Iron Maiden Hämeenlinnassa

Hämeenlinnan Kantolan tapahtumapuistossa viime kesänä esiintyneen AC/DC:n missaaminen jäi harmittamaan sen verran paljon, että kun kuulin tänä kesänä samaan paikkaan tulevan toisen vanhan suosikkibändini Iron Maidenin, aloin jo suunnittelemaan reissua.

Varmaa se ei oikeastaan ollut kuin melkein loppumetreille saakka, sillä samaksi päiväksi kaavailtu luontoreissu Jurmon saarelle olisi vienyt voiton. Kun lopulta selvisi, ettei sellaista ollutkaan, oli Iron Maiden taas niskan päällä.

Tuskin menen enää mistään hinnasta esimerkiksi Hartwall Areenalle konsertteja katsomaan. Festari- ja ulkoilmakeikat ovat ehdottomasti paras vaihtoehto. Kantolan tapahtumapuistokin tuntui juuri sopivalta ja väljältäkin 23 000 Maiden-vieraan asteltavaksi.

Anniskelualueelta käsin lava oli pirun kaukana, mutta ei tullut mieleenkään lähteä rynnimään lähemmäs. Minulle kun on aivan sama näenkö tarkkaan esimerkiksi miten rumpali Nicko McBrain käsittelee soittimiaan. Pääasia että musiikki kuuluu, näkee tuttuja ja janon yllättäessä on runsaasti kaljaa saatavilla. Vain näköalaa peittänyt massiivinen miksaustorni häiritsi hieman tunnelmaa.

Portilla järjestysmies takertui kaulassani killuvaan kameraan, kuten olin arvellutkin tapahtuvan. Samalla se oli oiva syötti sille, että hän ei huomannut kopeloida taskujani ollenkaan, joten sain kuljetettua vodkapullon sisälle vaivatta.

Lopulta neljäs järjestysmies ymmärsi, ettei kamerani ollut säännöissä kielletty järjestelmäkamera. Pykälä on muutenkin aivan päin honkia - nykyään melkein kaikki kuvaavat kännyköillä keikkoja ja ne ovat vielä samana päivänä Youtubessa kaikkien ihmeteltävänä. Kunnon kameraa ei sen sijaan saa viedä tapahtumiin.

Iron Maiden-päivää voi periaateessa kutsua festivaaliksikin, sillä lämmittelijäbändejä oli peräti neljä. Yhtyeen pomon Steve Harrisin pojan bändi The Raven Age aloitti keikka-illan sen verran varhain, että orkesteri jäi väliin.

Stratovarius soitti seuraavana. Orkesteri on tunnettu suomalaisten Maiden-fanien keskuudessa ja vastaanotto tuntui lämpimältä. Kolmannen bändin, ruotsalaisen viikinkimetallia soittavan Amon Amarthin kanssa se olisi voinut hyvin vaihtaa järjestystä.

Amon Amarthilla on asenne kunnossa, mutta kammottava örinälaulu pilaa kaiken. Laulaja Johan Hägg oli opetellut jonkun verran suomea ja lausui yllättävän hyvin välispiikkejä.

Neljäntenä lavan vallannut ruotsalainen Sabaton on Suomessa ja muuallakin nykyään varsin suosittu. Joidenkin mielipiteideen mukaan bändi esiintyy maassamme liian usein ja jopa kyllästymiseen asti. Kaikkien vesaloiden, sannien ja elastisten joukossa se on kumminkin erittäin tervetullutta.

En omista yhtään Sabatonin levyä, mutta muutama biisinsä on jäänyt mieleen. Sota-aiheisista sanoituksistaan tuttu yhtye esitti kaksi Suomeakin koskevaa kappalettaan. Talvisodan ja Lauri Törnistä kertovan Soldier Of 3 Armiesin.

Pääesiintyjä Iron Maidenin settilista oli semikarua luettavaa. Ymmärrän toki, ettei yhtye voi olla pelkkä vanhoja hittejään suoltava jukeboksi, mutta kun uusimmalta levyltä soitellaan valtava määrä kappaleita, on se mielestäni vähän väärin.

Ruisrockissa kesällä 2000 Maiden esitti muistaakseni seitsemän biisiä silloiselta uutuuslevyltään Brave New World. Homma tuntui kummalliselta. Lopuksi tuli neljä-viisi vanhaa 80-luvun hittiä. Kantolassa en tuntenut sentään samoin kuin 16 vuotta sitten Ruissalossa. Asia oli sulateltavissa paremmin.

Ilta-Sanomat huusi seuraavan päivän otsikossaan, että "Iron Maiden otti tietoisen riskin". Tarkoitti kai, että uusia kappaleita tuli niin paljon. Kyllähän yleisö tykkäsi. Ja heitä alueella piisasi merkonomin näköisistä toimistohepuista pitkäpartaisiin tatuoituihin moottoripyörämiehiin.

Maidenin keikkasetissä oli muutama kappale, jotka ainakin minulle edustivat hienoisella erilaisuudellaan illan parasta antia. Läpimurtolevy The Number Of The Beastin Children Of The Damned etenkin sekä Blood Brothers ja Powerslave.

Iron Maidenin jatkosta on ollut erilaisia spekulointeja. Tuoreimman The Book Of Souls -levyn on arveltu jäävän yhtyeen viimeiseksi. Tosin esimerkiksi tämän keikan perusteella bändin ei kannattaisi vielä lopettaa, vaikka soittajilla alkaakin olla jo ikää. Esimerkiksi rumpali McBrain on 64-vuotias ja laulaja Bruce Dickinson 58.

Setissä kuultiin: If Eternity Should Fail / Speed of Light / Children of the Damned / Tears of a Clown / The Red and the Black / The Trooper / Powerslave / Death or Glory / The Book of Souls / Hallowed Be Thy Name / Fear of the Dark / Iron Maiden. Encore: The Number of the Beast / Blood Brothers / Wasted Years. Outro: Always Look on the Bright Side of Life (Monty Python).

Okej-lehti, Ruotsin "Suosikki"

YLE Teemalta näytti jokin aika sitten dokumentin ruotsalaisesta musiikkilehti Okej:sta.

Lehti oli 80-luvulla alallaan länsinaapurimme suurin. Painos oli parhaimmillaan 156 000 kappaletta. Suosionsa takia lehteä on helppo verrata täkäläiseen Suosikkiin. Muistaakseni sen painosmäärä oli suurimmillaan vielä enemmän kuin Okej:n. Alkuperäisnimeltään dokumentti on Okej - 80-talets största poptidning.

Okej syntyi vuonna 1980 edeltäjänsä Posterin raunioista. Poster oli keskittynyt julisteisiin ja kuviin. Niitä myös Okej:kin pitkälti sisälsi. Jutut olivat usein lyhyitä ja tekstiköyhiä, mutta kuvatekstejä oli senkin edestä. Julisteet olivat pienempiä kuin suomalaisissa nuortenlehdissä, mutta niitä oli paljon ja ne olivat komeampia kuin täkäläiset kyhäelmät.

Okej kuvasi usein itse Ruotsissa vierailevat maailmantähdet. Julisteita oli bändien yksittäisistäkin jäsenistä, kuten sarjat Kissin, Mötley Crüen, WASPin ja Iron Maidenin kavereista.

Itse törmäsin lehteen ensimmäisen kerran varmaankin 1984 Kustavin Osuuskaupassa. Koska olin tuolloin erittäin kova hevimusiikin ystävä ja potentiaalisessa iässä niin Okej:n kuin Suosikinkin kannalta, kiinnostuin lehdestä välittömästi. Muistan ainakin yhden Osuuskaupasta ostamani lehden, koska siinä oli Iron Maidenin Powerslave -levyn sisäkannen kaltainen juliste. Bändi poseerasi sargofagin ympärillä "pyramidin" sisällä.

Okej:ssa oli postereita sellaisistakin yhtyeistä, joista suomalaislehdet eivät juurikaan edes kirjoittaneet - saatikka painaneet niistä julisteita. Okej sen sijaan taittoi väliinsä niin Acceptin kuin Helixinkin julisteita.

Jossain vaihessa tilasinkin Okej:n. Se oli varmaankin kesällä 1985. Muistaakseni tilaus Suomeen piti tehdä R-kioskin kautta. Eikä mennyt aikaakaan kun ensimmäinen numero jo tulla tupsahti postilaatikkoon.

Okej:ssa oli se hyvä puoli, että se ilmestyi kaksi kertaa kuussa. Samoin oli kotimaisen OK:n laita lehden loppuaikoina, ennen kuin Suosikki osti kilpailijansa pois markkinoilta. "Paska ei punnitsemalla parane", tuumi Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen asiasta.

Okej:n ansiosta tiedän ehkä tavallista kuluttajaa enemmän ruotsalaisesta musiikista. Lehti tyrkytti Europen, Treatin, 220 Voltin ja muiden sikäläisten hevitähtien ohella esimerkiksi poplaulaja Pernilla Wahlgrenia. Hänestä ei Suomessa tiedetty mitään. Eikä muuten tiedätä vieläkään, vaikka uransa jatkuu yhä.

Pernillan juliste oli jossain vaiheessa minunkin seinälläni, mutta syy oli enemmänkin ulkomusiikillinen.

90-luvulle siirryttäessä Okej:n linja painottui musiikin sijasta enemmän elokuviin ja amerikkalaisiin televisiosarjoihin. Puudelitukkaiset hevirokkarit joutuivat pois muodista ja tilalle tulivat tylsät ruutupaitaiset grunge-miehet. Lehden painosmäärä romahti, mutta julkaisu sinnitteli aina vuoteen 2010 saakka. Dokumentti on tehty pian sen jälkeen.

Toimittajien ohella ohjelmassa haastateltiin muun muassa Alice Cooperia ja Samantha Foxia. Molemmat olivat 80-luvulla Okej:n juttujen vakiohahmoja - toinen musiikkinsa, toinen pääosin ulkoisten avujensa takia.

Okej-lehti, Ruotsin Suosikki on erittäin mielenkiintoinen dokumentti, joka todennäköisesti meni suurimmalta osalta täysin ohi. 80-luvun teineille se olisi aivan ehdoton katseluelämys.