torstai 18. heinäkuuta 2019

Sauna Open Air 13. heinäkuuta

Kuuden vuoden tauon järjestetty Sauna Open Air kokosi lauantaina 13. heinäkuuta Tampereen Ratinanniemeen varttuneempaa, perinteisestä hevistä ja hard rockista kiinnostunutta porukkaa.

Suomalaisen laskutavan mukaan järjestäjä RH-Entertainment Oy ilmoitti perjantaina alkaneen festivaalin yhteiskävijämääräksi 14 000.  Oma arvioni jälkimmäisen päivän juhlijoista on noin kahdeksan tuhatta.


Ratinanniemi on konserttipaikkana parempi kuin Eteläpuisto, jossa Sauna ennen vanhaan järjestettiin. Kävin siellä vuosina 2009-2011, enkä tämän kokemuksen jälkeen kaipaa ollenkaan entistä paikkaa.

Ratinanniemi on sopivan lähellä Tampereen ydinkeskustaa ja sattui olemaan todella lähellä Sokos Hotel Ilvestä, jossa majoituin turkulaisen musiikkiaktivisti Tony Lundbergin kanssa. Samassa talossa sattui olevan paljon tuttuja sekä myös bändejä aina amerikkalaisesta W.A.S.P.:ista kemiläiseen Sonata Arcticaan. 



Festivaalialueella oli vain yksi lava. Moinen järjestely ei ainakaan minua haitannut. Päinvastoin hyvä vaan, ettei jatkuvalla syötöllä tullut musiikkia joka ilmansuunnasta.

Roudaus tapahtui kumminkin melko nopeasti, enkä usko kenenkään kuolleen musiikkin tilapäiseen puutteeseen. Rummut näemmä koottiin verhon takana ja työnnettiin kiskoja pitkin lavalle. Perin kätevää.

Bajamajat olivat syrjässä mäennyppylän takana lavan sivulla. Se olikin kiskurihintaisten alkoholijuomien ohella ainoa valittamisen aihe. Oli meinaan armoton taival lähteä heittämään kepilliset toiselle puolelle aluetta. Toisaalta sitten taas bajamajoja oli sen verran monta, etten ainakaan minä joutunut kertaakaan jonottamaan.

Myyntipisteissä oli merkillinen kahden euron panttisysteemi. Luulisi, että eurokin riittäisi. Täten 0,33 litran lonkero maksoi peräti kymmenen euroa. Puolen litran oluttökin hintaa en edes muista, mutta olisiko ollut pantin kanssa kaksitoista euroa. Melkoista kiskontaa. Syksyllä Bulgariassa syön buffetista ja juon alkoholia vaikka koko päivän samaan hintaan.


Festivaaliväen keski-ikä pyöri viidenkympin molemmin puolin. 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa syntyneitä oli varmasti suurin osa. Syynä moiseen olivat pääesiintyjät Whitesnake ja Europe, joiden julisteet koristivat tämän porukan seiniä 80-luvun loppupuolella.

Päivän mittaan tapasin kymmenittäin kavereita ja tuttuja. Erityisen paljon Ratinanniemessä tuntui olevan Elmu ry:n Sweden Rock Festival-kyytiläisiä. Matkasin samaisessa bussissa Etelä-Ruotsiin festareille vuosina 2002-2008. Valitettavasti muutama tärkeä henkilö vuosien varrelta jäi näkemättä, mutta kaikkea ei voi saada.

Oli ärsyttävää lukea eräästä julkaisusta kuinka "Whitesnake ja Europe kokosivat metallikansan yhteen". Minkä helvetin metallikansan? Minulle metalli edustaa Children Of Bodomia, Behemothia, Meshuggahia tai muuta örinä- ja Tuska Festivaali-osastoa, ei suinkaan Whitesnakea tai Europea. Kuuntelen heavy- ja hard rockia, kuten nähdäkseni suurin osa Tampereella tapaamistani juhlijoistakin.


Lauantain ensimmäinen orkesteri oli vaasalainen One Desire. Teinihevibändi Sturm Und Drangin tuhkasta noussut kokoonpano jäi etäiseksi, sillä seurasin keikkaa Hotelli Ilveksen kahdeksannentoista kerroksen ikkunasta. Kuului se toki sinnekin.

Brother Firetribe asteli lavalle vanhan Urheiluruutu-tunnuskappaleen Tuhannen markan setelin saattelemana. Moni ei ehkä tunnista sitä Leevi And The Leavingsin esittämäksi, sillä Gösta Sundqvistin laulun sijasta pääosassa on syntetisaattori.

Veli Paloheimon "tennishevi" puri hyvin yleisöön. Bändillä on Better Of Worsen ja Heart Full Of Firen kaltaisia hittejä ja tarttuvia ralleja aikamoinen liuta. Sikäli onkin sääli, ettei projektiluontoisesta kokoonpanosta ole tullut tämän suositumpaa. Mukana on yleensä ollut kitaristi Emppu Vuorinen Nightwishistä, mutta nyt hänen tilallaan nähtiin nuori sälli, jonka nimen jo unohdin.

Brittiläinen Skindred ei ollut tuttu minulle tai kenellekään kaverilleni. Sauna-esiintyjmisen jälkeen bändiä tuskin kukaan jää kaipaamaan. Pomppumetalliräppi nykivillä kitarariffeillä ei saanut ainakaan minua innostumaan millään lailla.

Skindred oli käsittämätön valinta festivaalille, jonka linjana on lähinnä 80-luvun perushevi ja hard rock. Tilalle olisi voinut ottaa kotimaasta The 69 Eyesin, Los Bastardos Finlandesin tai vaikka Horsepowerin, sillä Tampereen omat pojat ovat aktoivoinuneet vuosien tauolta.


Battle Beastin keikkaa odottelin kovasti. Se kun on muutaman viime vuoden aikana ollut  kiinnostavin suomalaisorkesteri, eikä vähiten loistavan laulajansa Noora Louhimon ansiosta. Parempaa laulajaa ja esiityjää saa hakea.

Nooran lavapreesens on vähän yliammuttu, mutta haitanneeko tuo kun laulu kerran kulkee kuin enkelillä. Sen sijaan stailaajaa kaipaisivat bändin pojat. Hehän ovat suoraan kuin Jyväskylän ammattikoulun autopuolelta vuodelta 1989. Merkillisiä teiniviiksiä ja spandexkalsareita, vaikka kyseessä pitäisi olla vakavasti otettava hevibändi.

Sonata Arctican on ollut peruskauraa vähän joka suomifestivaaleilla jo ainakin kymmenen vuotta. Olen nähnyt yhtyeen lukemattomia kertoja. Tällä erää Sonata sai soida taustamusiikkina koivikon kalja-alueelle, jossa rupattelin tuttujen kanssa.


Ruotsalainen Europe on Abban ja Roxetten ohella maansa kuuluisimpia yhtyeitä. Laulaja Joey Tempestin kynäilemät hitit varmasti muistaa jokainen vähääkään musiikkia seurannut.

Vuonna 2004 tapahtuneen uuden aktivoitumisensa jälkeen Europe on julkaissut levyjä tasaisin väliajoin. Musiikki on muuttunut 80-luvun melodisesta hard rockista bluesrockin suuntaan. Esimerkiksi 2012 ilmestynyttä Bag Of Bones-levyä tunnistaisi saman yhtyeen tekemäksi, jonka jättihitti vuodelta 1986 on The Final Countdown.

En tarkkaan tiedä kuinka paljon vanhoja kasarihittejä Europe on keikoillaan tavannut soitella, mutta tuntuu, että Tampereella määrä saattoi olla normaalia suurempi. The Final Countdown, Carrie, Cherokee, Rock he Night, Superstitious sekä suurelle yleisölle vähän tuntemattomammat Scream Of Anger, Ready Or Not ja Sign Of The Times peittosivat heittämällä yhtyeen uudemman tuotannon.

Minun kirjoissani Europe oli päivän paras esiintyjä, vaikka illan viimeistellyt Whitesnake oli sekin vallan loistava.


1978 ensimmäisen albuminsa Trouble julkaissut brittiläinen Whitesnake on laulajansa David Coverdalen johdolla kokenut megasuosion 80-luvun lopulla ja jyrkän alamäen seuraavalla vuosikymmenellä. 2000-luvulla vanhakantainen hevi ja hard rock nousi jälleen suosioon ja Whitesnake on ollut vuosia peruskauraa valtavirran radiokanavillakin.

Loppuunkalutut Here I Go Again, Still Of The Night ja imelä, Tina Turnerille alunperin kirjoittettu Is This Love olivat pakkopullaa minulle. Sellaiset biisit kuin Slow & Easy, Love Ain't No Stranger ja Ain't No Love In The Heart Of The City puolestaan olivat todellista mannaa korville.

Whitesnaken rumpalina hääri vuonna 1974 legendaarisessa California Jam-konsertissa David Coverdalen todennäköisesti ensimmäisen kerran tavannut ja tuolloin Black Oak Arkansasin riveissä vaikuttanut Tommy Aldridge. California Jamin pääesiintyjänä oli Deep Purple, jossa nuori Coverdale lauloi.

Whitesnakessa alunperin 80-luvun lopulla soittanutta Aldridgeä olen pitänyt kovana kannuttaja siitä lähtien kun kuulin hänen soittoaan ensimmäisen kerran. Tuo tapahtui talvella 1983, jolloin ostin Ozzy Osbournen livetuplan Speak Of The Devil.

Hämmästyttävää on, että Speak Of The Devilin takakannen kuvassa Aldridge näyttää täysin samalta kuin nykyään. Hänellä oli sama pehko ja kurttuinen naama jo kolmekymppisenä. Hattua täytyy nostaa, että muutaman vuoden kuluttua 70-vuotta täyttävä mies jaksaa soittaa keikan läpi kuin tyhjää vaan.


Whitesnaken kitaristit Reb Beach ja tuoreempi kiinnitys Joel Hoekstra revittelivät ammattilaisten tavoin. Jälkimmäinen muistutti ulkoisesti kovasti John Sykesiä, joka oli bändin riveissä 80-luvulla.

David Coverdalen äänestä on keskusteltu jo vuosia. Se kun on monen mielestä nykyään aivan surkea. En näkisi asiaa noinkaan, mutta konsertin loppupäässä hänen kurkustaan alkoi tulla melkoista kähinää. Still Of The Night oli jopa reippaan kännini läpi aika kamalaa kuultavaa. Mutta pian seitsemänkymppiselle laulajalle se suotakoon.

Sauna Open Air oli sen verran onnistunut tapahtuma ainakin lauantaipäivän osalta, että todennäköisesti palaamme asiaan ensi kesänä.














tiistai 16. heinäkuuta 2019

Saaronniemi 15. heinäkuuta

Turun Ruissalon Saaronniemessä ja viereisessä Kolkanniemessä tuli eilen käytyä jälleen pikku lenkillä. Viime kerrasta olikin tarkalleen kaksi viikkoa. Paikat olivat täysin entisellään, jopa Kolkanniemessä (tai Kolkannokassa) sai taas kävellä melkein ylhäisessä yksinäisyydessä.

Mikään valokuvausilma ei illansuussa ollut ainakaan valon puolesta. Pyrin kumminkin yleensä pitämään kameran mukanani jos sattuisin näkemään jotain mielenkiintoista. Pari tippaa vettäkin tuli jossain välissä, mutta se ei onneksi haitannut.




Ainuttakaan kyhmyjoutsenta en nähnyt missään, mikä on Saaronniemessä harvinaista. Yleensä niitä on paljonkin.

Keltaiset pietaryrtit näyttivät olevan loistossaan. Loppukesällä kukkiva pientareiden ja joutomaiden kasvi on nyttemmin todettu myrkylliseksi, mutta aikoinaan sitä on käytetty rohtonakin.




Koska Saaronniemen grillauspaikkoihin ei tuoda kaupungin puolesta polttopuita syystä että ne kuulemma varastetaan välittömästi, oli Lähi-idän nuorilla miehillä aikamoinen souvi yrittäessään saada liekkiä nousemaan.

Minkäänlaisia työkaluja ei tietenkään ollut, vaan valtavia karahkoja yritettiin katkoa pomppimalla runkojen päällä kebabravintoloista tuttujen sävelten soidessa bluetooth-kaiuttimesta. En ottanut tilanteesta kuvia.










torstai 11. heinäkuuta 2019

Riia Korppoolaismäellä

Helsinkiläistynyt turkulaiskaunotar Riia jäi aikoinaan mieleen TPS Kissat-tanssiryhmästä. Vaikka en jääkiekosta sen kummemmin perustakaan, olipa Turun Palloseurallakin jotain seurattavaa.

Aika kauan meni ennen kuin sain Riian fotomalliksi, aikataulut kun eivät tahtoneet kirveelläkään sopia yhteen. Juhannuksen jälkimainingeissä sitten vihdoin onnistui.

Kuvauspaikaksi mietin Turun Korppolaismäkeä. Koko päivä oli aurinkoinen, mutta kas kummaa illansuussa taivas tummui pahaenteisesti. Valoa oli silti riittävästi, eikä sen takia tarvinnut ruveta perumaan.

Kuvankaunis Riia osoittautui oikein luontevaksi malliksi ja juhannusneidoksi. Enpä muuta hänen esiintymiskokemuksella olettanutkaan.

Oli vähän juttua jos kesän mittaan kävisimme uudestaankin jossain kuvaamassa. Toivottavasti onnistuu.











tiistai 9. heinäkuuta 2019

Lohjan reissu osa 3 - Mustion linna

Paavolan tammelta Lohjansaaresta ei ollut pitkä matka Mustion linnalle. Se oli päivän viimeinen etappimme.

Mustion linna, joka tunnetaan myös nimellä Mustion kartano, sijaitsee Mustiolla Raaseporissa. Vuoteen 1968 kartano sijaitsi Karjaan maalaiskunnan ja vuosina 1969-2008 Karjaan kauppalan/kaupungin alueella.

Linnan rakennukset on tehty vuosina 1783-1792. Niiden ympärillä on iso puisto ja vanha ruukki. Nykyään kartano toimi hotellina ja museona.


Kivenheiton päässä linnasta on Mustion kirkko, jossa sattui olemaan häät meneillään. Linnan parkkipaikka oli aivan piukassa häävieraiden autoja. Hyvä kun sekaan mahtui.

Pian hääporukka rantautuikin linnan puistoon ja ravintolan edustalle pitkänä letkana. Pikaisella vilkaisulla sekä morsian että monet naispuoliset vieraat olivat oikein tyylikkäitä ja kesäisen hehkeitä. Ainoastaan valtavat tatuoinnit joka toisen mimmin käsivarsissa ja lapaluissa pistivät ikävästi silmään.



Olen kerran aikaisemmin käynyt Mustion linnassa tai oikeastaan sen puistossa jos tarkkoja ollaan. Linnassa ei käyty tälläkään kertaa. Kuulin nimittäin henkilökunnan kaverin sanovan innokkaille ihmisille linnan pihalla, että "vain eteiseen pääsee, muu on osa on suljettuna".

Puistossa riittikin katseltavaa. Eipä taida Suomessa montaa tämänkaltaista paikkaa olla.







lauantai 6. heinäkuuta 2019

Lohjan reissu osa 2 - Paavolan tammi

Lohjan keskustasta noin viidentoista kilometrin päässä sijaitseva Lohjansaari vaikutti mukavalta maaseudulta. Ainakin näin kesäaikaan peltoa, vesistöä ja metsää katseli mielellään auton ikkunasta.

Tavoitteenamme oli löytää kohuttu Paavolan tammi. Hype puun ympärillä alkoi viitisen vuotta takaperin, jolloin Retkipaikka-sivuston perustaja Antti Huttunen innostui siitä ja alkoi rummuttaa puuvanhusta niin nettijulkaisuissa, Retkipaikka-kirjassa kuin hieman myöhemmin Metsien kätkemä-televisiosarjassakin.

En tiedä millainen nähtävyys tammi oli aikaisemmin, mutta Huttusen ansiosta siitä on tullut oikea kansanvaelluskohde ja oman lajinsa superjulkkis.


Lohjansaaren entisen koulun pihalta osoitteesta Pietiläntie 23, Lohja, lähtevä luontopolku eteni pitkin tammi-, lehmus- ja pähkinäpuumetsikköä. Lopulta saavuttiin kuusien ympäröimälle aukiolle, jossa kuuluisa puu jökötti.

Mielikuvitukseni laukkasi kiihkeästi luontopolulla kävellessäni. Oliko tämä nyt se tarujen satumetsä? Kuvittelin kaikenmaailman muinaiset trikoosankarit Robin Hoodista Frodo Reppuliin killumassa tuon mahtavan puun oksilla ja hovinarrien steppailevan ringissä.


Tammihan ei näyttänyt samalta kuin Huttusen valokuvissa. Tiedä sitten oliko fotoja miten paljon käsitelty, mutta samaksi en olisi tunnistanut. Isohan se toki on, mutta onhan noita muuallakin. Mieleen tulevat ainakin Kustavintien varressa Taivassalon vanhan pappilan kupeessa oleva jättimäinen tammi ja Askaisissa Louhisaaren linnaan johtavan tien varrella olevat kerrassaan suunnattomat puut.

Julkkispuun ympäriltä on vuonna 2016 kaadettu kuusia, jotta se näkyisi paremmin. Jos olisin ollut työnjohtaja, olisi kuusia kaadettu enemmänkin.

Tammelle johti jatkuva ihmisvirta. Oli niin papparaista sekä juuri ja juuri kävelemään oppinutta pikkulasta. Toivottavasti he pitivät näkemästään. Minulle tämä ei oikein kolahtanut, mutta tulipa moinen kuuluisuus nyt vihdoin nähtyä.











perjantai 5. heinäkuuta 2019

Lohjan reissu osa 1 - Kaarteen sotamuseo

Lohjalla sijaitseva Kaarteen sotamuseo on yksityinen kotimuseo. Kuulin siitä juhannuksen jälkeisellä viikolla työkaveriltani Sunttu Sundellilta, joka parkkeerasi Rocla-trukkinsa viereeni ja aukaisi sanaisen arkkunsa.

Hän suunnitteli tulevalle lauantaille Lohjan reissua ja kyseli halukkuuttani lähteä mukaan. No, mikä ettei. Samaan syssyyn ehdotin paria muutakin kohdetta, joista tarkemmin seuraavissa blogijutuissa.

Ensimmäinen kohteemme helteisenä lauantaina oli Lohjan kaupunkitaajaman ulkopuolella oleva sotamuseo, joka on rakennettu uudehkon omakotitalon alakertaan.

Talon yläkerrassa on TeijArt-mosaiikkigalleria. Alueella on myös muutakin nähtävää kuten patsaita, kiinalainen huvimaja sekä tsasouna, jossa on Teija Kaarteen ikoniaiheisia mosaiikkitöitä.




Kaarteen sotamuseo on kunnianosoitus itsenäisyytemme puolesta taisteilleille. Esillä on sotavuosien 1939-1945 esineitä, aseita, lottakanttiini, pommisuoja, korsu sekä juoksuhauta valo- ja ääniefektien saattelemana.

Museon perustaja Kalervo Kaarre kertoi, että homma lähti alunperin liikkeelle kahdesta esineestä. Nyttemmin kokoelma on paisunut valtavaksi. Eipä heti uskoisi, että yksi mies on pystynyt tällaisen näyttelyn toteuttamaan. Varsinainen elämäntyö.

Pikkutarkasti ja huolellisesti asetellut esineet ovat myös siinä mielessä erikoisasemassa, että niitä kuulemma saa kosketella ja hypistellä vapaasti. Normaalistihan museossa on kielletty kaikenlainen hiplaaminen.






Vaikka olimme ensimmäisten vieraiden joukossa, oli avointen ovien päivänä muitakin liikkeellä. Pääsin ujuttautumaan sen verran lähelle esineistä ja aseista kertonutta vanhaa herraa, että sain osani valtavasta informaatiovirrasta, jota hän uteliaille vieraille suolsi.

Opas osoittautui eläkkeellä olevaksi everstiluutnantiksi. Juttujensa perusteella veikkasin häntä  sotatantereilla taisteelleeksi veteraaniksi. Tempauduin tarinoihin mukaan niin intensiivisesti, että hetken kuvittelin itsekin olevani rintamalla suomikonepistooli tanassa.

Erittäin mielenkiintoinen museo, jota ei voi muuta kuin suositella. Olen nimittäin sitä mieltä, että ilman sotiemme veteraanien uhrauksia tätäkään blogijuttua tuskin olisi kirjoitettu, eikä toinen kotimainen kielemme olisi ruotsi, vaan venäjä.












Kaarteen sotamuseoon pääsee vähintään viiden hengen ryhmissä ja varauksissa auttaa Lohjan matkapalvelukeskus. Nettisivuilla www.kaarteensotamuseo.fi lisää infoa.