sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Krottilanlahden lintutorni Ruissalossa

Itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta tuli Naantalin Patterinmäen ohella käytyä Turun Ruissalossa. Ilma oli mitä mainioin ulkoiluun; pikku pakkanen, eikä tuulta nimeksikään.

Tähtäimessämme oli etsiä Ruissalosta lintutorni, jonka olemassaolosta en ollut edes tietoinen. Krottilanlahden lintutorni on yksi saaren kolmesta tornista. Muut ovat Marjaniemen torni ja Tammerterhon lintulava. Niissä olenkin käynyt, jälkimmäisessä useinkin.

Vaikka lintutietoudessani olisi huimasti parantamisen varaa, on torneista mukava tiirailla maisemia ja ottaa maisemakuvia. Ongelmanani on tosin korkeanpaikankammo, jonka takia Krottilanlahden torniin kapuaminen jäi tällä kertaa väliin. Oli meinaan sen verran jyrkät askelmat, että katsoin parhaammaksi pysytellä maan kamaralla sillä välin kun Harri Nato Leino kiipesi ylös.

Tornia vastapäätä, lahden toisella puolella, on Turun Hengitysyhdistyksen kesäpaikka Toivonniemi. Muuten tämä kolkka Ruissaloa on minulle melko vierasta, enkä ollut ennen käynyt edes lintutornin ohitse menevällä polulla. Asia pitää korjata lähitulevaisuudessa, sillä seutu vaikutti oikein mukavalta.

Krottilanlahden tornille pääsee ainakin Kuuvan parkkipaikalta lähtevää luontopolkua pitkin. Se ei ole mikään juurinen kinttupolku, vaan pikemminkin pienehkö tie, joka tornille tultaessa myötäilee Aura Golfin viheriöitä.

Ruissalon joulukuista luontoa tallentui jonkin verran muistikortille.












lauantai 8. joulukuuta 2018

Naantalin Patterinmäellä

Suomi täytti kaksi päivää sitten 101 vuotta. Sen kunniaksi sattui sateen keskellä olemaan viikon ainoa kaunis päiväkin.

Lähdin jo ennen aamukymmentä ajelulle turkulaisen historian harrastajan Harri Nato Leinon kanssa. Tarkoituksena oli käydä Naantalin sataman vieressä Patterinmäellä.

Patterinmäki on saanut nimensä siellä sijainneista ilmatorjuntatykkien alustoista ja betonibunkkereista. Kallion alapuolella, Naantalinsalmessa entisen sahan laiturissa oli jatkosodan aikana Suomen armeijan sukellusvenetukikohta.

Suurimmalle osalle naantalilaisia ja lähiseudun asukkaita Patterinmäki lienee vieras. Netistä infoa etsiessäni ei nimeen montaa kertaa törmännyt ja alue tunnetaankin varmaan yleisesti paremmin jollain toisella nimellä. Tutuistani ainoastaan Leino on paikasta kertonut.




Sodanaikaiset betonirakennelmat ovat kumma kyllä säästyneet pahimmilta tuhotöiltä. Esimerkiksi Turussa vastaavat paikat on sutattu graffiteilla jo ajat sitten. Kaljatölkkejä ja roskaa oli toki ympäriinsä ja kaiken huippuna poltettu hetekka. Vaikka paikka syrjäinen onkin, merkilliset kotaviritelmät sun muut pistivät silmään.

Kumma, ettei mäelle ole ruvettu rakentamaan taloja. Luulisi tuollaisen maan olevan arvossaan. Lähistöllä on uusia kerrostaloja aivan Kuparivuoren leirintäalueen kupeessa.








Mäen alapuolella satamassa oli Finnlinesin laiva, jota parhaillaan lastattiin. Auringonnousu oli komea ja mielellään sitä katselikin joulukuun harmauden keskellä.









keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Essi ja syyskuinen Saaronniemi

Syyskuun loppupuolella kävin Satakunnasta Turkuun muuttaneen Essi Tähkän kanssa Ruissalossa kuvaamassa.

Ilma oli tuohon aikaan vuodesta vielä melko kesäinen. Vaikka jonkun verran tuulikin, ei Ruissalon päässä Saaronniemessä sentään tarvinnut palella. Oli pelkästään hyvä, että kuviin tuli mukaan vähän aaltoja ja hiusten hulmuamista.

Essi on kuluvan vuoden aikana ollut kameran edessä enemmänkin ja sen kyllä huomaa. Erittäin varmaa poseerausta ja malleilu hallussa. Olen yleensä valinnut blogijuttuhin sellaiset kymmenkunta otosta per fotosessio, mutta tällä kertaa oli runsaudenpula ja kuvia on viisitoista.

Essi oli tänä vuonna yksi luomumissikisa Miss Eloweenan finalisteista. Satuin itsekin olemaan paikalla kesäkuun alkupuolella Naantalin Teersalossa, kun missikiertue saapui rantaravintola Wanhaan Salakuljettajaan.

Saaronniemessä jutellessamme oli aika yllättävää kuulla, että kesätöikseen hän on ollut nosturikuskina useampana vuotena. Ei aivan heti tulisi mieleen. Stereotypiani henkilöstä hanikoissa on meinaan paksu, eläkkeen partaalla oleva äijä makkaravoileipä toisessa ja termoskannu toisessa kädessä.
















lauantai 1. joulukuuta 2018

Pelle ja Remu Lalliksella

Köyliössä sijaitseva legendaarinen tanssilava- ja keikkapaikka Lallintalo on kokenut tänä syksynä renesanssin. Uusi yrittäjä on elvyttänyt talon toiminnan. Lähiaikoina siellä on esiintynyt 80-luvulta tuttuja nostalgianimiä Dingosta Popedaan.

Kävin aikoinaan muutaman kerran "Lalliksella". Mieleen tulevat ainakin Boycott syksyllä 1987, Uriah Heep kaksi vuotta myöhemmin ja Popeda vuonna 1991.

Koska vuoden- ja kellonaikaan nähden oli aina pimeää, muistikuvat Lalliksesta olivat haalistuneet. Talo ympäristöineen näyttikin eilen paljon pienemmältä kuin oletin. Siitä huolimatta Lallintalo on eteläisen Suomen suurimpia tanssipaikkoja.

Minut sai Lallikselle työkaverini Petteri, joka kyseli kiinnostustani muutama viikko takaperin. Lavalla olisi 30. marraskuuta Remu & Hurriganes sekä Pelle Miljoona Oy. Olin jo valmistautunut siihen, etten mene Pellen keikoille syystä, joka selviää tuosta hieman alempaa. Mutta Lallis sai pääni kääntymään.

Turusta ei ole Köyliöön matkaa kuin 90 kilometriä. Sehän ei ollut matka eikä mikään Petterin uudehkon auton kyydissä. Jägermeisteriä siemaillessani kilometrit kuluivat tiuhaan ja olisin mielelläni istunut kyydissä pidempäänkin.


Pelle Miljoona Oy vuonna 2018. Vasemmalta oikealle Andy McCoy, Sami Yaffa, Pelle Miljoona, Tumppi Varonen ja Ari Taskinen. 

Syksyn varmasti uutisoiduin rokkiaiheinen juttu on Pelle Miljoona Oy:n "40-vuotisjuhlarundi", jonka merkeissä kierretään maata pitkin poikin 1980 ilmestyneen Moottoritie on kuuma -klassikkoalbumin tasavuosiin vedoten.

Kummallista asiassa on, että levyn ilmestymisestä tuli muutama kuukausi sitten kuluneeksi vasta 38 vuotta. Auliisti on myös unohdettu mainita, että levyn tehnyt kokoonpano kiersi jo talvella 2011 usealla paikkakunnalla. Saman vuoden kesällä oli puolestaan festivaalikeikkoja. Tuonkin jälkeen Pelle Miljoona, Tumppi Varonen, Ari Taskinen, Andy McCoy ja Sami Yaffa ovat soitelleet yhdessä. Nyt meneillään olevaa kiertuetta mainostetaan ennen kokemattomana ihmeenä.


Illan aloitti Remu & Hurriganes ajallaan kello 21. Remu Aaltonen jäi musiikkihommista eläkkeelle 20. tammikuuta kuluvaa vuotta ja tapahtumaan juhlistettiin oikein jäähallikonsertilla Helsingissä. Joutenolo ei kauan kestänyt.

Mielestäni Remun olisi pitänyt lopettaa musiikkihommelit jo ainakin 20 vuotta sitten. Tai vaihtoehtoisesti ruveta vaikka hoilaamaan suomenkielisiä iskelmiään. Tai käyttää vaikka edes pelkkää etunimeään, eikä Hurriganes-liitettä. Aikoinaan pätevän orkesterin musiikkiahan hän toki esittää, mutta tapa jolla se tehdään, on melkein surkuhupaisaa. Biisejä ei ole tunnistaa, tempo laahaa ja mies laulaa päin honkia.

Lähellekään niin heikko Remun esitys ei Lalliksella ollut kuin odotin. Bändi soitti yllättävän tiukasti, eivätkä versiot olleet loppujen lopuksi lainkaan hullumpia.

Kävelykeppinsä kanssa lavalle kavunnut Remu lauloi mikrofoniin silloin kuin muisti ja yritti jollain tavalla soittaa rumpujakin, vaikka niiden ääni tulikin koneellisesti kosketinsoittaja Mikko Rintasen soittopeleistä. Tässä tapauksessa ihan toimiva ratkaisu, jota tuskin moni edes huomasi.


Remun bändissä soittivat entinen Hurriganes-kitaristi Janne Louhivuori, jo mainittu Rintanen sekä basisti Maukka Siirala. Tai ainakin hän kovasti Siiralaa muistutti. Joku muistanee miehen muinaisista Pen Lee- ja Pera & The Dogs -yhtyeistä.

Toisena kitaristina oli minulle tuntematon Juho Pitkänen. Sälli revittelikin oikein kunnolla ja oli Remun sijasta keikan keskipisteenä. Sivummalla pysytellyt Louhivuori antoi nuorelle kukolle tilaa, vaikka vetäisi itsekin parissa biisissä soolot.

Ulkoiselta olemukseltaan ja kitaransoitoltaan Pitkänen sopisi heittämällä johonkin hevibändiin ja olisi varmasti ollut mies paikallaan illan pääesiintyjänkin orkesterissa. Luultavasti hänestä kuullaan vielä.

Vaikka Remun soisi viettävän eläkepäiviään kaukana keikkalavoilta, oli eilinen esitys kaikesta epäilystäni huolimatta miellyttävä kokemus. Artistin hauras pappaolemus ja esiintymisen keräsi varmasti sekä sympatia- että säälipisteitä, jollaisia nuori Remu ei varmasti olisi koskaan halunnut. 


Remun jälkeen oli vuorossa pitkähkö tauko ennen Pelleä. Arvattavissa oli, ettei bändin keikka voi alkaa ilmoitetusti. Ei etenkään, kun orkesterin riveissä on Andy McCoyn kaltainen boheemi, joka tuskin edes tuntee kelloa.

Koska taiteilija McCoy on tällä vuosikymmenellä keskittynyt enemmän drinkkilasiin nosteluun ja maalauspensselin heiluttamiseen kuin kitaransoittoon, oli epäilykseni hänen kunnostaan aiheellinen. Siinä hyvä syy vältellä Pelle Miljoona Oy:n keikkoja. 

Mielessäni kummitteli kerrassaan hirvittävä keikkavideo, joka on kuvattu Varosen 60-vuotisjuhlissa Helsingin Semifinalissa syksyllä 2016. Mielestäni se on Andyn pohjanoteeraus, josta ei voi kuin nousta. Kyseisellä keikalla Pelle Miljoona Oy basistinaan Jukka Melametsä esitti samoja kappaleita kuin tälläkin kiertueella.

Oy:n keikoilla kuullaan pääasiassa Moottoritien materiaalia ja jonkun verran sitä ennen tehtyjä kappaleita kuten Mulla menee lujaa ja Lanka palaa. Lokakuussa ilmestynyt viiden biisin ep-levy on puolestaan uutta tuotantoa ja erittäin hyvää sellaista onkin. Luonnollisesti nämäkin kappaleet ovat orkesterin ohjelmistossa.

Kun esitys vihdoin alkoi, vaivana oli todella onnettomat soundit. Pellen laulua ei kuulunut juuri ollenkaan. Äänimaisema oli täysin pepusta ja miksaajakin varmaan istumassa paskalla.

Sami Yaffan basso tosin kuului oikein mehevästi ja hänen työskentelyään oli hienoa seurata. Hän loihti upeita bassokuvioita moniin läpeensä tuttuihin biiseihin, jotka näin saivat uusia nyansseja. Esimerkiksi Moottoritie-albumilta löytyvä reggae Meille kävi näin oli aivan mahtava Yaffan sormeillessa soitintaan.

Orkesterin heikoin lenkki oli odotetusti Andy McCoy. Mies soitteli vaivalloisesti hiukan sinnepäin yli puolet keikasta. Välillä hän yritti mongertaa jotain mikrofoniinkin, mutta luojan kiitos Pelle keskeytti toiminnan, jonka jälkeen käynnistyi seuraava kappale. McCoyn osalta tosin yleensä aina hieman myöhässä.

McCoyn soolonumerona kuulimme Pelle Miljoona & Rockers -yhtyeen Kuin Romeo ja Julian, jonka kitaristi sai jollain lailla kähistyä. Kyseessä on 90-luvun lopulla levytetty suomennos Blue Öyster Cultin hittikappaleesta Don't Fear The Reaper, joka on julkaistu tietääkseni vain kokoelmalevyllä.


Andyn toikkarointia seuratessa ei voi välttyä ajatukselta onko hänen toimensa pelkkää showta vai onko hän oikeasti kadottanut taitonsa soittaa kitaraa keikoilla?

Sami Yaffan kaltaisen ammattilaisen ei luulisi jaksavan kovin kauan katsella moista pelleilyä, vaikka hänellä pitkä yhteinen historia Andyn kanssa onkin. Toki keikoista kertyvä muhkea tili helpottanee asiaa kummasti.

Jonkinlainen terästys onneksi koettiin keikan loppupuoliskolla, jolloin McCoy alkoi soittaa tarkemmin. Kappaleet kuulostivat paikoin siltä kuin niiden olisi pitänytkin kuulostaa.

Viimeinen puolituntia olikin yhtä herkkua. Mulla menee lujaa, Juokse villi lapsi, Moottorie on kuuma, Hyvää yötä maailma ja vihoviimeinen ralli, Tumpin laulama Problemsin Ei tää lama päähän käy kulkivat hienosti.

Andyn räpiköinnistä huolimatta keikka meni plussan puolelle, eikä ollut onneksi niin huono kuin taannoista Turun Logomon keikkaa Youtube-videolta katsellessani pelkäsin.

Hieman yllättäen muutama muuten mielestäni hyvinkin laatutietoinen kaveri on kehunut McCoyn suorituksia meneillään olevalla kiertueella. Jopa Turun Sanomien kulttuuritoimittajaa myöten hänelle on sadellut suitsutuksia. En ymmärrä lainkaan miksi, koska pelkän nostalgian ei luulisi riittävän syyksi. Oikein hävettää ulkomaisten Hanoi Rocks-fanien puolesta, kun he löytävät netistä toinen toistaan huonompia keikkavideoita. Enkä tarkoita niiden kuvallista laatua.

Mutta näillä mennään ja Pelle Miljoona Oy:n kiertue päättyy isoon spektaakkeliin Helsingin Jäähallissa 19. tammikuuta 2019.











tiistai 27. marraskuuta 2018

Kolkannokalla 25. marraskuuta

Viime sunnuntaina oli superhieno ilma. Pikku pakkanen ja auringonpaistetta. Houkutus jäädä sohvan pohjalle ja tarttua hiljattain investoimaani uuteen Deep Purple-kirjaan oli tosin valtavan suuri. Työvuoroni alkoi kello 14:30, mutta sitä ennen oli suorastaan pakko käydä happihyppelyllä Turun Ruissalossa.

Onneksi lähdin liikkeelle. Ikkunasta kurkkiessa ei välttämättä saa oikeaa kuvaa säätilan todellisesta laidasta. Jo Ruissaloon ajellessa tuntui kuin olisi siirtynyt toiseen todellisuuteen. Huurteiset puut ja hento lumipeite siellä täällä olivat jotain aivan muuta kuin vielä päivää aiemmin.

Tunnin ulkoilun aikana kertyi paljon fotoja. Ruissalon kärjessä Saaronniemessä ja Kolkannokassa onkin lähes mahdotonta liikkua ilman kameraa. Tai miksei, mutta saattaa harmittaa kun esimerkiksi kyhmyjoutsenet kihnaavat muutaman metrin päässä ja kännykkäkameralla räplääminen on mitä on.

Merivesi oli harvinaisen matalalla. Se on vetäytynyt viikon sisällä. En ainakaan huomannut vastaavaa ilmiötä lauantaina 17. marraskuuta, jolloin edellisen kerran kävin Saaronniemessä. Eräs innokas talviuimari tilitti, että tuntuu kummalliselta kavuta laiturin rappusia kun vesi on napaan asti. Muutoin kuulemma kaulaan.

Tästäkin Ruissalo-visiitistä ja ulkoilusta sai kummasti puhtia lähteä kantamaan kortta kekoon Liedon logistiikkakeskukseen.