Black Devils Teatrossa

Viime lauantaina 29. maaliskuuta Turun Logomon Teatro-salissa esiintyi Black Devils feat. Ile Kallio & Janne Louhivuori.

Hurriganesin perintöä jatkava Black Devils on viime vuosina saanut värvättyä avukseen entiset Hurriganes-kitaristit Kallion ja Louhivuoren. Bändi on varmasti omillaankin oikein pätevä, mutta tällä kokoonpanolla suorastaan superhyvä. 

Voi vaan kuvitella kuinka monta potentiaalista konserttivierasta putoaa tuolilta kuulleessaan bändin jykevää soittoa - etenkin kun on tottunut Hurriganes-pomo Remu Aaltosen viime vuosikymmenten huojuviin Ganes-viritelmiin. 

Black Devilsin laulava rumpali JP Kakkola on täydellinen Remu-roolissaan. Kaveri on opetellut maneerit hienosti; välihuudot kuulostavat aivan esikuvaltaan ja kannujen kolistelukin on kuin 70-luvun Remulla. Jopa lauluääni on ihan Remua. Kalsaripaitakin näyttää kovin tutulta. 

Teatron sali täyttyi entisistä nuorista, joista ainakin 85 prosenttia oli miehiä. Muutamien matkassa oli nainen, osa varsin tyylikkäitä ladyjä. Minä ja muutama tuttuni 70-luvun alun lapsina olimme nuorimmasta päästä. 

Puolitoistatuntinen konsertti oli hyvin organisoitu. Ensin Black Devils-kolmikko latasi Janne Louhivuoren kanssa puolisen tuntia, jonka jälkeen lavalle kutsuttiin Ile Kallio. Puolituntinen Kallion kanssa ja lopuksi Louhivuori saapasteli uudelleen lavalle. Herrat esiintyivät loppuajan yhdessä.

Hieman yllättäen pidin Louhivuoren osuudesta enemmän kuin Kallion, vaikka olenkin vuosikymmenet digannut Kalliosta sekä kitaristina että hahmona. Louhivuori on jäänyt vaisummaksi kaveriksi, mutta nyt hän otti paikkansa parrasvaloissa mahtavasti. Tiukkaa kitarointia ja letkeää lavaliikehdintää.  

Monista Hurriganes-tribuuttibändeistä poiketen Black Devilsin ohjelmisto on monipuolisempi kuin arvelisi. Tyypillisten Tallahassee Lassien, Do You Wanna Dancen ja Keep On Knockingin jäädessä vähemmistöön, esitti yhtye biisejä kuten Helge's Dream, Moon Is Rising, Elephant's Boogie, Tripper's Story, Good Morning Litte Schoolgirl, Shorai Shorai ja Honey I'm Leaving. 

Encorena kuultujen Get Onin ja Roadrunnerin tunsivat varmasti nekin, jotka eivät Hurriganesista  muuten juuri mitään tiedä. Teatron yleisöstä loputkin mylvivät viimeistään tässä vaiheessa. 

Tulevana kesänä näen orkesterin ainakin kahdesti, mikäli suunnitelmat kesämenojen suhteen pitävät kutinsa. Suosittelen samaa muillekin rock'n'rollin ystäville - se ei tästä meinaan paljon parane! 

Pelle ja Remu Lalliksella

Köyliössä sijaitseva legendaarinen tanssilava- ja keikkapaikka Lallintalo on kokenut tänä syksynä renesanssin. Uusi yrittäjä on elvyttänyt talon toiminnan. Lähiaikoina siellä on esiintynyt 80-luvulta tuttuja nostalgianimiä Dingosta Popedaan.

Kävin aikoinaan muutaman kerran "Lalliksella". Mieleen tulevat ainakin Boycott syksyllä 1987, Uriah Heep kaksi vuotta myöhemmin ja Popeda vuonna 1991.

Koska vuoden- ja kellonaikaan nähden oli aina pimeää, muistikuvat Lalliksesta olivat haalistuneet. Talo ympäristöineen näyttikin eilen paljon pienemmältä kuin oletin. Siitä huolimatta Lallintalo on eteläisen Suomen suurimpia tanssipaikkoja.

Minut sai Lallikselle työkaverini Petteri, joka kyseli kiinnostustani muutama viikko takaperin. Lavalla olisi 30. marraskuuta Remu & Hurriganes sekä Pelle Miljoona Oy. Olin jo valmistautunut siihen, etten mene Pellen keikoille syystä, joka selviää tuosta hieman alempaa. Mutta Lallis sai pääni kääntymään.

Turusta ei ole Köyliöön matkaa kuin 90 kilometriä. Sehän ei ollut matka eikä mikään Petterin uudehkon auton kyydissä. Jägermeisteriä siemaillessani kilometrit kuluivat tiuhaan ja olisin mielelläni istunut kyydissä pidempäänkin.

Pelle Miljoona Oy vuonna 2018. Vasemmalta oikealle Andy McCoy, Sami Yaffa, Pelle Miljoona, Tumppi Varonen ja Ari Taskinen. 

Syksyn varmasti uutisoiduin rokkiaihe juttu on Pelle Miljoona Oy:n "40-vuotisjuhlarundi", jonka merkeissä kierretään maata pitkin poikin 1980 ilmestyneen Moottoritie on kuuma -klassikkoalbumin tasavuosiin vedoten.

Kummallista asiassa on, että levyn ilmestymisestä tuli muutama kuukausi sitten kuluneeksi vasta 38 vuotta. Auliisti on myös unohdettu mainita, että levyn tehnyt kokoonpano kiersi jo talvella 2011 usealla paikkakunnalla. Saman vuoden kesällä oli puolestaan festivaalikeikkoja. Tuonkin jälkeen Pelle Miljoona, Tumppi Varonen, Ari Taskinen, Andy McCoy ja Sami Yaffa ovat soitelleet yhdessä. Nyt meneillään olevaa kiertuetta mainostetaan suunnilleen ennen kokemattomana ihmeenä.

Illan aloitti Remu & Hurriganes ajallaan kello 21. Remu Aaltonen jäi musiikkihommista eläkkeelle 20. tammikuuta kuluvaa vuotta ja tapahtumaa juhlistettiin oikein jäähallikonsertilla Helsingissä. Joutenolo ei näköjään kauan kestänyt.

Mielestäni Remun olisi pitänyt lopettaa musiikkihommelit jo ainakin 20 vuotta sitten. Tai vaihtoehtoisesti ruveta vaikka hoilaamaan suomenkielisiä iskelmiään. Tai käyttää vaikka edes pelkkää etunimeään, eikä Hurriganes-liitettä. Aikoinaan pätevän orkesterin musiikkiahan hän toki esittää, mutta tapa jolla se tehdään, on melkein surkuhupaisaa. Biisejä ei ole tunnistaa, tempo laahaa ja mies laulaa päin honkia.

Lähellekään niin heikko Remun esitys Lalliksella ei kuitenkaan ollut kuin odotin. Bändi soitti yllättävän tiukasti, eivätkä versiot olleet loppujen lopuksi lainkaan hullumpia.

Kävelykeppinsä kanssa lavalle kavunnut Remu lauloi mikrofoniin silloin kuin muisti ja yritti jollain tavalla soittaa rumpujakin, vaikka niiden ääni tulikin koneellisesti kosketinsoittaja Mikko Rintasen soittopeleistä. Tässä tapauksessa ihan toimiva ratkaisu, jota tuskin moni edes huomasi.

Remun bändissä soittivat entinen Hurriganes-kitaristi Janne Louhivuori, jo mainittu Rintanen sekä basisti Maukka Siirala. Tai ainakin hän kovasti Siiralaa muistutti. Joku muistanee miehen muinaisista Pen Lee- ja Pera & The Dogs -yhtyeistä.

Toisena kitaristina oli minulle tuntematon Juho Pitkänen. Sälli revittelikin oikein kunnolla ja oli Remun sijasta keikan keskipisteenä. Sivummalla pysytellyt Louhivuori antoi nuorelle kukolle tilaa, vaikka vetäisi itsekin parissa biisissä soolot.

Ulkoiselta olemukseltaan ja kitaransoitoltaan Pitkänen sopisi heittämällä johonkin hevibändiin ja olisi varmasti ollut mies paikallaan illan pääesiintyjänkin orkesterissa. Varmasti hänestä kuullaan vielä.

Vaikka Remun soisi viettävän eläkepäiviään kaukana keikkalavoilta, oli eilinen esitys kaikesta epäilystäni huolimatta miellyttävä kokemus. Artistin hauras pappaolemus ja esiintymisen keräsi sekä sympatia- että säälipisteitä. Sellaisia nuori Remu ei varmasti olisi koskaan halunnut. 

Remun jälkeen oli vuorossa tauko ennen Pelleä. Arvattavissa oli, ettei bändin keikka voi alkaa ihan ilmoitetusti. Ei etenkään, kun orkesterin riveissä on Andy McCoyn kaltainen boheemi, joka tuskin edes tuntee kelloa.

Koska taiteilija McCoy on tällä vuosikymmenellä keskittynyt enemmän drinkkilasiin nosteluun ja maalauspensselin heiluttamiseen kuin kitaransoittoon, oli epäilykseni hänen kunnostaan aiheellinen. Siinä hyvä syy vältellä Pelle Miljoona Oy:n keikkoja. 

Mielessäni kummitteli kerrassaan hirvittävä keikkavideo, joka on kuvattu Varosen 60-vuotisjuhlissa Helsingin Semifinalissa syksyllä 2016. Mielestäni se on Andyn pohjanoteeraus, josta ei voi kuin nousta. Kyseisellä keikalla Pelle Miljoona Oy basistinaan Jukka Melametsä esitti samoja kappaleita kuin tälläkin kiertueella.

Oy:n keikoilla kuullaan pääasiassa Moottoritien materiaalia ja jonkun verran sitä ennen tehtyjä kappaleita kuten Mulla menee lujaa ja Lanka palaa. Lokakuussa ilmestynyt viiden biisin ep-levy on puolestaan uutta tuotantoa ja erittäin hyvää sellaista onkin. Luonnollisesti nämäkin kappaleet ovat orkesterin ohjelmistossa.

Kun esitys vihdoin alkoi, vaivana oli todella onnettomat soundit. Pellen laulua ei kuulunut juuri ollenkaan. Äänimaisema oli täysin pepusta ja miksaajakin varmaan istumassa paskalla.

Sami Yaffan basso tosin kuului oikein mehevästi ja hänen työskentelyään oli hienoa seurata. Hän loihti upeita bassokuvioita moniin läpeensä tuttuihin biiseihin, jotka näin saivat uusia nyansseja. Esimerkiksi Moottoritie-albumilta löytyvä reggae Meille kävi näin oli aivan mahtava Yaffan sormeillessa soitintaan.

Orkesterin heikoin lenkki oli odotetusti Andy McCoy. Mies soitteli vaivalloisesti hiukan sinnepäin yli puolet keikasta. Välillä hän yritti mongertaa jotain mikrofoniinkin, mutta luojan kiitos Pelle keskeytti toiminnan, jonka jälkeen käynnistyi seuraava kappale. McCoyn osalta tosin yleensä aina hieman myöhässä.

McCoyn soolonumerona kuulimme Pelle Miljoona & Rockers -yhtyeen Kuin Romeo ja Julian, jonka kitaristi sai jollain lailla kähistyä. Kyseessä on 90-luvun lopulla levytetty suomennos Blue Öyster Cultin hittikappaleesta Don't Fear The Reaper, joka on julkaistu tietääkseni vain kokoelmalevyllä.

Andyn toikkarointia seuratessa ei voi välttyä ajatukselta onko hänen toimensa pelkkää showta vai onko hän oikeasti kadottanut taitonsa soittaa kitaraa keikoilla?

Sami Yaffan kaltaisen ammattilaisen ei luulisi jaksavan kovin kauan katsella moista pelleilyä, vaikka hänellä pitkä yhteinen historia Andyn kanssa onkin. Toki keikoista kertyvä muhkea tili helpottanee asiaa kummasti.

Jonkinlainen terästys onneksi koettiin keikan loppupuoliskolla, jolloin McCoy alkoi soittaa tarkemmin. Kappaleet kuulostivat paikoin siltä kuin niiden olisi pitänytkin kuulostaa.

Viimeinen puolituntia olikin yhtä herkkua. Mulla menee lujaa, Juokse villi lapsi, Moottorie on kuuma, Hyvää yötä maailma ja vihoviimeinen ralli, Tumpin laulama Problemsin Ei tää lama päähän käy kulkivat hienosti.

Andyn räpiköinnistä huolimatta keikka meni plussan puolelle, eikä ollut onneksi niin huono kuin taannoista Turun Logomon keikkaa Youtube-videolta katsellessani pelkäsin.

Hieman yllättäen muutama muuten mielestäni hyvinkin laatutietoinen kaveri on kehunut McCoyn suorituksia meneillään olevalla kiertueella. Jopa Turun Sanomien kulttuuritoimittajaa myöten hänelle on sadellut suitsutuksia. En ymmärrä lainkaan miksi, koska pelkän nostalgian ei luulisi riittävän syyksi.

Mutta näillä mennään ja Pelle Miljoona Oy:n kiertue päättyy isoon spektaakkeliin Helsingin Jäähallissa 19. tammikuuta 2019.

Ironcross Runosmäen nuorisotalolla 1989

Turussa sijaitseva Runosmäen nuorisotalo sai viime viikolla julkisuutta valtakunnallisessa mediassa, kun Kokoomuksen veteraanikansanedustajan Ilkka Kavervan vaalitilaisuudessa häiriköi joukko päihtyneitä vasemmistovihreitä.

Alunperin uutisoitiin, että lähipubista paikalle saapunut porukka olisi ollut "Nato-vastainen" ja "venäjämyönteinen". Sitä se varmasti olikin, mutta pian tietoja iskusta korjattiin. Iken vaalitilaisuudessa kuulemma protestoitiinkin lähinnä Runosmäen lähiöpalvelujen heikentymistä vastaan. Huutelevat sankarit eivät myöskään erityisemmin pitäneet Kanervasta henkilönä. Pääasia kuitenkin lienee, että sosiaalitoimisto maksaa elämisen ja antaa kaljarahat!

Olen käynyt Runosmäen nuorisotalolla joitakin kertoja 80-luvun lopulla. Tuolloin alueella asui paljon kavereitani, joihin tutustuin tullessani maalta kaupunkiin opiskelemaan. Monien kanssa yhteiseksi nimittäjäksi osoittautui heavy rock. Runosmäen nuorisotalolla järjestettiin toisinaan keikkoja, joissa genren orkesterit esiintyivät.

Marraskuisena sunnuntaina vuonna 1989 lavalle nousi turkulainen pitkänlinjan hevibändi Ironcross. Jo vuonna 1976 perustetun yhtyeen jäsenet olivat tuolloin noin kolmekymppisiä lukuunottamatta vuosia nuorempaa rumpaliaan. Menin seuraamaan nelimiehiseksi kutistuneen bändin keikkaa kaverini Mika Penttisen kanssa. Se kun sattui olemaan yksi molempien suosikeista.

Samana iltana esiintyi tamperelainen tyttöbändi Ilona, jonka miesvahvistukseksi oli kiinnitetty basisti Sami Ruusukallio. Hänestä tuli hieman myöhemmin Eppu Normaalin basisti. Siinä toimessa mies on tänäkin päivänäkin.

Muistikuvani mukaan paikalla oli kolmaskin bändi. Taisi olla joku paikallinen nuorisoyhtye.

Ironcross oli tuohon mennessä tehnyt kolme albumia (Bloodhounds 1982, Steel Warrior 1984 ja Too Hot To Rock 1987), mutta voimassa olevaa levytyssopimusta bändillä ei ollut. Ilmeisesti juuri siksi keikkaa seurasi silmä kovana Finnlevyn Janne Louhivuori, jonka bongasimme yleisön joukosta. Louhivuori tunnettiin myös entisenä Hurriganes-kitaristina. Albert Järvisen saatua kenkää Ganesista 1981, oli Louhivuori hänen seuraajansa parin vuoden ajan.

Tiedä sitten miksei turkulaishevi kelvannnut Louhivuorelle. Ironcross oli aivan pirun tiukassa kuosissa Runosmäen nuorisotalon lavalla. Setissä oli pääosin mukana suurelle yleisölle tunntemattomia kappaleita, jotka oli tehty kolmannen albumin Too Hot To Rockin jälkeen. Penttisen mielestä juuri loppuaikojen Ironcross -materiaali on parasta mitä yhtye sai aikaiseksi. Minä pidän koko tuotannosta melko tasapuolisesti.

Vaikka Ironcross oli noihin aikoihin todella kova bändi livenä, jäi keikka orkesterin viimeiseksi. Seuraavana vuonna laulaja Tyrone Tougher alias Esa Leinonen muutti elämänsä suunnan ja rupesi Jehovan todistajaksi.

Youtubeen ilmestyi huhtikuun alussa basisti Buddy McShoultzin alias Pekka Nummelan lataama puolentunnin mittainen video Runosmäen keikalta. Mukavaa ja nostalgista katseltavaa näin neljännes vuosisadan jälkeen.