Black Devils Teatrossa

Viime lauantaina 29. maaliskuuta Turun Logomon Teatro-salissa esiintyi Black Devils feat. Ile Kallio & Janne Louhivuori.

Hurriganesin perintöä jatkava Black Devils on viime vuosina saanut värvättyä avukseen entiset Hurriganes-kitaristit Kallion ja Louhivuoren. Bändi on varmasti omillaankin oikein pätevä, mutta tällä kokoonpanolla suorastaan superhyvä. 

Voi vaan kuvitella kuinka monta potentiaalista konserttivierasta putoaa tuolilta kuulleessaan bändin jykevää soittoa - etenkin kun on tottunut Hurriganes-pomo Remu Aaltosen viime vuosikymmenten huojuviin Ganes-viritelmiin. 

Black Devilsin laulava rumpali JP Kakkola on täydellinen Remu-roolissaan. Kaveri on opetellut maneerit hienosti; välihuudot kuulostavat aivan esikuvaltaan ja kannujen kolistelukin on kuin 70-luvun Remulla. Jopa lauluääni on ihan Remua. Kalsaripaitakin näyttää kovin tutulta. 

Teatron sali täyttyi entisistä nuorista, joista ainakin 85 prosenttia oli miehiä. Muutamien matkassa oli nainen, osa varsin tyylikkäitä ladyjä. Minä ja muutama tuttuni 70-luvun alun lapsina olimme nuorimmasta päästä. 

Puolitoistatuntinen konsertti oli hyvin organisoitu. Ensin Black Devils-kolmikko latasi Janne Louhivuoren kanssa puolisen tuntia, jonka jälkeen lavalle kutsuttiin Ile Kallio. Puolituntinen Kallion kanssa ja lopuksi Louhivuori saapasteli uudelleen lavalle. Herrat esiintyivät loppuajan yhdessä.

Hieman yllättäen pidin Louhivuoren osuudesta enemmän kuin Kallion, vaikka olenkin vuosikymmenet digannut Kalliosta sekä kitaristina että hahmona. Louhivuori on jäänyt vaisummaksi kaveriksi, mutta nyt hän otti paikkansa parrasvaloissa mahtavasti. Tiukkaa kitarointia ja letkeää lavaliikehdintää.  

Monista Hurriganes-tribuuttibändeistä poiketen Black Devilsin ohjelmisto on monipuolisempi kuin arvelisi. Tyypillisten Tallahassee Lassien, Do You Wanna Dancen ja Keep On Knockingin jäädessä vähemmistöön, esitti yhtye biisejä kuten Helge's Dream, Moon Is Rising, Elephant's Boogie, Tripper's Story, Good Morning Litte Schoolgirl, Shorai Shorai ja Honey I'm Leaving. 

Encorena kuultujen Get Onin ja Roadrunnerin tunsivat varmasti nekin, jotka eivät Hurriganesista  muuten juuri mitään tiedä. Teatron yleisöstä loputkin mylvivät viimeistään tässä vaiheessa. 

Tulevana kesänä näen orkesterin ainakin kahdesti, mikäli suunnitelmat kesämenojen suhteen pitävät kutinsa. Suosittelen samaa muillekin rock'n'rollin ystäville - se ei tästä meinaan paljon parane! 

Whole Lotta 70's Rahtiksessa

70-luvulla tehtyä rokkia esittävä turkulaisyhtye Whole Lotta 70's heitti keikan kotikaupunkinsa Wanhassa Rahtilaivassa perjantaina 8. heinäkuuta.

Samalla se oli syy miksi minä en mennyt Ruisrockiin kuin vasta seuraavana päivänä. Tämä orkesteri nimittäin on huomattavasti parempi kuin kaikki Ruis-perjantain esiintyjät yhteensä.

Viime vuoden elokuussa Whole Lotta 70's sai sellaisen jytinän aikaiseksi Rahtiksessa, etten muista moista koskaan tuossa paikassa kokeneeni. Koko laiva keinui porukan joratessa hullun lailla.

Sitten viime kesän bändin setissä oli jonkun verran muutoksia. Samojakin 70-luvun hittejä ja helmiä kuultiin, mutta uutuutena mukana oli sellainenkin loistavuus kuin Blue Öyster Cultin This Ain't No Summer Love. Muita mieleen jääneitä biisejä olivat muun muassa Elvis Presleyn Burning Love, The Doorsin L.A. Woman ja Roadhouse Blues, Deep Purplen Burn, The Sweetin Fox On The Run ja Golden Earringin Radar Love.

Whole Lotta 70's laulaja Jussi Helle on loistava esiintyjä, eikä laulajanakaan lainkaan pöllömpi. Myös soolokitaristi Arto Lehtosen tyylitajuista työskentelyä oli hienoa seurata lähietäisyydeltä. 

Vaikka olenkin kasarimiehiä, on paras musiikki mielestäni kumminkin tehty 70-luvulla. Onneksi on Whole Lotta 70's:in kaltainen ryhmä, joka osaa sitä ensiluokkaisesti esittää.

Alwari Tuohitorven kokoelmalevy

Olen viimeaikoina innostunut ostelemaan lp- ja cd-levyjä siihen malliin, ettei meinaa kaikkia edes ehtiä kuuntelemaan. Yksi tuoremmista hankinnoista on Alwari Tuohitorven kokoelmalevy Rokkitorvesta tuohivirsuihin - 36 valittua laulua.

80-luvun alussa alkanut musiikkiharrastus on välillä enemmän esillä, välillä huomattavasti vähemmän. Toisinaan on pitkiä kausia, jolloin levysoittimessa ei ole edes pohjavirta päällä moneen viikkoon. Levyhankinnatkin ovat harventuneet kovasti, mutta silloin tällöin tulee innostuttua.

Tietokoneen ääressä istuessa pidän melkein aina Youtubea päällä. Etenkin nyt kun viimeiset puolitoista, kaksi vuotta sitä kautta on voinut kuunnella kokonaisia albumeja ja livekeikkoja.

Juuri nyt Youtubessa soi Bob Seger & The Silver Bullet Bandin Night Moves vuodelta 1976. Samaa aikakautta edustaa tamperelainen Alwari Tuohitorvi. Leveiden lahkeiden vuosikymmenellä se oli suosittu orkesteri.

Alwari Tuohitorvi perustettiin Ähtärissä vuonna 1968. Bändi soitteli aluksi Jukka Kuoppamäen taustalla. Yhtyeen tunnetuin kokoonpano vaikutti Tampereella vuosina 1974-79. Mukana olivat Jukka Rautiainen (kitara, laulu), Mika Sundqvist (basso, laulu), Seppo "Kala" Alajoki (kitara, laulu) ja Rape Pikanen (rummut). Hänet korvasi debyyttialbumin jälkeen Seppo Tammilehto.

Alwari oli suosittu keikkabändi ja Suosikin Karvapäägalleriassa yhtye notkui aivan Hurriganesin perässä. Aluksi sen musiikissa oli progressiivisia vaikutteita, mutta pian biisit vaihtuivat ajalle suosituksi purkaksi ja jytäksi ulkomaisten esikuvien kuten Sladen vaikutuksella.

1976 bändin nimi lyhyennettiin Alwari T:ksi ja laulukieli vaihtui suomesta englanniksi. Kolmisen vuotta jatkettuaan yhtye päätti vielä kerran koittaa suomeksi, mutta suosion hiivuttua lähes täysin se luovutti ja hajosi. 2000-luvulla bändi on esiintynyt satunnaisesti silloin tällöin.

Alwarien jäsenistä tunnetuin on Mika Sundqvist. Mies on menestyksekkäästi pyörittänyt omaa studiotaan jo 35 vuotta. Monet Poko Rekordsin alkuaikojen ja 80-luvun levytykset on tehty hänen huomassaan. Eppu Normaali ja Popeda varsinkin olivat vakioasiakkaita.

Koko kansan tutuksi Sundqvist nousi 80-luvun alussa Moottoripyörä on moottoripyörä -kappaleellaan. Jatkoa seurasi 1982 Syksyn sävel -voitolla Hormoonihiiret. Miestä kiidätettiin keikoilla pari vuotta ympäri maata, mutta hän päätti keskittyä studiovelhon uraansa.

Vähemmän tunnettua lienee, että Sundqvist on tehnyt Moottoripyörä -hitistään uusintaversion nimellä Pimperopillu on pimperopillu. Se ei saavuttanut yhtä suurta suosiota kuin alkuperäinen.

Oma Alwari Tuohitorvi -historiani on suhteellisen lyhyt, muttei kuitenkaan olematon. 80-luvun alussa innostuin jossain määrin Piikkiön serkkuni Sateenkaaren taa -älppäristä. Tuo Alwarien ensimmäinen albumi soi silloin sen verran usein soittimessani, että muistin vielä sen kappaleita noin 33 vuoden jälkeenkin. Ainakin Miss Tekstiili ja Rokataan vaan ovat jääneet kaaliin noilta ajoilta.

Alwari T:n glamrockia sisältäneet Light Me (-76) ja Silver Ball (-78) ovat jääneet tätä kokoelmaa ennen muistaakseni aivan pimentoon. Ihan päteviä ralleja nekin tuntuvat sisältävän, vaikka 70-luvun soundit ja tuotanto ovat jälleen heikkoja. Jostain syystä Suomessa onnistuttiin pilaamaan melkein kaikki tuon ajan levyt, vaikka itse biisit ovatkin pääosin kelpo materiaalia. Eipä ihme, että esimerkiksi Ronski Gangin sanotaan olleen kova livebändi, mutta levyllä he eivät onnistuneet.

Alwari Tuohitorven tunnetuin kappale lienee ärsyttävän tehokkaasti mieleen jäävä Älä iske Tuijaa. Se löytyy Asia on ananas -lp:ltä vuodelta 1975. Muistan sen 70-luvulta vähän samoin kuin vaikka Juicen Jyrki Boyn.

Alwarin kokoelmalevystä kannatti maksaa viitisen euroa ja tehdä pikku nostalgiamatka vuosikymmenten taakse.

Turun Kirjamessuilla

Turun kansainvälisiä Kirjamessuja on järjestetty parikymmentä vuotta Messukeskuksessa Artukaisten kaupunginosassa.

Lauantaina 5. lokakuuta paikalla oli heti muutama minuutti ovien aukaisun jälkeen runsaasti ihmisiä. Tunnin kuluttua oli jo ahdasta kääntyillä kirjakojujen äärellä, kahden tunnin jälkeen suorastaan ruuhkaa. Sai oikein varoa tönimästä pienempiään ihmisvilinässä.

Tarjolla oli luettavan ohella yksi hallillinen ruokaa ja juomaa. Perimmäiseltä osastolta löytyi levymessut. Jonkunlaista puutarhatuotettakin näytti olevan saman katon alla. Pääpaino oli kumminkin kirjallisuudessa.

Messujen teemana oli tällä erää Yhdysvallat ja Somero. Hullulta kuulostava yhdistelmä ei konkretisoitunut minulle lainkaan, mutta erään pahvifiguurin tunnistin edesmenneeksi somerolaissäveltäjä Unto Monoseksi. Sen lisäksi Someron paikallislehteä jakanut nainen tyrkytti julkaisua minullekin. Täytyy seuraavalla vessareissulla lukaista.

En ole moneen vuoteen käynyt Kirjamessuilla. Perinteinen Postipurhehdus on järjestetty juuri lokakuun alussa, joten olen keikkunut humalassa Itämeren aalloilla. Tänä vuonna risteily on kuukautta myöhemmin.

Ruotsinlaivoilta saa tuliaisena usean vuorokauden krapulan. Kirjamessuilla se tuskin onnistuu yhtä hyvin. Sen sijaan kassillisen kirjoja toin kämpille.

Tamperelaisen antikvariaatti Makedonian sarjakuvahyllyllä oli mielenkiintoisia lehtiä 70-luvulta. Näitä samoja omistin pikkupoikana. Ennen kuin osasin lukeakaan, olin intohimoinen sarjakuvafani.

Esimerkkikuvan lehdistä Apinoiden planeetta oli aikoinaan vallan loistava, samoin Kung Fu. Kauhutarinoita sisältänyt Shokki oli minulle liian pelottava läpyskä vielä nappulana. Nykyään näistä saa pulittaa maltaita - naapurikojulla Shokkien hinnat näyttivät järjestäen olevan 50 euroa kappale.

Kirjamessuilla vierähti pari tuntia aivan heittämällä. Saman verran lisääkin olisi varmasti saanut helposti menemään, mikäli tuttuja olisi tullut vastaan enemmän ja jos lompakko olisi sallinut kirja- ja levykojujen parusteellisemman tutkimisen.

Ile Kallion elämänkertakirja

Minerva Kustannuksen ja toimittaja Santtu Luodon kirjoittama Ile Kallio -kirja ilmestyi jokin aika sitten. Tilasin sen pääsiäisen aikoihin netistä, kun huomasin teoksen hinnan olevan yllättävän huokea. Samassa paketissa tuli Ace Frehleyn Ei kaduttavaa. Siitä kirjoitinkin taannoin tänne.

Ile Kallio -kirja ei tarjoa juuri mitään uutta miehen historian tunteville. Samoja asioita kerrataan ainakin Honey Aaltosen kirjoittamassa Hurriganes-kirjassa. Hurriganesista Kallio pääasiassa tunnetaan, vaikka hän onkin jäänyt pahasti yhtyeen arvostetumman kepittäjän Albert Järvisen varjoon.

Eräs tuttu kommentoi juuri Facebookissa, että häntä harmittaa kun "Järvisestä on tehty Ganesin Sean Connery". Osuvasti sanottu -  viittaa James Bond-elokuviin, joissa ensimmäistä Bond-näyttelijää Conneryä pidetään "sinä oikeana Bondina".

Kallio (s. 1955) oli Hurriganesin ensimmäinen kitaristi 70-luvun alussa. Pian hän erosi bändistä ja tilalle tuli Järvinen. Takaisin bändiin nuorukainen otettiin vuonna 1975, jolloin Ganes oli suosionsa huipulla.

Kallio levytti 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Hurriganesin kanssa albumit Crazy Days, Hot Wheels, Tsugu Way ja Hanger. Menestyksen huumassa julkaistiin myös 16 Golden Greats -kokoelma. 1979 oli jälleen aika vaihtaa kitaristia. Kallion tilalle tuli, ei niin yllättäen, taas Järvinen.

Hurriganes 70-luvun puolivälin tienoilla. Remu Aaltonen, Ile Kallio ja Cisse Häkkinen.

Kallio pitää mahdollisen katkeruutensa Järvis-arvostusta kohtaan hyvin salassa. Pariin otteeseen hän kuitenkin sivuaa kuinka paljon harmittaa kun Hurriganesin yhteydessä yleensä muistetaan vain Järvinen. Myös Soundi-lehti saa mieheltä pyyhkeitä, koska se kirjoitti 70-luvulla Ganes-vastaisia juttuja toisin kuin muut lehdet. Suosikki ja silloinen päätoimittajansa Jyrki Hämäläinen puolestaan hehkuttivat bändiä jopa liikaakin.

Harvemmin muistetaan, että Kallio soitti Ganesissa kolmannenkin kerran vuosina 1983-84 kahden albumin verran. Bändi päätti lopettaa toimintansa suosion hiipuessa. Remu Aaltonen on silti luotsannut sekalaisilla kokoonpanoilla Ganesia näihin päiviin asti, vaikka sillä ei ole enää juurikaan yhteistä orkesterin kulta-aikojen kanssa.

Remu onkin hyvin keskeinen hahmo Kallion kirjassa. Suoraan mies ei entistä bändikaveriaan moiti, vaikka tekstistä käy hyvin ilmi, että syytä olisi monesti ollut. Jonkinlainen viha-rakkaus-suhde hänellä tuohon kaljuun konkkanokkaan yhä on. Täytyy muistaa, että ilman Remua Kallion elämä olisi varmasti ollut aivan toisenlainen, eikä häntä välttämättä tunnettaisi muusikkona yhtä hyvin.

Ile Kallion myöhemmät vaiheet eivät valitettavasti ole yhtä kiinnostavia kuin nuoruus ja vuodet Hurriganesissa. 80-luvun taite Pera & The Dogs -yhtyeessä on mielenkiintoista luettavaa, koska orkesteri jäi turhan tuntemattomaksi kyvyistään huolimatta.

Viime vuosikymmenet Kallio on tehnyt iskelmäpitoista musiikkia yhdessä siippansa Kaija Kärkisen kanssa.

Kirjassa Santtu Luoto kirjoittaa Ile Kallion suulla eli päähenkilö ikäänkuin kertoo itse vaiheensa. Ratkaisu on ihan pätevä, vaikka kokenut toimittaja olisi voinut jaaritella erilaillakin. Kirja näyttää isolta ja paksulta, mutta loppupeleissä sen lukee läpi melkein kertaheitolla.

Poiketen vaikka Ace Frehleyn kaltaisten maailmanluokan tähtien muistelmateoksista, saisi suomalaiskollegojen kirjoissa olla enemmän seksiä ja päihdesekoiluja. Kalliokin näyttää eläneen kovin konservatiivisesti, vaikka torttua, etikkaa ja perunajauhoa on varmasti ollut tarjolla enemmän kuin tavallinen pulliainen osaa edes kuvitella.

Ace Frehley - Ei kaduttavaa - Rock'n'Roll -muistelmat

Entisen Kiss-kitaristin Ace Frehleyn muistelmateos Ei kaduttavaa - Rock'n'Roll -muistelmat (Like) ilmestyi suomeksi viime syksynä. Se on parempi opus kuin etukäteen oletin.

Vastaavia kirjoja on lähivuosina ilmestynyt pilvin pimein. Muun muassa Tony Iommi, Duff McKagan, Sammy Hagar ja Michael Monroe ovat kantaneet kortensa kekoon. Kirjojen taso vaihtelee huimasti, vaikka sisältö noudattaakin pääosin samaa kaavaa - kuka on nussinut eniten, kuinka paljon onkaan vedetty huumeita ja viinaa. Välillä muistellaan levytyssessioita ja kiertueita.

Ace Frehleyn (s. 1951) kirja ei ole sieltä pahimmasta päästä, vaikka alku onkin tappavan tylsää. Kitaristi kertoo nuoruudestaan New Yorkissa. Kun päästään Kissiin ja vuoteen 1973, rupeaa teksti maistumaan huomattavasti paremmin.

Kirjan perusteella Frehley pitää itseään ensiluokkaisena kitaristina. Yleisesti ottaen hän on kuitenkin "vain" Kiss-kitaristi ja entinen Kissin jäsen, eikä mikään kepittäjävirtuoosi. No, hyvä kun uskoa itseensä riittää vielä kuusikymppisenäkin.

Frehleyn saavutuksia ei kuitenkaan pidä vähätellä. 70-luvulla Kiss oli Amerikan suosituin bändi, joka tahkosi kymmeniä miljoonia dollareita voittoa. Oli bändin logolla varustettuja ruohonleikkureita, hammasharjoja, pölynimureita ja vaikka mitä. Sama ralli jatkuu muuten vieläkin; hiljattain sai tilata jopa Kiss-ruumisarkkuja!

Koska Kiss oli (ja on yhä) teatraalinen rockbändi, perustui sen suosio ennen muuta konsertteihin. Frehleyn hahmo Kississä oli Spaceman. Tähtisilmällä oli savuava kitara ja isot tolppakengät. Hänen kiinnostuksensa Kissiin alkoi kirjan mukaan hiipua heti 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, kun bändistä tuli meganimi. Päihteet olivat paljon mukavampia seuralaisia.

Kissin neljäs albumi, tuplalive Alive! ilmestyi syyskuussa 1975. Yhtye oli puolessatoista vuodessa tehnyt kolme studio- ja yhden livelevyn. Melkoinen tahti nykymittapuulla ajateltuna. Alive! räjäytti potin. Se, ja sitä seurannut Destroyer -levy (-76), tekivät Kissistä maansa suosituimman yhtyeen.

Kukin Kissin jäsen julkaisi oman soololevynsä vuonna 1978. Vieläkin ainutlaatuinen tapaus ei ollut mikään myyntimenestys, mutta se valoi Frehleylle lisää itsetuntoa. Hänen albuminsa nimittäin pärjäsi parhaiten verrattuna bändikaverien Gene Simmonsin, Peter Crissin ja Paul Stanleyn tuotoksiin.

Frehley lähti Kissistä 1982. Vaikka hänen kuvansa on samana vuonna ilmestyneen Creatures Of The Nightin kannessa, ei mies levyllä esiinny. Koko albumia hän ei mainitse kirjassa sanallakaan.

Vaihtelevalla menestyksellä soolouraansa ja Frehley's Comet -bändiään luotsannut mies liittyi 1996 uudelleen Kissiin. Allekirjoittaneen piti tuolloin lähteä Tukholmaan bändiä katsomaan, mutta liput menivät hetkessä. Näinkin Kissin vasta 2010 Tampereella Sauna Open Air -festareilla. Frehley ei tosin siinä vaiheessa enää orkesterissa soitellut, koska erosi uudelleen siitä 2002.

Ace Frehley bändeineen esiintyi Sweden Rock Festivalilla Etelä-Ruotsin Sölvesborgissa kesäkuussa 2008 (kirjassa tosin vuodeksi on merkitty 2009). Seurasin konserttia, johon kuului monia Kissin 70-luvun kappaleita. Kirjassa on valokuva tuolta keikalta. Siinä Frehley yhtyeineen kumartaa yleisölle esityksensä päätteeksi.

Olisin kaivannut enemmän nippelitietoa Kiss-ajoista, enkä niinkään lukea kymmeniä sivuja henkilökohtaisista ongelmista ja sekoiluista. Vaikka kirja ei tuonut Kissistä ilmi paljoakaan uutta tietoa, kannatti se hankkia kun halvalla sai.

Ace Frehley on kieltämättä yksi hard rockin legendaarisista hahmoista. Joillekin hän on puolijumala. Minulle Ace on vain yksi monista heviäijistä, joiden tekemisiä olen seurannut 30 vuotta.

Kiss teki parhaimmillaan ensiluokkaista musiikkia. Tänään kuuntelin bändin toisen albumin, Hotter Than Hellin (-74).