Windy Rock Tuulentuvalla

FreetimeFun-yhdistys järjesti lauantaina 26. heinäkuuta Kustavin Tuulentuvalla Windy Rock-nimisen tapahtuman. Pikkufestari toi kuuden esiintyjän voimin mukavaa vaihtelua kunnan kesämenoihin.

Tuulentuvan mäelle sai lompsia ilman pääsymaksua. Suurelle yleisölle festivaalin orkesterit eivät välttämättä sanoneet juuri mitään, mutta illan mittaan porukkaa kertyi noin 250. Portilla päivysti vanha koulukaverini, joka tuskin laski ketään kahteen kertaan. 

Muutamassa bändissä soitti tuttuja naamoja. Ainakin Freebone Chickenin rumpali Pekka Wuori, Cranen kitaristi Jaska Kurki ja Self Made Rockersin Mikko Lesonen tulivat pihamaalla vastaan. Turkulainen studiovelho Danil Venho oli hänkin paikalla Cranen miksaajan ominaisuudessa. 

Windy Rockin musiikkitarjonta oli Amerikan rokkia erilaisin variaatioin. Illan aloittaneesta Marja-Leenasta en tosin osaa sanoa yhtään mitään, koska en hänen esitystään nähnyt. Ehkä siinäkin oli ripaus Amerikkaa. 

High Octane esitti Hurriganesin tuotantoa ja sen tunnetuksi tekemiä biisejä pätevin sovituksin. Orkesterissa vaikuttaa kolme Remu Aaltosen Last Call-bändin muusikkoa, joista tunnetuin lienee Kustavissa kesämökkeilevä entinen Popeda-rumpali Arska Rautajoki.

High Octanen laulaja ja festivaalijärjestäjä Pasi Patronen asuu ympärivuotisesti Kustavissa. Hänet nähtiin myöhemmin illalla myös Crossmood Roadin keulilla. 

Havana Blackista tuttu Hannu Leiden vieraili lavalla muutaman kappaleen verran. Crossmood Road esitti Leidenin kera muun muassa J.J. Calen kappaleen Call Me The Breeze, tosin monille tutummalla Lynyrd Skynyrd-sovituksella. 

Freebone Chickenin southern rock kuulosti pirun hyvältä. Esityksen jälkeen onkin pitänyt tutustua bändiin paremmin, mutta ehkä tässä syksymmällä ehtii. 

Turkulainen rokkipoppoo Crane oli uusinut kokoonpanoaan sitten viime näkemän ja nelikielistä pomputteli nyt naisbasisti. 

Niin ikään turkulainen Self Made Rockers oli juuri sopiva orkesteri päättämään Windy Rock. Yhtyeen rivakka punkin ja hard rockin sekainen musisointi sopi täydellisesti pimenevään kesäiltaan.

Tuulentuvan mäellä nähtiin myös julkkiksia. Takavuosien Big Brother-ohjelmasta tuttu Kaki Hautoniemi hääräsi hattarakojun takana. Stand up-koomikko ja moninkertainen voimannoston maailmanmestari Sami "XL Sami" Huhtala oli juontotehtävissä ja näkyipä Ouzon Ravintoloiden aterian kimpussa Salattujen elämien näyttelijä Elmeri Ylä-Rautiokin.

Black Devils Teatrossa

Viime lauantaina 29. maaliskuuta Turun Logomon Teatro-salissa esiintyi Black Devils feat. Ile Kallio & Janne Louhivuori.

Hurriganesin perintöä jatkava Black Devils on viime vuosina saanut värvättyä avukseen entiset Hurriganes-kitaristit Kallion ja Louhivuoren. Bändi on varmasti omillaankin oikein pätevä, mutta tällä kokoonpanolla suorastaan superhyvä. 

Voi vaan kuvitella kuinka monta potentiaalista konserttivierasta putoaa tuolilta kuulleessaan bändin jykevää soittoa - etenkin kun on tottunut Hurriganes-pomo Remu Aaltosen viime vuosikymmenten huojuviin Ganes-viritelmiin. 

Black Devilsin laulava rumpali JP Kakkola on täydellinen Remu-roolissaan. Kaveri on opetellut maneerit hienosti; välihuudot kuulostavat aivan esikuvaltaan ja kannujen kolistelukin on kuin 70-luvun Remulla. Jopa lauluääni on ihan Remua. Kalsaripaitakin näyttää kovin tutulta. 

Teatron sali täyttyi entisistä nuorista, joista ainakin 85 prosenttia oli miehiä. Muutamien matkassa oli nainen, osa varsin tyylikkäitä ladyjä. Minä ja muutama tuttuni 70-luvun alun lapsina olimme nuorimmasta päästä. 

Puolitoistatuntinen konsertti oli hyvin organisoitu. Ensin Black Devils-kolmikko latasi Janne Louhivuoren kanssa puolisen tuntia, jonka jälkeen lavalle kutsuttiin Ile Kallio. Puolituntinen Kallion kanssa ja lopuksi Louhivuori saapasteli uudelleen lavalle. Herrat esiintyivät loppuajan yhdessä.

Hieman yllättäen pidin Louhivuoren osuudesta enemmän kuin Kallion, vaikka olenkin vuosikymmenet digannut Kalliosta sekä kitaristina että hahmona. Louhivuori on jäänyt vaisummaksi kaveriksi, mutta nyt hän otti paikkansa parrasvaloissa mahtavasti. Tiukkaa kitarointia ja letkeää lavaliikehdintää.  

Monista Hurriganes-tribuuttibändeistä poiketen Black Devilsin ohjelmisto on monipuolisempi kuin arvelisi. Tyypillisten Tallahassee Lassien, Do You Wanna Dancen ja Keep On Knockingin jäädessä vähemmistöön, esitti yhtye biisejä kuten Helge's Dream, Moon Is Rising, Elephant's Boogie, Tripper's Story, Good Morning Litte Schoolgirl, Shorai Shorai ja Honey I'm Leaving. 

Encorena kuultujen Get Onin ja Roadrunnerin tunsivat varmasti nekin, jotka eivät Hurriganesista  muuten juuri mitään tiedä. Teatron yleisöstä loputkin mylvivät viimeistään tässä vaiheessa. 

Tulevana kesänä näen orkesterin ainakin kahdesti, mikäli suunnitelmat kesämenojen suhteen pitävät kutinsa. Suosittelen samaa muillekin rock'n'rollin ystäville - se ei tästä meinaan paljon parane! 

Hurriganes – Albumit 1973-1988

Uusi Hurriganes-kirja ilmestyi marraskuun alussa. Vesa Kontiasen kirjoittama, 560-sivuinen ja tiiliskiven kokoinen Hurriganes - Albumit 1973-1988 ei nimestään huolimatta kerro pelkästään suosikkiyhtyeen levytyksistä, vaan kattaa bändin koko tarinan.  

Olin hieman epäileväinen kirjan suhteen. Luulisi, että noin legendaarisesta orkesterista on jo kirjoitettu kaikki mahdollinen. Kontiainen on kumminkin kaivanut esiin uuttakin tietoa ja saanut tekstinsä sellaiseen muotoon, ettei ainakaan minulle tullut lukiessa turhaantunutta oloa.  

Kontiainen oli mukana jo 2002 ilmestyneessä Hurriganes-kirjassa. Honey Aaltosen ja Kjell Starkin kanssa tehty teos oli sen verran kattava, etten olettanut uudelle Ganes-kirjalle olevan tarvetta. Väärässä olin. 

Hurriganes - Albumit 1973-1988 sisältää triviatietoja orkesterin levytyksistä ja paljon uusia, vuonna 2020 tehtyjä haastatteluja. Äänessä on esimerkiksi sellaisia miehiä kuin Ile Kallio, Janne Louhivuori, Richard Stanley, Kassu Halonen, Måns Groundstroem ja Dan Tigersted. 

Huokaisin helpotuksesta huomatessani, ettei Remua ei ole kirjassa päästetty liikaa valloilleen. Hänen jaarituksiaan en olisi jaksanut lukea yhtään enempää. Miehellä kun on tapana puhua vielä enemmän muunneltua totuutta kuin ministeri Pekka Haavistolla. 

Manan majoille kolmisenkymmentä vuotta sitten menneet Hurriganesin legendaarisimman kokoonpanon jäsenet Albert Järvinen ja Cisse Häkkinen ovat pääosassa Remu Aaltosen kanssa etenkin Roadrunner-levyä käsittelevässä osiossa. 

Levyn kappaleet on analysoitu tarkemmin kuin yhtyeen muiden levytysten. Syynä tietysti albumin asema, pidetäänhän Roadrunneria yleisesti Suomen parhaana rokkilevynä. 

Vuosikymmeniä on kerrottu, että Hurriganesin tunnetuin kappale Get On olisi keksitty pikaisesti tukholmalaisessa Marcus Music Studiossa Roadrunneria levytettäessä. Albumin pituudesta uupui yksi biisi ja sellainen piti nopeasti saada. 

Remu on hokenut samaa legendaa ainakin viimeiset neljäkymmentä vuotta, niin kauan kuin olen Ganes-diggari ollut. Kirjassa asia kuitataan hölynpölyksi. Jostain olen aikaisemminkin lukenut, että Ganes soitti Get Onia jo kesällä 1974, ennen Roadrunnerin levytyssessiosta. 

Hurriganes-albumien lisäksi Kontiaisen käsittelyssä ovat bändin jäsenten soololevyt. Remun, Cisse Häkkisen, Ile Kallion, Albert Järvisen ja Janne Louhivuoren levyjä ilmestyi niitäkin kattava pino vuosina 1973-1988. 

Kirja oli erittäin positiivinen yllätys näinkin paatuneelle Hurriganes-diggarille- ja tietäjälle. 

Rokkikirjoja tammikuun iltojen ilona

Lueskelin hiljattain kaksi perin erilaista suomalaista musiikkikirjaa. Kiitos lainasta Vartiaisen Jarille, jonka laajaa arkistoa pääsin penkomaan.

Kyseessä olivat Tigers Story ja Sheriffi McCoy. Jälkimmäinen olikin ennestään tuttu ja toinen puolestaan siltä osin, että tiesin sellaisen aikanaan ilmestyneen.

Pidemmän korren veti ilman muuta Janne Salmen kirjoittama ja vuonna 2012 julkaistu Tigers Story. Se on kertomus keravalaisesta Teddy & The Tigersistä, joka villitsi 70-luvun lopulla nuorisoa ympäri maan.

Fancy Dan-nimisenä aloittanut ja 50-luvun rockabillyä soittanut Teddy & The Tigers oli tamperelaisen Poko Rekordsin ensimmäinen kiinnitys. Yhtyeen levyt myivät sellaisella syötöllä, ettei uudelle levy-yhtiölle parempaa alkua olisi voinut toivoa.

Kesällä 1978 orkesteri ohitti suosiossa monta vuotta listojen kärjessä keikkuneen Hurriganesin. Asia tietysti kismitti Ganes-pomo Remu Aaltosta kovasti ja mies laukoikin tuimia kommentteja uudesta tulokkaasta.

Tigers lopetti toimintansa rockabillybuumin ollessa vielä suurimmillaan syksyllä 1980. Sen puolesta, että amerikkalainen Stray Cats hullaannutti Suomea vasta puoli vuotta myöhemmin, olisi yhtyeelle takuulla ollut yhä markkinarakoa jäljellä.

Teddy & The Tigers on vuosikymmenten varrella tehnyt silloin tällöin paluukeikkoja, mutta uusia levytyksiä ei ole ilmestynyt. Nostalgia on purrut ja kysyntää varmasti löytynyt. Enää comeback on tuskin mahdollista, sillä laulajakitaristi Teddy Guitar alias Aikka Hakala sairastui vakavasti viitisen vuotta sitten.

Kirja on vähän ontuvasta taitostaan huolimatta vallan mielenkiintoinen. Se on täynnä ajankuvaa 70-luvun lopulta ja 80-luvun taitteesta, joka on syöpynyt allekirjoittaneenkin kaaliin hyvin.

Salossa järjestettiin elokuussa 2012 Easy Livin' In Salo-tapahtuma, joka keskittyi Uriah Heep-yhtyeen fanitukseen. Takapihan anniskelualueella katselin aikani tutunnäköistä hahmoa, enkä saanut päähäni mistä miehen oikein tunsin. Lopulta oli pakko kysyä. Hän osoittautui Teddy & The Tigersin basisti Antti-Pekka Niemeksi. Oikein mukava heppu olikin.

Entinen Uriah Heep-rumpali Lee Kerslake ja Teddy & The Tigersin basisti AP Niemi Salossa kesällä 2012. 

Seuraavaksi tartuin kirjaan, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen alussa. Suomen ehkä kuuluisimman rockmuusikon, Andy McCoyn, itsensä kirjoittamaksi tituleerattu Sheriffi McCoy ilmestyi vuonna 2001.

Andyn vaiheita aivan 80-luvun alusta asti seuranneena hänen seikkailunsa ovat tulleet perin tutuiksi. Sheriffi McCoysta on sen verran aikaa, että tarinoihin on saanut vähän perspektiiviä. Kirja alkaa 60-luvun alusta, jolloin McCoy syntyi Pelkosenniemellä ja päättyy Hanoi Rocksin uudelleen kokoamiseen vuonna 2001.

Haluan korostaa, että Andy McCoy on merkinnyt minulle enemmän kuin ehkä kukaan muu suomalaismuusikko. Hänen kynäilemänsä Hanoi Rocks-kappaleet ovat erittäin olennainen osa nuoruuteni soundtrackia, eikä biisien hohto ole himmennyt 80-luvun jälkeen minnekään. Se ei kumminkaan estä suhtautumasta häneen kriittisesti.

Nykysilmin luettuna Andyn kirjassaan heittämät hölynpölyjutut eivät saa edes hymyä huulille, vaan lähinnä ärsyttävät. Hänen suonissaan ei virtaa pisaraakaan mustalaisverta ja artistiin kovasti liitettyjen huumehommienkin laajuus alkaa vähän epäilyttämään. Vaikka mies ei Pelle Miljoona Oy:n taannoisen kiertueen perusteella enää osaakaan soittaa kitaraa kuin lähinnä auttavasti, luulisi hänen olevan moisen rojumäärän vedosta huomattavasti pahemmassa kunnossa. Tai haudassa.

Sheriffi McCoy on melkoinen satukirja, jossa toki vilahtelee faktaakin siellä täällä. Hanoi Rocksista kiinnostuneille tämä tietysti on jonkinmoinen tietopaketti. Siihen tarkoitukseen on tosin tehty huomattavasti asiallisempikin opus, nimittäin Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years (Like 2009).

Hanoi Rocks vuonna 1981. Andy McCoy keskellä. 


Syksyllä ilmestyi peräti kolmas Andystä kertova kirja, Lamppu Laamasen tekemä Andy - Rock'n'Roll Star. Sitä en ole vielä ennättänyt lukea, enkä suurin odotuksin siihen aio tarttuakaan. Mielikuvitusjuttuja kun on jo luettu pilvin pimein.

Ensimmäinen Andy-kirja oli Måns Kullmanin naputtelema Andy McCoy - Hanoista ikuisuuteen vuonna 1987. Ehkä vielä aikanaan julkaistaan postuumisti sellainen teos, jossa Andyn tarina käydään läpi totuudenmukaisesti. Sitä odotellessa voi vaikka tutustua tähän mielenkiintoiseen linkkiin, jossa oikaistaan hänen vuosien varrella sepittämiään juttuja.

https://web.archive.org/web/20100419121702/http://pilleri.spt.fi/~jukka/hanoi3/fin/news_html/vonhulkkov.htm

Pelle ja Remu Lalliksella

Köyliössä sijaitseva legendaarinen tanssilava- ja keikkapaikka Lallintalo on kokenut tänä syksynä renesanssin. Uusi yrittäjä on elvyttänyt talon toiminnan. Lähiaikoina siellä on esiintynyt 80-luvulta tuttuja nostalgianimiä Dingosta Popedaan.

Kävin aikoinaan muutaman kerran "Lalliksella". Mieleen tulevat ainakin Boycott syksyllä 1987, Uriah Heep kaksi vuotta myöhemmin ja Popeda vuonna 1991.

Koska vuoden- ja kellonaikaan nähden oli aina pimeää, muistikuvat Lalliksesta olivat haalistuneet. Talo ympäristöineen näyttikin eilen paljon pienemmältä kuin oletin. Siitä huolimatta Lallintalo on eteläisen Suomen suurimpia tanssipaikkoja.

Minut sai Lallikselle työkaverini Petteri, joka kyseli kiinnostustani muutama viikko takaperin. Lavalla olisi 30. marraskuuta Remu & Hurriganes sekä Pelle Miljoona Oy. Olin jo valmistautunut siihen, etten mene Pellen keikoille syystä, joka selviää tuosta hieman alempaa. Mutta Lallis sai pääni kääntymään.

Turusta ei ole Köyliöön matkaa kuin 90 kilometriä. Sehän ei ollut matka eikä mikään Petterin uudehkon auton kyydissä. Jägermeisteriä siemaillessani kilometrit kuluivat tiuhaan ja olisin mielelläni istunut kyydissä pidempäänkin.

Pelle Miljoona Oy vuonna 2018. Vasemmalta oikealle Andy McCoy, Sami Yaffa, Pelle Miljoona, Tumppi Varonen ja Ari Taskinen. 

Syksyn varmasti uutisoiduin rokkiaihe juttu on Pelle Miljoona Oy:n "40-vuotisjuhlarundi", jonka merkeissä kierretään maata pitkin poikin 1980 ilmestyneen Moottoritie on kuuma -klassikkoalbumin tasavuosiin vedoten.

Kummallista asiassa on, että levyn ilmestymisestä tuli muutama kuukausi sitten kuluneeksi vasta 38 vuotta. Auliisti on myös unohdettu mainita, että levyn tehnyt kokoonpano kiersi jo talvella 2011 usealla paikkakunnalla. Saman vuoden kesällä oli puolestaan festivaalikeikkoja. Tuonkin jälkeen Pelle Miljoona, Tumppi Varonen, Ari Taskinen, Andy McCoy ja Sami Yaffa ovat soitelleet yhdessä. Nyt meneillään olevaa kiertuetta mainostetaan suunnilleen ennen kokemattomana ihmeenä.

Illan aloitti Remu & Hurriganes ajallaan kello 21. Remu Aaltonen jäi musiikkihommista eläkkeelle 20. tammikuuta kuluvaa vuotta ja tapahtumaa juhlistettiin oikein jäähallikonsertilla Helsingissä. Joutenolo ei näköjään kauan kestänyt.

Mielestäni Remun olisi pitänyt lopettaa musiikkihommelit jo ainakin 20 vuotta sitten. Tai vaihtoehtoisesti ruveta vaikka hoilaamaan suomenkielisiä iskelmiään. Tai käyttää vaikka edes pelkkää etunimeään, eikä Hurriganes-liitettä. Aikoinaan pätevän orkesterin musiikkiahan hän toki esittää, mutta tapa jolla se tehdään, on melkein surkuhupaisaa. Biisejä ei ole tunnistaa, tempo laahaa ja mies laulaa päin honkia.

Lähellekään niin heikko Remun esitys Lalliksella ei kuitenkaan ollut kuin odotin. Bändi soitti yllättävän tiukasti, eivätkä versiot olleet loppujen lopuksi lainkaan hullumpia.

Kävelykeppinsä kanssa lavalle kavunnut Remu lauloi mikrofoniin silloin kuin muisti ja yritti jollain tavalla soittaa rumpujakin, vaikka niiden ääni tulikin koneellisesti kosketinsoittaja Mikko Rintasen soittopeleistä. Tässä tapauksessa ihan toimiva ratkaisu, jota tuskin moni edes huomasi.

Remun bändissä soittivat entinen Hurriganes-kitaristi Janne Louhivuori, jo mainittu Rintanen sekä basisti Maukka Siirala. Tai ainakin hän kovasti Siiralaa muistutti. Joku muistanee miehen muinaisista Pen Lee- ja Pera & The Dogs -yhtyeistä.

Toisena kitaristina oli minulle tuntematon Juho Pitkänen. Sälli revittelikin oikein kunnolla ja oli Remun sijasta keikan keskipisteenä. Sivummalla pysytellyt Louhivuori antoi nuorelle kukolle tilaa, vaikka vetäisi itsekin parissa biisissä soolot.

Ulkoiselta olemukseltaan ja kitaransoitoltaan Pitkänen sopisi heittämällä johonkin hevibändiin ja olisi varmasti ollut mies paikallaan illan pääesiintyjänkin orkesterissa. Varmasti hänestä kuullaan vielä.

Vaikka Remun soisi viettävän eläkepäiviään kaukana keikkalavoilta, oli eilinen esitys kaikesta epäilystäni huolimatta miellyttävä kokemus. Artistin hauras pappaolemus ja esiintymisen keräsi sekä sympatia- että säälipisteitä. Sellaisia nuori Remu ei varmasti olisi koskaan halunnut. 

Remun jälkeen oli vuorossa tauko ennen Pelleä. Arvattavissa oli, ettei bändin keikka voi alkaa ihan ilmoitetusti. Ei etenkään, kun orkesterin riveissä on Andy McCoyn kaltainen boheemi, joka tuskin edes tuntee kelloa.

Koska taiteilija McCoy on tällä vuosikymmenellä keskittynyt enemmän drinkkilasiin nosteluun ja maalauspensselin heiluttamiseen kuin kitaransoittoon, oli epäilykseni hänen kunnostaan aiheellinen. Siinä hyvä syy vältellä Pelle Miljoona Oy:n keikkoja. 

Mielessäni kummitteli kerrassaan hirvittävä keikkavideo, joka on kuvattu Varosen 60-vuotisjuhlissa Helsingin Semifinalissa syksyllä 2016. Mielestäni se on Andyn pohjanoteeraus, josta ei voi kuin nousta. Kyseisellä keikalla Pelle Miljoona Oy basistinaan Jukka Melametsä esitti samoja kappaleita kuin tälläkin kiertueella.

Oy:n keikoilla kuullaan pääasiassa Moottoritien materiaalia ja jonkun verran sitä ennen tehtyjä kappaleita kuten Mulla menee lujaa ja Lanka palaa. Lokakuussa ilmestynyt viiden biisin ep-levy on puolestaan uutta tuotantoa ja erittäin hyvää sellaista onkin. Luonnollisesti nämäkin kappaleet ovat orkesterin ohjelmistossa.

Kun esitys vihdoin alkoi, vaivana oli todella onnettomat soundit. Pellen laulua ei kuulunut juuri ollenkaan. Äänimaisema oli täysin pepusta ja miksaajakin varmaan istumassa paskalla.

Sami Yaffan basso tosin kuului oikein mehevästi ja hänen työskentelyään oli hienoa seurata. Hän loihti upeita bassokuvioita moniin läpeensä tuttuihin biiseihin, jotka näin saivat uusia nyansseja. Esimerkiksi Moottoritie-albumilta löytyvä reggae Meille kävi näin oli aivan mahtava Yaffan sormeillessa soitintaan.

Orkesterin heikoin lenkki oli odotetusti Andy McCoy. Mies soitteli vaivalloisesti hiukan sinnepäin yli puolet keikasta. Välillä hän yritti mongertaa jotain mikrofoniinkin, mutta luojan kiitos Pelle keskeytti toiminnan, jonka jälkeen käynnistyi seuraava kappale. McCoyn osalta tosin yleensä aina hieman myöhässä.

McCoyn soolonumerona kuulimme Pelle Miljoona & Rockers -yhtyeen Kuin Romeo ja Julian, jonka kitaristi sai jollain lailla kähistyä. Kyseessä on 90-luvun lopulla levytetty suomennos Blue Öyster Cultin hittikappaleesta Don't Fear The Reaper, joka on julkaistu tietääkseni vain kokoelmalevyllä.

Andyn toikkarointia seuratessa ei voi välttyä ajatukselta onko hänen toimensa pelkkää showta vai onko hän oikeasti kadottanut taitonsa soittaa kitaraa keikoilla?

Sami Yaffan kaltaisen ammattilaisen ei luulisi jaksavan kovin kauan katsella moista pelleilyä, vaikka hänellä pitkä yhteinen historia Andyn kanssa onkin. Toki keikoista kertyvä muhkea tili helpottanee asiaa kummasti.

Jonkinlainen terästys onneksi koettiin keikan loppupuoliskolla, jolloin McCoy alkoi soittaa tarkemmin. Kappaleet kuulostivat paikoin siltä kuin niiden olisi pitänytkin kuulostaa.

Viimeinen puolituntia olikin yhtä herkkua. Mulla menee lujaa, Juokse villi lapsi, Moottorie on kuuma, Hyvää yötä maailma ja vihoviimeinen ralli, Tumpin laulama Problemsin Ei tää lama päähän käy kulkivat hienosti.

Andyn räpiköinnistä huolimatta keikka meni plussan puolelle, eikä ollut onneksi niin huono kuin taannoista Turun Logomon keikkaa Youtube-videolta katsellessani pelkäsin.

Hieman yllättäen muutama muuten mielestäni hyvinkin laatutietoinen kaveri on kehunut McCoyn suorituksia meneillään olevalla kiertueella. Jopa Turun Sanomien kulttuuritoimittajaa myöten hänelle on sadellut suitsutuksia. En ymmärrä lainkaan miksi, koska pelkän nostalgian ei luulisi riittävän syyksi.

Mutta näillä mennään ja Pelle Miljoona Oy:n kiertue päättyy isoon spektaakkeliin Helsingin Jäähallissa 19. tammikuuta 2019.

Levyhaaste Facebookissa

Facebookissa on toisinaan erilaisia kiertojuttuja, joilla kaverisi voivat haastaa sinut mukaan johonkin mikä kulloinkin sattuu olemaan meneillään. Luontokuva- ja musiikkiaiheisiin haasteisiin olen ottanutkin osaa ahkerasti.

Pari viikkoa sitten FB-syöttöön alkoi ilmestyä englanniksi pohjustettu juttu. Siinä kyseltiin merkittäviä levyjä, jotka ovat yhä tänäkin päivänä kuuntelussa. Totta hemmetissä kannoin korteni kekoon kun näin läheinen aihe sattui olemaan.

Kukaan ei ollut vaivautunut suomentamaan tekstiä, enkä aio minäkään sitä nyt ruveta tekemään, mutta homma meni näin.

"10 all time favourite albums. What really made an impact and is still on your rotation list, even if only now and then. Post the cover, no need to expalin, just nominate one of your friends to share theirs."

Siinäpä pähkinä purtavaksi, mikäli haasteen otti tosissaan. Toki näihin voisi heitellä mitä tahansa, mutta ajattelin asian niin, että valitsen kymmenen musiikkiharrastukseni alkuaikoina pirun kovin kolahtanutta ja yhä suht aktiivisessa kuuntelussa olevaa levyä. Varmaan moni potentiaalinen lätty jäi poiskin, mutta seuraavat tälläsin näytille, yhden per päivä.

Jokaisesta levystä voisi tarinoida pitkät pätkät kaikenlaista, mutta jääköön se tällä kertaa. Hyvin merkittäviä kiekkoja kaikki.

Eniten tykkäyksiä kertyi Stray Catsin debyyttiälpeelle vuodelta 1981. Näyttää olleen monille merkittävä albumi. Sen voisikin pistää illalla pyörimään ja siemailla kuuntelunautinnon ohessa esimerkiksi pari tuopillista keskiolutta.

Ironcross Runosmäen nuorisotalolla 1989

Turussa sijaitseva Runosmäen nuorisotalo sai viime viikolla julkisuutta valtakunnallisessa mediassa, kun Kokoomuksen veteraanikansanedustajan Ilkka Kavervan vaalitilaisuudessa häiriköi joukko päihtyneitä vasemmistovihreitä.

Alunperin uutisoitiin, että lähipubista paikalle saapunut porukka olisi ollut "Nato-vastainen" ja "venäjämyönteinen". Sitä se varmasti olikin, mutta pian tietoja iskusta korjattiin. Iken vaalitilaisuudessa kuulemma protestoitiinkin lähinnä Runosmäen lähiöpalvelujen heikentymistä vastaan. Huutelevat sankarit eivät myöskään erityisemmin pitäneet Kanervasta henkilönä. Pääasia kuitenkin lienee, että sosiaalitoimisto maksaa elämisen ja antaa kaljarahat!

Olen käynyt Runosmäen nuorisotalolla joitakin kertoja 80-luvun lopulla. Tuolloin alueella asui paljon kavereitani, joihin tutustuin tullessani maalta kaupunkiin opiskelemaan. Monien kanssa yhteiseksi nimittäjäksi osoittautui heavy rock. Runosmäen nuorisotalolla järjestettiin toisinaan keikkoja, joissa genren orkesterit esiintyivät.

Marraskuisena sunnuntaina vuonna 1989 lavalle nousi turkulainen pitkänlinjan hevibändi Ironcross. Jo vuonna 1976 perustetun yhtyeen jäsenet olivat tuolloin noin kolmekymppisiä lukuunottamatta vuosia nuorempaa rumpaliaan. Menin seuraamaan nelimiehiseksi kutistuneen bändin keikkaa kaverini Mika Penttisen kanssa. Se kun sattui olemaan yksi molempien suosikeista.

Samana iltana esiintyi tamperelainen tyttöbändi Ilona, jonka miesvahvistukseksi oli kiinnitetty basisti Sami Ruusukallio. Hänestä tuli hieman myöhemmin Eppu Normaalin basisti. Siinä toimessa mies on tänäkin päivänäkin.

Muistikuvani mukaan paikalla oli kolmaskin bändi. Taisi olla joku paikallinen nuorisoyhtye.

Ironcross oli tuohon mennessä tehnyt kolme albumia (Bloodhounds 1982, Steel Warrior 1984 ja Too Hot To Rock 1987), mutta voimassa olevaa levytyssopimusta bändillä ei ollut. Ilmeisesti juuri siksi keikkaa seurasi silmä kovana Finnlevyn Janne Louhivuori, jonka bongasimme yleisön joukosta. Louhivuori tunnettiin myös entisenä Hurriganes-kitaristina. Albert Järvisen saatua kenkää Ganesista 1981, oli Louhivuori hänen seuraajansa parin vuoden ajan.

Tiedä sitten miksei turkulaishevi kelvannnut Louhivuorelle. Ironcross oli aivan pirun tiukassa kuosissa Runosmäen nuorisotalon lavalla. Setissä oli pääosin mukana suurelle yleisölle tunntemattomia kappaleita, jotka oli tehty kolmannen albumin Too Hot To Rockin jälkeen. Penttisen mielestä juuri loppuaikojen Ironcross -materiaali on parasta mitä yhtye sai aikaiseksi. Minä pidän koko tuotannosta melko tasapuolisesti.

Vaikka Ironcross oli noihin aikoihin todella kova bändi livenä, jäi keikka orkesterin viimeiseksi. Seuraavana vuonna laulaja Tyrone Tougher alias Esa Leinonen muutti elämänsä suunnan ja rupesi Jehovan todistajaksi.

Youtubeen ilmestyi huhtikuun alussa basisti Buddy McShoultzin alias Pekka Nummelan lataama puolentunnin mittainen video Runosmäen keikalta. Mukavaa ja nostalgista katseltavaa näin neljännes vuosisadan jälkeen. 

Spidersin Follow Me Follow -lp

Spiders oli oululaisyhtye, joka teki 80-luvun taitteessa kaksi albumia Kräk -levymerkille. Kotiseutunsa ulkopuolella orkesteri tuli laajemmin tunnetuksi voittamalla Rockin Suomen mestaruuskisoissa keskityylin sarjan vuonna 1979.

Yhtyeessä vaikuttivat Timo Rusanen (kitara, laulu), Esko Lassila (kitara, laulu), Jari Paulamäki (basso) ja Jussi Haapalainen (rummut). Spiders levytti kaksi albumia, jotka eivät ole merkittävästi jääneet suomalaisen rockin historiaan.

Ostin bändin debyyttialbumin Speedin' vuonna 1981 Turun Kupittaan Citymarketin alelaarista muutamalla markalla. Harmi kyllä, levy jatkoi pian matkaansa eteenpäin. Olisi sen tietysti voinut säilyttääkin, sillä pääosin lainabiisejä sisältäneeltä kiekolta löytyi muistaakseni ainakin yksi todella hyvä kappale, I'm Afraid to Go Home. En tiedä kenen originaali versio on, mutta tekijöiksi on merkitty herrat Geld ja Udell.

Tämä blogijuttu perustuu siihen, että ostin juuri Hassisen levykirppikseltä Spidersin kakkosalbumin, 1980 ilmestyneen Follow Me Followin. Yhtä hyvin sen olisi voinut jättää ostamattakin, sillä aika oli kullannut muistot bändin suhteen. En ollut kuullut levyä aikaisemmin ja kuvittelin sen olevan vähän tanakampaa tavaraa.

Follow Me Followin tuottanut Riku Mattila ei ilmeisesti ole saanut oululaisnuorukaisiin juuri minkäänlaista otetta. Levy on lähes kautta linjan munatonta köyhän miehen Ronski Gangia ja Hurriganesia. Vaikka studiossa ei varmaankaan montaa vuorokautta vietetty, luulisi silti, että rokkibändi vetäisi hiukan rankemmin.

Follow Me Followissa on vaatimaton, mutta komea kansi. Sen takana on kuvataiteilija Riipinen, jonka paras luomiskausi oli 70-luvun lopulta 80-luvun puoliväliin. Kaveri rustasi kansia lähinnä Johanna -levy-yhtiön bändeille kuten Pelle Miljoonalle. 

Spidersin kaverit ovat jääneet unholaan basisti Jari Paulamäkeä lukuunottamatta. Ehkä tuottaja Mattila muisti hänet levytyssessioista, sillä muutamaa vuotta myöhemmin tämä 1964 syntynyt veikkonen vaikutti yhdessä Mattilan kanssa Kauko Röyhkä & Nartussa. Sittemmin Paulamäki on soitellut muun muassa Ballsissa ja Michael Monroen bändissä.

Muutama kuukausi takaperin löysin Youtubesta mainion Spiders -rallin. Kappale ei jostain syystä ole orkesterin kummallakaan pitkäsoitolla. Etenkin kakkosalbumille tällainen meininki olisi tuonut kaivattua puhtia.

Radiokanavasurffailua

Kuuntelen radiota lähinnä autoillessa. Sopivan kanavan löytäminen vaan osoittautuu ainakin hieman pitemmällä matkalla melkein mahdottomaksi tehtäväksi.

Kanavasurffailu vie leijonan osan ajasta, jotta pystyy ajelemaan ilman hermojen menetystä. Radiosta nimittäin tulee joko niin huonoa musiikkia, ettei sitä pysty kuuntelemaan tai sitten juontaja on niin ärsyttävä, ettei hänen löpinöitään kestä.

Kanavista Radio City on yleensä takuuvarmin. Heavya ja hard rockia soittava City on muuten vallan mainio, mutta mielikuvituksen puute vaivaa sitä välillä pahasti. Jos AC/DC:ltä ja Guns N' Rosesilta soi jatkuvasti samat kappaleet, en näe moisessa menettelyssä järjen hiventäkään. Kun Highway To Hell raikaa sadatta kertaa, on kysymyksessä jo kuuntelijan aliarviointi. AC/DC:llä olisi valittavana kymmeniä muitakin hienoja kappaleita kuten Sink The Pink, Guns For Hire tai vaikka Inject The Venom.

Radio Rockiin en mielelläni koske. Siellä kun saattaa parhaillaan höpöttää ärsyttävä machopullistelija Jone Nikula, jonka pelkkä omahyväinen äänikin saa oksennusrefleksin päälle, juttujen sisällöstä puhumattakaan. Lisäksi kanava soittaa paljon nykymetallia, jollaista en voi sietää. Joku Five Finger Death Punch tai In Flames ovat aivan järkyttävää paskaa.

Aikoinaan olin Radio Suomi Popin vannoutunut ystävä. Kanavan tarjonta oli suorastaan loistavaa. Hienoja biisejä tuli peräkanaa. Leevi And The Leavings, Sleepy Sleepers, Sig, Popeda ja Dingo soivat sulassa sovussa. Nykyään ne on korvattu suomiräppäreillä kuten Elastinen, Cheek ja Karri Koira. Aivan kauheaa suolikuonaa koko sakki. Kanava vaihtuu välittömästi.

Radio Nostalgia soittaa menneiden vuosikymmenten kappaleita. Sitä olen viime aikoina luukuttanut enemmänkin.

Tänä aamuna töihin lähtiessäni Nostalgian juontaja selitti, että heidän remonttireiskansa oli toivonut lisää Hurriganesia. Olin aivan saletti, että kohta tulee joko Get On, My Only One tai I Will Stay, jotka luullakseni ovat Ganesin eniten soitetut kappaleet radiossa. Mutta ei, juontajapa olikin omaperäinen veikko ja heitti tiskiin mainiolta Hanger -levyltä (-78) löytyvän Deadlinen. Se oli hieno teko! Latasin potikat kaakkoon, eikä vituttanut enää lainkaan mennä töihin. Näinkin pieneltä tuntuvalla teolla kuin kappalevalinnalla voidaan pelastaa jonkun päivä. Tai ainakin aamu.

Töistä palatessani Nostaligialta tuli Moody Bluesin For My Lady. Hieno laulu, jonka Dingosta tuttu Neumann teki suomeksi vuonna 1986 nimellä Naiselleni.

Neutraalein kanavista makuuni on varmaankin Radio Nova. Se kuuluu jopa Turusta Kustaviin saakka, mikä on pisin reitti jota yleensä ajelen. Radio City alkaa säristä viimeistään Taivassaloon päästessä, yleensä jo Vehmassalmen sillan kohdalla. Silloin Nova tulee ja pelastaa loppumatkan.