Lainasin viime sunnuntaina kaverilta Timo Kangasluoman kirjoittaman Marco Hietala-elämänkerran Ruostumaton. Syksyllä 2017 julkaistu kovankantinen ja isofonttinen kirja tuli luettua parissa illassa.
Tammikuussa 1966 syntynyt Hietala tuskin sanoo suurelle tuulipukukansalle paljon mitään, mutta musiikkia harrastaville hän on ollut tuttu hahmo jo 80-luvulta kuopiolaisen Tarot-heviyhtyeen riveistä.
Laajempaan tietoisuuteen laulava basisti tuli 2000-luvulla liityttyään kovassa nousussa olleeseen Nightwishiin ja oltuaan vajaat kymmenen vuotta sitten television suositussa KuorosodassaKuopion joukkoeen kapteenina.
Ensimmäisen kerran törmäsin Hietalaan 80-luvun puolivälissä Suosikissa, jossa oli mustavalkoinen kuva jalkansa monitorin päälle nostaneesta ja nyrkkiä puivasta basistista. Kyseessä oli Suosikin Rock-kuningas-kiertue ja Hietalan bändi tuohon aikaan nimeltään Purgatory.
Purgatorystä tuli Flamingon kanssa tehdyn levytyssopimuksen myötä Tarot vuonna 1986. Muistan vielä kuin eilisen päivän keväällä Hittimittarissa näytetyn Wings Of Darkness-videon, jonka sain tallennettua vhs-kasetillekin. Meno oli vallan hurja; rumpali takoi kuin mielipuoli ja Hietalan ikenet näkyivät vähän turhankin hyvin kameramiehen tunkiessa työvälinettään melkein hänen suuhunsa.
Tarotin debyyttipitkäsoitto The Spell Of Iron ilmestyi syksyllä 1986. Levyä mainostettiin Soundissa jotenkin näin, että "Suomen hevikuningas - ei haastajia!".
Tarot vuonna 1988.
Koska Hietalan tarina on minulle pääpiirteittäin tuttu, en odottanut kirjalta ihmeitä. Ruostumattoman parasta antia ovat kertomukset Tarotin alkutaipaleesta. Bändi ei lupaavan alun päässyt sille suosion tasolle, jolle sen olisi mielestäni pitänyt päästä. Orkesterin kaksi ensimmäistä, ehkä kolmaskin albumi, ovat suomalaisen hevimusiikin aatelia.
Tarotin huonosta karmasta on kuulunut paljon juttuja jo ennen kirjaa. Nyt kun takaiskuja tässä kerrattiin, eipä voi toista mieltä olla. Jollakin oli paljon bändiä vastaan.
Vaikka seurasin Hietalan uraa mielestäni tiiviisti tai sen verran kuin sen ajan tiedoitusvälineistä irtosi, en tiennyt, että hänellä meni 90-luvulla näin huonosti kuin kirjassa kerrotaan. Oli masennusta ja asunnottomuutta. Ruostumaton onkin aikamoinen selvitymistarina ryysyistä rikkauteen.
Hietala ei säästele ryyppy- ja panojutuissa. Ei hän niillä mässäilekään, mutta suomalaisiin muusikkoelämänkertoihin verrattuna teksti on jopa rajua. Esimerkiksi eräs punatukkainen iskelmärokkari ei kerro kirjassaan naisjutuista lainkaan, vaikka tunnettu panomies onkin.
Nightwish vuonna 2004.
Olen tavannut Marco Hietalan vuosien varrella monta kertaa. Aluksi Tarot-fanina ja myöhemmin Sue-lehden avustajana, jolloin olen tehnyt Sinergy- ja Tarot -bändeistä jutut lehteen. Oikein asiallinen ja ystävällinen mies.
Nuottiöljy ei maistunut tuolloin kai jo raitistuneelle Hietalalle, kun keväällä 2010 Euran Osmantuvan backstagella yritin tarjota hänelle Jägermeister-huikkaa.
YLE Teemalta näytti jokin aika sitten dokumentin ruotsalaisesta musiikkilehti Okej:sta.
Lehti oli 80-luvulla alallaan länsinaapurimme suurin. Painos oli parhaimmillaan 156 000 kappaletta. Suosionsa takia lehteä on helppo verrata täkäläiseen Suosikkiin. Muistaakseni sen painosmäärä oli suurimmillaan vielä enemmän kuin Okej:n. Alkuperäisnimeltään dokumentti on Okej - 80-talets största poptidning.
Okej syntyi vuonna 1980 edeltäjänsä Posterin raunioista. Poster oli keskittynyt julisteisiin ja kuviin. Niitä myös Okej:kin pitkälti sisälsi. Jutut olivat usein lyhyitä ja tekstiköyhiä, mutta kuvatekstejä oli senkin edestä. Julisteet olivat pienempiä kuin suomalaisissa nuortenlehdissä, mutta niitä oli paljon ja ne olivat komeampia kuin täkäläiset kyhäelmät.
Okej kuvasi usein itse Ruotsissa vierailevat maailmantähdet. Julisteita oli bändien yksittäisistäkin jäsenistä, kuten sarjat Kissin, Mötley Crüen, WASPin ja Iron Maidenin kavereista.
Itse törmäsin lehteen ensimmäisen kerran varmaankin 1984 Kustavin Osuuskaupassa. Koska olin tuolloin erittäin kova hevimusiikin ystävä ja potentiaalisessa iässä niin Okej:n kuin Suosikinkin kannalta, kiinnostuin lehdestä välittömästi. Muistan ainakin yhden Osuuskaupasta ostamani lehden, koska siinä oli Iron Maidenin Powerslave -levyn sisäkannen kaltainen juliste. Bändi poseerasi sargofagin ympärillä "pyramidin" sisällä.
Okej:ssa oli postereita sellaisistakin yhtyeistä, joista suomalaislehdet eivät juurikaan edes kirjoittaneet - saatikka painaneet niistä julisteita. Okej sen sijaan taittoi väliinsä niin Acceptin kuin Helixinkin julisteita.
Jossain vaihessa tilasinkin Okej:n. Se oli varmaankin kesällä 1985. Muistaakseni tilaus Suomeen piti tehdä R-kioskin kautta. Eikä mennyt aikaakaan kun ensimmäinen numero jo tulla tupsahti postilaatikkoon.
Okej:ssa oli se hyvä puoli, että se ilmestyi kaksi kertaa kuussa. Samoin oli kotimaisen OK:n laita lehden loppuaikoina, ennen kuin Suosikki osti kilpailijansa pois markkinoilta. "Paska ei punnitsemalla parane", tuumi Suosikin päätoimittaja JyrkiHämäläinen asiasta.
Okej:n ansiosta tiedän ehkä tavallista kuluttajaa enemmän ruotsalaisesta musiikista. Lehti tyrkytti Europen, Treatin, 220 Voltin ja muiden sikäläisten hevitähtien ohella esimerkiksi poplaulaja Pernilla Wahlgrenia. Hänestä ei Suomessa tiedetty mitään. Eikä muuten tiedätä vieläkään, vaikka uransa jatkuu yhä.
Pernillan juliste oli jossain vaiheessa minunkin seinälläni, mutta syy oli enemmänkin ulkomusiikillinen.
90-luvulle siirryttäessä Okej:n linja painottui musiikin sijasta enemmän elokuviin ja amerikkalaisiin televisiosarjoihin. Puudelitukkaiset hevirokkarit joutuivat pois muodista ja tilalle tulivat tylsät ruutupaitaiset grunge-miehet. Lehden painosmäärä romahti, mutta julkaisu sinnitteli aina vuoteen 2010 saakka. Dokumentti on tehty pian sen jälkeen.
Toimittajien ohella ohjelmassa haastateltiin muun muassa Alice Cooperia ja Samantha Foxia. Molemmat olivat 80-luvulla Okej:n juttujen vakiohahmoja - toinen musiikkinsa, toinen pääosin ulkoisten avujensa takia.
Okej-lehti, Ruotsin Suosikki on erittäin mielenkiintoinen dokumentti, joka todennäköisesti meni suurimmalta osalta täysin ohi. 80-luvun teineille se olisi aivan ehdoton katseluelämys.
Minerva Kustannuksen ja toimittaja Santtu Luodon kirjoittama Ile Kallio -kirja ilmestyi jokin aika sitten. Tilasin sen pääsiäisen aikoihin netistä, kun huomasin teoksen hinnan olevan yllättävän huokea. Samassa paketissa tuli Ace Frehleyn Ei kaduttavaa. Siitä kirjoitinkin taannoin tänne.
Ile Kallio -kirja ei tarjoa juuri mitään uutta miehen historian tunteville. Samoja asioita kerrataan ainakin Honey Aaltosen kirjoittamassa Hurriganes-kirjassa. Hurriganesista Kallio pääasiassa tunnetaan, vaikka hän onkin jäänyt pahasti yhtyeen arvostetumman kepittäjän Albert Järvisen varjoon.
Eräs tuttu kommentoi juuri Facebookissa, että häntä harmittaa kun "Järvisestä on tehty Ganesin Sean Connery". Osuvasti sanottu - viittaa James Bond-elokuviin, joissa ensimmäistä Bond-näyttelijää Conneryä pidetään "sinä oikeana Bondina".
Kallio (s. 1955) oli Hurriganesin ensimmäinen kitaristi 70-luvun alussa. Pian hän erosi bändistä ja tilalle tuli Järvinen. Takaisin bändiin nuorukainen otettiin vuonna 1975, jolloin Ganes oli suosionsa huipulla.
Kallio levytti 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Hurriganesin kanssa albumit Crazy Days, Hot Wheels, Tsugu Way ja Hanger. Menestyksen huumassa julkaistiin myös 16 Golden Greats -kokoelma. 1979 oli jälleen aika vaihtaa kitaristia. Kallion tilalle tuli, ei niin yllättäen, taas Järvinen.
Hurriganes 70-luvun puolivälin tienoilla. Remu Aaltonen, Ile Kallio ja Cisse Häkkinen.
Kallio pitää mahdollisen katkeruutensa Järvis-arvostusta kohtaan hyvin salassa. Pariin otteeseen hän kuitenkin sivuaa kuinka paljon harmittaa kun Hurriganesin yhteydessä yleensä muistetaan vain Järvinen. Myös Soundi-lehti saa mieheltä pyyhkeitä, koska se kirjoitti 70-luvulla Ganes-vastaisia juttuja toisin kuin muut lehdet. Suosikki ja silloinen päätoimittajansa Jyrki Hämäläinen puolestaan hehkuttivat bändiä jopa liikaakin.
Harvemmin muistetaan, että Kallio soitti Ganesissa kolmannenkin kerran vuosina 1983-84 kahden albumin verran. Bändi päätti lopettaa toimintansa suosion hiipuessa. Remu Aaltonen on silti luotsannut sekalaisilla kokoonpanoilla Ganesia näihin päiviin asti, vaikka sillä ei ole enää juurikaan yhteistä orkesterin kulta-aikojen kanssa.
Remu onkin hyvin keskeinen hahmo Kallion kirjassa. Suoraan mies ei entistä bändikaveriaan moiti, vaikka tekstistä käy hyvin ilmi, että syytä olisi monesti ollut. Jonkinlainen viha-rakkaus-suhde hänellä tuohon kaljuun konkkanokkaan yhä on. Täytyy muistaa, että ilman Remua Kallion elämä olisi varmasti ollut aivan toisenlainen, eikä häntä välttämättä tunnettaisi muusikkona yhtä hyvin.
Ile Kallion myöhemmät vaiheet eivät valitettavasti ole yhtä kiinnostavia kuin nuoruus ja vuodet Hurriganesissa. 80-luvun taite Pera & The Dogs -yhtyeessä on mielenkiintoista luettavaa, koska orkesteri jäi turhan tuntemattomaksi kyvyistään huolimatta.
Viime vuosikymmenet Kallio on tehnyt iskelmäpitoista musiikkia yhdessä siippansa Kaija Kärkisen kanssa.
Kirjassa Santtu Luoto kirjoittaa Ile Kallion suulla eli päähenkilö ikäänkuin kertoo itse vaiheensa. Ratkaisu on ihan pätevä, vaikka kokenut toimittaja olisi voinut jaaritella erilaillakin. Kirja näyttää isolta ja paksulta, mutta loppupeleissä sen lukee läpi melkein kertaheitolla.
Poiketen vaikka Ace Frehleyn kaltaisten maailmanluokan tähtien muistelmateoksista, saisi suomalaiskollegojen kirjoissa olla enemmän seksiä ja päihdesekoiluja. Kalliokin näyttää eläneen kovin konservatiivisesti, vaikka torttua, etikkaa ja perunajauhoa on varmasti ollut tarjolla enemmän kuin tavallinen pulliainen osaa edes kuvitella.
Prayer on oululaiskokoonpano, jonka ensilevy Wrong Address julkaistiin 2005. Yhtyeen melodinen hard rock ei varmasti ollut kovinkaan kiinnostavaa esimerkiksi Slayerin faneille, mutta amerikkalaiseen kevytheviin tykästyneille se oli vallan mainio kiekko.
Brittiläisen levy-yhtiön julkaisema Wrong Address on mielestäni parhaimpia suomalaislevyjä vuosiin. Hittiä hitin perään. Harmi vaan, ettei menestys ollut juuri minkäänlaista. Ehkä jossain internetin musiikkisivuilla levyä hehkutettiin, mutta muuten orkesterin suosio oli melkein yhtä tyhjän kanssa. Levy on takuuvarma nakki esimerkiksi Journeyn, Magnumin tai H.e.a.t:in faneille.
Nyt vuosien jälkeen on pöydällä Prayerin kakkoslevy. Danger In The Dark on musiikillisesti hyvin samanlainen kuin seitsemän vuoden takainen edeltäjänsä. Ei tosin lähimainkaan yhtä hyvä, mutta asia voi korjaantua luukuttamalla kiekkoa hullunlailla. Tosin yleensä jo pari ensimmäistä soittokertaa antavat kokeneelle kuuntelijalle sen verran osviittaa, ettei moiseen tarvitse ryhtyä ainakaan väkisin.
Prayerin takana on Tapani "Tanna" Tikkanen. Noin viisikymppinen mies sai 80-luvun alussa jonkinmoista kuuluisuutta pudasjärveläisen IC-Rockin riveissä, mutta harva koko bändiä enää muistaa. Kaltaiseni musiikkifriikit sen sijaan saattavatkin.
Tapani "Tanna" Tikkanen
80-luvun loppupuolella Tikkanen oli Tanna -yhtyeen pääjehu. Suomeksi laulettua, jonkinmoista suomirockin ja hard rockia sekoitusta esittänyt kokoonpano oli semisuosittu silloisen Dingo -hysterian jälkimainingeissa. Bändi kiersi Suosikki -lehden Rock-kuningaskiertueella housebändinä ja sitä kautta paljon potentiaalisia kuuntelijoita.
Käsittääkseni Prayer ei ole tehnyt koskaan ainuttakaan keikkaa. Voin toki olla väärässäkin. Bändin voinee laskea treenikämppä- ja studiobändiksi.
Sääli, ettei näin lahjakas kaveri kuin Tapani Tikkanen ole jäänyt tuon paremmin kansakunnan muistiin. Monilla Prayerin kappaleilla kun olisi potkua vaikka mihin. Tai ainakin 25 vuotta sitten olisi ollut, mutta nyt kohtalona lienee jäädä marginaaliin.
Salon Piihovin ABC-asemalta tarttui mukaan Ilta-Sanomien liitteenä myytävä historiikki Hurriganesista. Hurriganesin perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta.
Ilta-Sanomien toimituksessa näyttää olevan kovia Ganes-faneja. Yhteistuumin he päättivät kunnioittaa suomirockin suurnimeä tämän julkaisun kautta.
"Hurriganes on vuonna 1971 perustettu suomalainenrockyhtye, joka on ollut toiminnassa vuosina 1971-1984 ja uudelleen vuonna 1988. Vuodesta 1998 yhtyeen solisti ja rumpali Henry "Remu" Aaltonen on esiintynyt vaihtelevien kokoonpanojen kanssa nimellä Remu & Hurriganes. Tässä yhtyeessä ei Aaltosen lisäksi soita muita alkuperäisen Hurriganesin jäseniä. Hurriganes oli suosituimmillaan vuosina 1974–1980.
Perustajajäsenet olivat rumpali ja laulaja Henry "Remu" Aaltonen, basisti Hugo Christer "Cisse" Häkkinen ja kitaristi Ilkka "Ile" Kallio. Kallion erottua yhtyeestä keväällä 1972 hänen tilalleen kitaristiksi liittyi Pekka "Albert" Järvinen, ja näin muodostui yhtyeen toinen peruskokoonpano." (Wikipedia)
Suhtauduin aluksi melko skeptisesti koko liitteeseen. Arvelin sen olevan tarkoitettu nopeasti selattavaksi paperinipuksi, jonka voi samantien heittää roskiin. Mutta, mutta... liitehän on vallan mainio. Kirjoittajat ovat pääosin selvillä aiheestaan ja lehdessä haastatellut ihmiset liittyvät kaikki Hurriganesin uraan. Mukana on yllättäviäkin henkilöitä kuten Kari Peitsamo, joka kertoo kuinka Remu antoi hänelle takin juuri ennen Porvoon keikkaa vuonna 2004. Peitsamo teki siitä innostuneena kappaleen Remu gave me a jacket, jonka ensiesitys oli puoli tuntia biisin valmistumisen jälkeen.
Muita harvemmin Hurriganes -yhteyksissä kuultuja ihmisiä ovat radiotoimittaja Jake Nyman, toimittaja Mikko Montonen, kosketinsoittaja Kassu Halonen, farkkukauppias Matti Majava ja Pelle Miljoona. Pelle päätyi vuonna 1973 ilmestyneen Ganes -debyyttilevy Rock'n'Roll All Night Longin sisäkannen kuvaankin, joka on otettu yhtyeen Haminan keikalta.
Mielenkiintoisinta antia haastatteluissa edustavat kuitenkin Lontoossa jo 40 vuotta asunut toimittaja-valokuvaaja Ilpo Musto, jonka juttuja minäkin luin aikoinaan paljon Suosikista. Musto kertoo realistisesti Hurriganesin epäonnistuneesta Englannin valloitusreissusta - toisin kuin Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen aikanaan. Hänen mukaansahan koko maailma odotti koska Hurriganes tulee kylään.
Hämäläisellä on muuten komeat lapikkaat Muston ottamassa kuvassa. Mies mahtoi olla eksoottinen näky 70-luvun lopun Lontoossa.
Muston jutulle vetää vertoja kitaristi Ile Kallion haastattelu. Kolmesti Hurriganesissa soittaneella miehellä on jalat maassa ja hänen ajatuksiaan on mukava lukea. 70-luvun supertähti ei anna liian kiiltävää kuvaa bändistä. Tarpeettomasti Albert Järvisen varjoon jäänyt Kallio soitti varsin pätevästi Ganes-levyillä, eikä vertailut Järviseen ole mielestäni tarpeellisia. Bändin musiikkikin muuttui heti Järvisen lähdettyä 1975. Se myös muuttui hänen tultuaan takaisin orkesteriin vuonna 1979.
Love Recordsin levypomo Atte Blomin ja tuottaja Richard "Mister X" Stanleyn haastattelut ovat myös realistisia. Stanley kertoo Jyrki Hämäläisen ja Suosikin olleen paljolti Hurriganesin supersuosion takana. 35 vuotta sitten media oli niin erilainen kuin 2000-luvulla, että silloin kyllä meni juttu kuin juttu läpi, koska sitä ei voitu tarkistaa esimerkiksi Googlesta.
Vaikka Hurriganesin Englannin valloitus olikin hölynpölyä, oli bändi oikeasti suosittu Ruotsissa. Ruotsi on niin lähellä Suomea, ettei pelkkä liioittelu olisi mennyt läpi. Olen itsekin tavannut lukuisia ruotsalaisia rokkifaneja, jotka ovat hehkuttaneet Hurriganesia kun ovat kuulleet minun olevan Suomesta. Sweden Rock Festivalilla Etelä-Ruotsissa näitä heppuja saattaa sattumalta tavata. Eräs mies hehkutti Cisse Häkkisen nimeä kuin suurtakin tähteä ja kehui 1977 ilmestynyttä kokoelmalevyä Sixteen Golden Greats.
Ilta-Sanomien liitteessä toimittaja Petri Lahti käy läpi Ganesin discografian. Lyhyesti esitellyt levyt ovat näköjään Lahden mielestä suurin piirtein sellaisia kuin minäkin ne koen. Hurriganesin ensimmäistä levyä en ole ikinä ymmärtänyt. Crazy Days (-75) on mielestäni hieno levy. Roadrunnerin jälkeen se varmaan oli aikalaiskuunteljoille pettymys, mutta viitisen vuotta myöhemmin asiaan paneutuneena se ei minulle sitä ole.
Täysin surkeita levyjä yhtyeellä ei olekaan, vaikka Jailbird (-79) onkin aika vaisu. Viimeiseksi jääneet Seven Days, Seven Nights (-83) ja Hurrygames (-84) eivät ole koskaan levyhyllyssäni olleet, mutta tiedän joitain hyviä irtobiisejä noilta levyiltä.
Comeback-kiekko Live At Metropol (-88) on muistaakseni täyttä jätettä. Aikoinaan se oli minulla kasetille nauhoitettuna. Ostin levyn muutamalla eurolla kesällä 2002, kun kotibileissä levyjään kaupitellut turkulaismies sitä minulle tyrkitti. Levy on siitä lähtien ollut asunnonhaltijan hallussa, koska en muistanut tuolloin ottaa levyä mukaani. No, jos tässä joku päivä.
Hurriganesin aliarvostetuin, mutta samalla yksi parhaimmista levyistä, on 1978 ilmestynyt Hanger. Tuntuu hiukan kummalta, että se sivuutetaan melkein aina bändistä puhuttaessa. Hanger on tulvillaan hienoja ja tartuvia rokkibiisejä. Burn jopa lähentelee heviä. Ile Kallio laulaa kaksi biisiä, vaikka pääasiassa äänessä ovatkin Cisse Häkkisen ja Remu Aaltonen.
Valitettavasti herra Aaltonen pitää yhä Hurriganesia hengissä. Siitä ei Ilta-Sanomien liitteessä juurikaan kirjoiteta. Ei kerrota millaista sontaa Remu jaksaa tarjota Remu & Hurriganes -keikoilla. Viime vuosina näkemäni muutama keikka on aina ollut kammottavaa kuunneltavaa. Vaikkei Hurriganes näköjään koskaan ollut dvd:ltäkään katseltuna kovin kummoinen livebändi, on yhtyeen nimellä kiertäminen todella mautonta. Vai mitä sanotte tästä Youtubesta löytyneestä pätkästä?
