestä bändistä. Ilmeisesti yleisön joukosta joku sitä niin kovasti pyyteli ja huuteli. Laulaja tuntui olevan leppoisalla tuulella muutenkin. Hymyä ja pitkiä välihöpinöitä riitti.
Mikäli oikein ymmärsin, oli Bonnetin kalu aikoinaan pullahtanut ulos housuista kesken keikan. Syynä rikkoontunut vetoketju. Bonnet ei myöskään ollut ehtinyt kunnolla opetella Schenkerin vanhojen biisien sanoja ennen ensimmäistä konserttia. Yleisö oli tuuppinut lunttilaput pois paikoiltaan. Epäonnisen illan jälkeen laulajalla oli kengän kuva perseessään.
Assault Attackilta kuultiin peräti kolme kappaletta. Nimibiisin lisäksi Bonnetin keikkavakioihin kuluva Desert Song ja harvemmin esitetty Dancer.
Pari kertaa olin huomaavinani flirttailua Bonnetin ja basistin välillä. Taputtelipa laulajamme tätä jossain vaiheessa pepullekin. Bändiesittelyssä sitten selvisi, että he ovatkin pariskunta.
Bändissä oli uusi rumpali Mark Benquechea. Mies takoi hiukan jäykännäköisesti, mutta jämäkästi. Kosketinsoittajana toimi Jimmy Waldo, joka on Bonnetin vanha yhtyetoveri 80-luvun Alcatrazzista.
Kitaristi Conradon Pesinaton työskentelyä oli ilo seurata - mies kun olisi veivannut lavalla varmasti vaikka aamunkoittoon saakka. Varsinainen showmies, joka kolme vuosikymmentä sitten olisi todennäköisesti kohonnut kuuluisien kepittäjien joukkoon YngwieMalmsteenin ja Steve Vain seuraksi. Molemmat soittivat muuten Bonnetin Alcatrazz -yhtyeessä.
Keikan jälkeen joukko innokkaita nimikirjoituksen metsästäjiä jäi palloilemaan Klubin tyhjenevään saliin. Bonnet bändeineen ilmestyi lopulta levymyyntitiskin taakse, josta jakelivat signeerauksia ja poseerasivat mielellään kännykkäselfieissä faniensa kanssa.
Olipa hauska ehtoo vaihteeksi arkenakin. Kiitos valokuvista Tony Lundbergille.
31. tammikuuta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta Kirka Babitzinin kuolemasta. 56-vuotiaana menehtyneen laulajan merkkipäivä nostatti etenkin Facebookissa valtaisan päivitysvyöryn. Yksi jos toinenkin paljastui miehen tuotannon suureksi ystäväksi.
Omalle ikäluokalleni Kirka on ollut olemassa aina. En muista koskaan kokeneeni häntä mitenkään erityisen lässyksi laulajaksi toisin kuin vaikka jotain Tapani Kansaa, joka hänkin on tuttu jo lapsuudesta 70-luvulta.
60-luvulla laulajan hommat aloittanut Kirka ehti uransa ensimmäisten vuosikymmenten aikana esittää vähän sitä sun tätä, mutta tunnettiin 80-luvulla etenkin iskelmälaulajana.
Vähälle huomiolle jäi, että vuonna 1982 Kirka ja siskonsa Muska Babitzin lauloivat kumpainenkin pari biisiä suomenkielistä heviä Kimmo Kuusniemi Bandin levyllä Moottorilinnut. Musiikillisesti melkoisen yhdentekevä julkaisu on kohonnut jonkinlaiseen kulttimaineeseen vasta viime vuosina. Aikanaan se ohitettiin lähes täysin, eikä albumi ollut mikään merkkiteos toisin kuin monet tuntuvat nykyään uskovan.
Kun Kirka vuonna 1986 kääntyi tunnetusta iskelmätähdestä "hevirokkariksi", olin aluksi vähän skeptinen homman toimivuudesta. Vuotta aiemmin näin televisiotaltioinnin, jossa hän veti antaumuksella Rainbowin Long Live Rock'n'Roll -kappaleen, joten täysin yllätyksenä asia ei tullut.
Apu-lehdessä oli syksyllä 1986 juttu Kirkan uudesta rokkiurasta. Silloinen tuttuni MarkoKoljonen totesi, että "ei kai sitä nyt voi ottaa tosissaan". Joululahjaksi sain tädiltäni Kirkan R.O.C.K. -albumin, joka vastoin Koljosen uumoiluja osoittautui varsin päteväksi tuotokseksi.
R.O.C.K. otettiin hyvin vastaan. Se myi kultaa, jonka raja oli tuohon aikaan 25 000 yksikköä. Levyllä soitti studiomuusikoita kuten Janne Louhivuori, Vesa Aaltonen ja Kassu Halonen. Viimeksi mainuttu oli myös vastuussa biiseistä yhdessä Edu Kettusen, Esa Kaartamon ja KisuJernströmin kanssa. Ei ehkä järin rokkia paperilla, mutta kuunneltuna toimivaa.
Albumin tunnetuimmat raidat nimikappaleen ohella ovat I'll Be Yours ja Kassu Halosen itsensä aiemmin samana vuonna levyttämä Strangers In The Night. Ilmeisesti Halonen havaitsi, että UriahHeep -tyylinen biisi sopisi hyvin myös Kirkan "hevilevylle", jollaiseksi albumin musiikkia yleisesti kuvailtiin.
Mukana on myös kaksi tunnettua lainabiisiä. Steppenwolfin 60-luvulla levyttämässä Born To BeWildissa mainittiin ensimmäisen kerran sanapari "heavy metal", joka Kirkan suussakin taipui uskottavasti. Itse kappale kuitenkin oli jo kolmekymmentä vuotta sitten puhkikulunut, eikä Kirkan versio Muppet Show -tyyppisine torvineen ollut parhaimmasta päästä. Alice Cooperin School's Out ei sekään toiminut yhtään Born To Be Wildia paremmin Kirkan käsittelyssä.
Noihin aikoihin Kirka hevibändeineen sai valtavasti julkisuutta sekä lehdistössä että televisiossa. Nuoremmista soittajista koostuneessa orkesterissa soittivat muun muassa kitaristi Tatu Mannberg ja oululaisesta Riff Raff -heviyhtyeestä tuttu rumpali Esa Palosaari.
Kirkan rokkiura jatkui vielä toisenkin levyn verran. 1987 ilmestyneellä The Spellillä ei jostain syystä kuultu Mannbergiä tai Palosaarta, vaan jälleen tuttuja studiomuusikoita. Kaiken huipuksi rumpujen virkaa hoiteli kone, vaikka kykeneviä kapulan heiluttajia olisi varmasti ollut saatavilla.
Albumin kappaleista vastasivat jälleen Halonen, Jernström, Kaartamo ja Kettunen. Musiikillisesti muutosta oli tullut aika paljonkin - nyt mentiinkin hard rockin piirissä, eikä R.O.C.K.:ilta tuttua perinteisempää poljentoa ollut.
Tuohon aikaan ruotsalaisyhtye Europe oli The Final Countdown -jättihitillään niin suosittu Suomessakin, etteivät Halonen ja Jernström voineet olla sitä huomaamatta. Niinpä The Spellin tunnetuin kappale onkin Europe -tyylinen You Put The Spell On Me. Muista kappaleista saattaa havaita etenkin Rainbowin 80-luvun albumien tunnelmia. Pidän The Spelliä ehjempänä kokonaisuutena kuin R.O.C.K.:ia.
Albumi ilmestyi lokakuussa 1987. Tuohon aikaan kävin usein Turun Yliopistonkadulla sijainneessa Comeback -levyliikkeessä. Yllätyin kun näin The Spellin käytettyjen levyjen laarissa lähes välittömästi julkaisunsa jälkeen. 30 markkaa ei ollut ylivoimainen hinta siitä, vaikka silloin sekin oli iso raha.
Kirkan ura tuntui rokkilaulajana kulkevan hyvin, mutta asia ei kuitenkaan ollutkaan niin. Suurperheen isä ei tienannut tarpeeksi hevihommillaan, eikä keikkoja myyty haluttua määrää.
Ratkaisu oli siirtyä jälleen iskelmän pariin. Pitkän tukan kasvattanut Kirka pelkäsi uskottavuutensa puolesta, eikä aluksi syttynyt Halosen ja taustapirujensa ideasta alkaa hoilata kevyempää kamaa. Vuonna 1988 hän vastentahtoisesti levytti kappaleen Surun pyyhit silmistäni, josta tulikin miehen ehkä tunnetuin esitys.
Joulukuussa ilmestynyt samanniminen albumi on Suomen kaikkien aikojen kolmanneksi myydyin peräti 214 000 kappaleellaan. Tyylinvaihto kannatti taloudellisesti, eikä ainakaan minun tutuistani kukaan ratkaisua erityisemmin ihmetellyt.
"Hevi-Kirkaa" en koskaan nähnyt livenä. Tosin vähän sellaisena mainostettiin vuoden 2005 Tuurin kyläkaupan parkkipaikalla järjestettyä Miljoonarockin keikkaa, jossa Kirka esitti normaalisettiään runsaammin rock- ja hevibiisejä.
Tuolloin myös tapasin Kirkan sen ainoan kerran. Hän käveli vastaan noin tunti keikkansa jälkeen festivaalin backstage-alueella. Vaihdoimme pari sanaa ja kehuin illan showta.
Miljoonarockin pääesiintyjänä oli legendaarinen brittibändi Deep Purple, yksi hevirokin esi-isistä. 80-luvun lopulla laulaja Ian Gillan sai tilapäisesti kenkää yhtyeestä ja hänen tilalleen pestattiin entinen Rainbow -solisti Joe Lynn Turner. Viime vuosina on internetissä levinnyt jonkun neropatin kehittämä urbaani legenda, jonka mukaan Kirka olisi tuolloin ollut ehdolla Purplen keulille. Ei mitään perää.
Facebookissa on kuluvalla viikolla ollut varsinainen villtys listata omia suosikkilevyjä- ja kappaleita kaverien nähtäväksi.
Kannoin korteni kekoon jo ennen uutta vuotta, jolloin listasin kymmenen suosikkialbumiani omalle Facebook-sivulleni. Pari päivää sitten näpyttelin näytille kymmenen itselleni merkityksellistä biisiä.
Kummankin listan kokoamiseen meni noin viisi minuuttia. Tänään lista voisi olla hieman erilainen, mutta kyseisellä hetkellä se oli juuri tuollainen. Onhan hyvää musiikkia tehty sen verran paljon, että hyllyt notkuvat niiden painosta.
"Laita statukseesi 10 biisiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet sinua. Älä mieti liikaa, biisien ei tarvitse olla suuria tai hienoja", kuuluivat ohjeet. Suuruudesta en monenkaan rallin kohdalla mene sanomaan juuta enkä jaata, mutta hienoja ovat jokainen ensitahdeista loppuun saakka.
Hanoi Rocks: Tragedy Motörhead: Overkill Blackfoot: Send Me An Angel The Almighty: Free N' Easy Rainbow: Kill The King Circus Of Power: In The Wind Yngwie Malmsteen: Far Beyond The Sun Manowar: Mountains Andy McCoy: Strung Out Nazareth: Broken Down Angel
Viime vuoden lopulla listasin albumeja samalla metodilla. Nämä ovat aakkosjärjestyksessä.
Accept: Balls To The Wall Black Sabbath: Heaven And Hell Dio: Holy Diver Blackfoot: Siogo Georgia Satellites: Georgia Satellites Hanoi Rocks: Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks Manowar: Sign Of The Hammer Peer Günt: Peer Günt Rainbow: Rising Smack: On You
Eräs Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva ja nykyään Pirkanmaalla asuva tuttu ilmeisesti kyllästyi lukemaan kaveriensa listailuja. Vastaiskuksi hän latasi näytille kymmenen parasta ruokaa. Mukana oli muun muassa karjalanpaisti ja ykkösenä minulle vain nimenä tuttu sultsina. Mutta mielenkiintoinen oli hänen levylistansakin.
Juhannuksesta vielä sen verran, että on pakko mainita Radio City. Se nimittäin soi mökin kuistilla lähes tauotta kaksi vuorokautta.
Kanavaa ei ollut mitään syytä vaihtaa, koska sieltä ei tullut ainuttakaan huonoa kappaletta. Sieltä ei myöskään kuulunut kertaakaan Jone Nikulan ääntä. Moinen ylimielinen kurttunaama kun olisi lannistanut fiiliksen välittömästi. Ei myöskään tarvinnut pelätä, että ääneen olisivat päässeet Jukka-Poika tai Jenni Vartiainen.
Pitäisi kai lähettää palautetta Radio Cityyn ja kiittää kanavaa hienosta juhannus-soundtrackista. Kun radioaalloilta kuuluu tauotta hyvää musiikkia kuten Heartin Barracuda, Kissin I Stole Your Love, Rainbowin Tarot Woman tai The Cultin She Sells Sanctuary, ei kanava voi olla huono.
En ole aikaisemmin kuunnellut Radio Cityä noin pitkään. Vaikka biisivalinnoissa oli yllättävänkin hyviä keksintöjä, soivat esimerkiksi Judas Priestin Turbo Lover, Black Sabbathin Heaven And Hell ja Guns N'Rosesin November Rain vähän turhankin usein. Kaikilla edellä mainituilla orketereilla olisi kataloogissaan roppakaupalla muitakin hienoja kappaleita. Tosin niitäkin tuli, mutta enimmäkseen juuri nuo samat.
Michael Schenker's Temple Of Rock & Lovedrive Re-Union Tour ulottui huhtikuun lopulla Suomeen kahden keikan ajaksi. Tampereen Klubilla Schenker kumppaneineen soitti perjantaina 25.4. ja päivää myöhemmin Helsingin Virgin Oilissa.
Kitarasankari Schenkerin matkassa on nykyään Scorpionsin kultakaudella bändissä soittaneet basisti FrancisBuchholz ja rumpali Herman Rarebell. Jo pelkästään he tekivät asiasta kiinnostavan, mutta eipä Rainbowin paluulevyllä 90-luvun puolivälissä laulanut Doogie Whitekaan turha jätkä ole. Schenkeria kitaroinnissa tukeva ja välillä koskettimiakin pimputtava Wayne Findlay on jo pitkään soittanut maestron kokoonpanoissa.
Aika harvoin tulee lähdettyä toiseen kaupungiin bändejä katsomaan. Nyt sattui poikkeus, kun päivä oli sopivasti perjantai ja kuljetus järjestetty Helsingin konserttiin.
Auto osoittautui vastoin ennakkotietoa täysmittaiseksi bussiksi. Siihen olisi mahtunut porukkaa vielä toinenkin mokoma. Luultavasti sen olisi saanutkin helposti täyteen, jos markkinointi olisi ollut tehokkaampi. En tiedä oliko se tarkoituskaan, mutta ainakin nyt oli tilaa istua.
Menomatka bussissa oli sen verran mukava ja kostea, että viina humahti päähän vähän liiankin kanssa. Autossa olleet parisenkymmentä ihmistä olivat suurimmalta osaltaan jonkin sortin tuttuja, osa paremmin, osa huonommin. Pitkänlinjan heavy- ja rokkimiehiä koko sakki.
Michael Schenker ei varsinaisesti ole tunnettu naisten suosikkina. Ehkä siksi kuljetuksessa ei ollut mukana kuin yksi nainen. Jos Schenker näyttäisi vaikkapa David Coverdalelta riutuneen ja työvankileirimaisen olemuksensa sijaan, olisi mukana ollut naisia varmasti ainakin puolet - vaikka musiikki olisi täysin samanlaista kuin muutenkin.
Virgin Oil osoittautui vallan loistavaksi keikkapaikaksi. Oli tilaa liikkua, vessoja riittävästi ja kaljaa sai myyntipisteistä ilman turhaa jonottamista. Pohjakerroksen lisäksi pääsi kahdelle eri ylätasanteelle, joista oli hyvät näkymät ja kuvausmahdollisuudet.
Porukkaa oli monta sataa. Kaikki paikallaolijat taisivat kerrankin olla kiinnostuneita itse musiikista, sillä tällainen kokoonpano tuskin vetää juurikaan satunnaiskävijöitä keikoilleen.
Tuttujakin näkyi paljon. Vuosien varrella Elmu ry:n Sweden Rock -bussireissuilla olleita karvapäitä tuli vastaan vähän väliä.
Illan aloitti helsinkiläiskitaristi Ben Granfelt bändeineen. Menevää bluesrokkia tykittänyt kokoonpano oli muilta osin vieras, mutta rumpalina toimi Twist Twist Erkinharju. Mies muistetaan etenkin Peer Güntista, jonka nykyinen rumpali Sakke Koivula oli muuten bussiporukassamme mukana.
Granfelt ja Erkinharju soittivat aikoinaan samaan aikaan Leningrad Cowboysissa. Nykyään he vaikuttavat juuri uuden levyn julkaisseessa Los Bastardos Finladesesissa. Kitaristin taustaan kuuluu myös 80-luvun lopulla suosionsa huipulla ollut Gringos Locos, 90-luvulla Guitar Slingers ja sen jälkeen seurasi pesti brittiläisessä Wishbone Ashissa.
Illan keikan jälkeen moni Schenker -fanikin varmasti tietää kuka Ben Granfelt on. Tekijämies bändissä kuin bändissä.
Kun saksalaisen Scorpionsin mestarikitaristi Uli Jon Roth lähti bändistä 70-luvun lopulla, erosi Michael Schenker samoihin aikoihin brittibändi UFOsta. Schenker viihtyi hetken vanhassa orkesterissaan, jossa vaikutti jo nuorukaisena yhtyeen debyyttialbumilla Lonesome Crow (-72). Tuloksena oli hieno Lovedrive -levy, joka kuuluu Scorpionsin parhaimmistoon. Schenker soittaa muutamalla levyn biisillä, lopuilla Rothin seuraajaksi valittu ja yhä Scorpionsissa kitaroiva Matthias Jabs.
Virgin Oilissa kahdenkymmenen biisin mittainen keikka alkoi juuri Scorpionsin Lovedrive -levyn nimibiisillä. Hienoa nähdä kolme entistä Scorpions -miestä samaan aikaan lavalla soittamassa entisen yhtyeensä tuotantoa. Homma jatkui Another Piece Of Meatilla, joka myöskin löytyy Lovedrive -lätyltä. Loppu keikkakin oli yhtä juhlaa.
Biisivalinnat jakautuivat aika tarkkaan kolmeen osaan; Scorpionsia, UFOa ja Michael Schenker Groupia. Vaikea sanoa mikä puri yleisöön parhaiten. Ainakin minulle kelpasi kaikki. UFO lienee näistä tuntemattomin nimi Suomessa, vaikka bändin kovimmat hitit alan harrastajat varmasti tuntevat.
Orkesteri oli lavalla hyväntuulinen. Wayne Findlay liikkui kitaran ja kosketinsoittimien välillä, Francis Buchholz nytkähteli eteenpäin pienen bassonsa kanssa ja laulaja Doogie White liikkui kuten pitääkin. Turhaan moitittu laulaja on pätevä äijä, joka tulkitsee hyvin muiden tuotantoa.
Rokkipoliiseille oli varmasti mannaa seurata Michael Schenkerin kitarointia. Neljää erilaista Flying-V -keppiä käyttänyt mies ei ollut sen kummemmin mikään lavavaltias, vaan soitteli toisessa päässä estradia varsin vaatimattoman oloisesti.
Kahden encoren jälkeen keikka päättyi UFOn rokkiklassikkoon Doctor Doctoriin.
