Uriah Heep räjäytti Logomon

1960-luvun lopulla perustettu legendaarinen brittiorkesteri Uriah Heep saapui peräti kymmenen konsertin Suomen kiertueensa loppumetreillä Turun Logomoon ja näytti miten rokkia soitetaan vuonna 2019.

Noin laaja Suomen kiertäminen on ulkolaiselta yhtyeeltä nykypäivänä täysin ainutlaatuista. Parhaimmillaankin joku muu orkesteri saattaa soitella muutaman konsertin ja se on sitten siinä. Heep kävi läpi niin Lahdet, Nivalat kuin Köyliön Lallintalotkin.

Veteraaniorkesteri Heep on käytännössä jatkuvasti kiertueella jatkuvasti. En tiedä minkä hintainen se mahtaa olla, mutta tuskin kovin kallis, kun noin monella keikkapaikalla on varaa se buukata. Todennäköisesti Lauri Tähkä tai Paula Koivuniemi pyytävät keikasta enemmän kuin Heep.

Huvitti taannoin kun luin Turun Sanomista Neumannin 60-vuotishaastattelun. Takavuosien megatähti kehui tehneensä "5000 keikkaa". Nopealla laskutoimituksella se olisi 35 vuoden aikana 140 keikkaa per vuosi. Luku ei pidä hänen kohdallaan lähellekään paikkaansa. Heep-kitaristi ja alkuperäisjäsen Mick Boxin keikkamäärä sen sijaan olisi mielenkiintoista tietää. Se kun liikkuu oikeasti tuhansissa.

Bernie Shaw osoittelee Mick Boxia Logomossa. Kuva: Tony Lundberg 

Edellisen kerran Heep vieraili Suomessa loppuvuodesta 2018 neljän konsertin verran. Ja sitä ennen saman vuoden kesällä oli myöskin neljä esiintymistä. Näin bändin tuolloin Hangon Kasinolla. Aiheesta enemmän linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/08/uriah-heep-hangossa.html

Tällä kiertueella aikomuksenani oli mennä Köyliön Lallikselle. Kuskin saaminen osoittautui kumminkin sen verran työlääksi, että jätin sitten asian sikseen.

Lallintalo olisi kiinnostanut etenkin siksi, että näin siellä Heepin ensimmäisen kerran syksyllä 1989. Huristelimme sinne Turusta Fiat 128:llani. Olisi ollut hienoa fiilistellä Heepin tahdissa 30-vuotta myöhemmin samassa talossa.

Kuva: Tony Lundberg

Monilla Heepin Suomen kiertueen keikoilla oli mukana helsinkiläinen rokkitrio Melrose. Laajaa arvostusta nauttiva poppoo on ollut yksi minunkin suosikeistani 1986 lähtien, jolloin sen debyyttialbumi ilmestyi. Tällä kertaa kävi kumminkin niin, etten ehtinyt Melrosea Logomossa näkemään.

Logomoon isoon aluaan saapuessani vastassa oli melkoinen tuttujen kirjo. Eräs työkaveri täytti samana päivänä 50 vuotta ja oli ryhmänsä kanssa ensimmäisten joukossa ketä tapasin. Illan mittaan vastaan tuli myös serkkuni Piikkiöstä, jonka lp-levyjä pidän oman Heep-diggailuni alkusysäyksenä neljäkymmentä vuotta sitten.

Kuvat: Tony Lundberg

Illan biisilistaan olin jo ehtinyt tutustuakin. Youtubesta löytyi hiljattain kuvattu konsertti Kööpenhaminasta, jossa yhtye soitti tismalleen samat kappaleet kuin Suomen kiertueellakin. Vaikka Heep vaihteleekin biisejään silloin tällöin, olisi se konserttikohtaisestikin hieno homma fanin kannalta. Ilmeisesti valot tai muut tekniset vekottimet on kappaleittain ohjelmoitu, eikä niitä noin vain vekslata joka ehtoo uusiksi.

Konsertin alkupuoli oli joko uutta tai Heepin tapauksessa uudehkoa materiaalia. Jopa vuonna 1982 Abominog-levylle tehty Too Scared To Run on monien kirjoissa "uusi" kappale, koska bändi profiloituu niin vahvasti 70-luvulle.

Logomossa parhaimman vastaanoton saivat odotetusti vanhat klassikot ja yhtyeen tunnetuimmat kappaleet July Morning, Lady In Black, Gypsy, Sunrise ja Easy Livin'. Iäkkäämpiin helmiin lukeutui myös vuoden 1972 Demons And Wizards-albumilta poimittu Rainbow Demon.

Kuva: Tony Lundberg

Uriah Heep edustaa sekä bändin iän että useimpien soittajiensa puolesta papparokkia, mutta  esiintymisensä ja soittonsa puolesta se ei sovi tuohon kategoriaan. Mikäli joku vertaa 72-vuotiasta Mick Boxia vaikkapa saman ikäluokan Ritchie Blackmoreen, on aivan väärillä vesillä.

Heepillä ei ole ole mitään syytä lopettaa vielä aikoihin. Ei ainakaan niin kauan kuin Box on näin pirteässä kunnossa.

Kuva: Tony Lundberg

Pelle ja Remu Lalliksella

Köyliössä sijaitseva legendaarinen tanssilava- ja keikkapaikka Lallintalo on kokenut tänä syksynä renesanssin. Uusi yrittäjä on elvyttänyt talon toiminnan. Lähiaikoina siellä on esiintynyt 80-luvulta tuttuja nostalgianimiä Dingosta Popedaan.

Kävin aikoinaan muutaman kerran "Lalliksella". Mieleen tulevat ainakin Boycott syksyllä 1987, Uriah Heep kaksi vuotta myöhemmin ja Popeda vuonna 1991.

Koska vuoden- ja kellonaikaan nähden oli aina pimeää, muistikuvat Lalliksesta olivat haalistuneet. Talo ympäristöineen näyttikin eilen paljon pienemmältä kuin oletin. Siitä huolimatta Lallintalo on eteläisen Suomen suurimpia tanssipaikkoja.

Minut sai Lallikselle työkaverini Petteri, joka kyseli kiinnostustani muutama viikko takaperin. Lavalla olisi 30. marraskuuta Remu & Hurriganes sekä Pelle Miljoona Oy. Olin jo valmistautunut siihen, etten mene Pellen keikoille syystä, joka selviää tuosta hieman alempaa. Mutta Lallis sai pääni kääntymään.

Turusta ei ole Köyliöön matkaa kuin 90 kilometriä. Sehän ei ollut matka eikä mikään Petterin uudehkon auton kyydissä. Jägermeisteriä siemaillessani kilometrit kuluivat tiuhaan ja olisin mielelläni istunut kyydissä pidempäänkin.

Pelle Miljoona Oy vuonna 2018. Vasemmalta oikealle Andy McCoy, Sami Yaffa, Pelle Miljoona, Tumppi Varonen ja Ari Taskinen. 

Syksyn varmasti uutisoiduin rokkiaihe juttu on Pelle Miljoona Oy:n "40-vuotisjuhlarundi", jonka merkeissä kierretään maata pitkin poikin 1980 ilmestyneen Moottoritie on kuuma -klassikkoalbumin tasavuosiin vedoten.

Kummallista asiassa on, että levyn ilmestymisestä tuli muutama kuukausi sitten kuluneeksi vasta 38 vuotta. Auliisti on myös unohdettu mainita, että levyn tehnyt kokoonpano kiersi jo talvella 2011 usealla paikkakunnalla. Saman vuoden kesällä oli puolestaan festivaalikeikkoja. Tuonkin jälkeen Pelle Miljoona, Tumppi Varonen, Ari Taskinen, Andy McCoy ja Sami Yaffa ovat soitelleet yhdessä. Nyt meneillään olevaa kiertuetta mainostetaan suunnilleen ennen kokemattomana ihmeenä.

Illan aloitti Remu & Hurriganes ajallaan kello 21. Remu Aaltonen jäi musiikkihommista eläkkeelle 20. tammikuuta kuluvaa vuotta ja tapahtumaa juhlistettiin oikein jäähallikonsertilla Helsingissä. Joutenolo ei näköjään kauan kestänyt.

Mielestäni Remun olisi pitänyt lopettaa musiikkihommelit jo ainakin 20 vuotta sitten. Tai vaihtoehtoisesti ruveta vaikka hoilaamaan suomenkielisiä iskelmiään. Tai käyttää vaikka edes pelkkää etunimeään, eikä Hurriganes-liitettä. Aikoinaan pätevän orkesterin musiikkiahan hän toki esittää, mutta tapa jolla se tehdään, on melkein surkuhupaisaa. Biisejä ei ole tunnistaa, tempo laahaa ja mies laulaa päin honkia.

Lähellekään niin heikko Remun esitys Lalliksella ei kuitenkaan ollut kuin odotin. Bändi soitti yllättävän tiukasti, eivätkä versiot olleet loppujen lopuksi lainkaan hullumpia.

Kävelykeppinsä kanssa lavalle kavunnut Remu lauloi mikrofoniin silloin kuin muisti ja yritti jollain tavalla soittaa rumpujakin, vaikka niiden ääni tulikin koneellisesti kosketinsoittaja Mikko Rintasen soittopeleistä. Tässä tapauksessa ihan toimiva ratkaisu, jota tuskin moni edes huomasi.

Remun bändissä soittivat entinen Hurriganes-kitaristi Janne Louhivuori, jo mainittu Rintanen sekä basisti Maukka Siirala. Tai ainakin hän kovasti Siiralaa muistutti. Joku muistanee miehen muinaisista Pen Lee- ja Pera & The Dogs -yhtyeistä.

Toisena kitaristina oli minulle tuntematon Juho Pitkänen. Sälli revittelikin oikein kunnolla ja oli Remun sijasta keikan keskipisteenä. Sivummalla pysytellyt Louhivuori antoi nuorelle kukolle tilaa, vaikka vetäisi itsekin parissa biisissä soolot.

Ulkoiselta olemukseltaan ja kitaransoitoltaan Pitkänen sopisi heittämällä johonkin hevibändiin ja olisi varmasti ollut mies paikallaan illan pääesiintyjänkin orkesterissa. Varmasti hänestä kuullaan vielä.

Vaikka Remun soisi viettävän eläkepäiviään kaukana keikkalavoilta, oli eilinen esitys kaikesta epäilystäni huolimatta miellyttävä kokemus. Artistin hauras pappaolemus ja esiintymisen keräsi sekä sympatia- että säälipisteitä. Sellaisia nuori Remu ei varmasti olisi koskaan halunnut. 

Remun jälkeen oli vuorossa tauko ennen Pelleä. Arvattavissa oli, ettei bändin keikka voi alkaa ihan ilmoitetusti. Ei etenkään, kun orkesterin riveissä on Andy McCoyn kaltainen boheemi, joka tuskin edes tuntee kelloa.

Koska taiteilija McCoy on tällä vuosikymmenellä keskittynyt enemmän drinkkilasiin nosteluun ja maalauspensselin heiluttamiseen kuin kitaransoittoon, oli epäilykseni hänen kunnostaan aiheellinen. Siinä hyvä syy vältellä Pelle Miljoona Oy:n keikkoja. 

Mielessäni kummitteli kerrassaan hirvittävä keikkavideo, joka on kuvattu Varosen 60-vuotisjuhlissa Helsingin Semifinalissa syksyllä 2016. Mielestäni se on Andyn pohjanoteeraus, josta ei voi kuin nousta. Kyseisellä keikalla Pelle Miljoona Oy basistinaan Jukka Melametsä esitti samoja kappaleita kuin tälläkin kiertueella.

Oy:n keikoilla kuullaan pääasiassa Moottoritien materiaalia ja jonkun verran sitä ennen tehtyjä kappaleita kuten Mulla menee lujaa ja Lanka palaa. Lokakuussa ilmestynyt viiden biisin ep-levy on puolestaan uutta tuotantoa ja erittäin hyvää sellaista onkin. Luonnollisesti nämäkin kappaleet ovat orkesterin ohjelmistossa.

Kun esitys vihdoin alkoi, vaivana oli todella onnettomat soundit. Pellen laulua ei kuulunut juuri ollenkaan. Äänimaisema oli täysin pepusta ja miksaajakin varmaan istumassa paskalla.

Sami Yaffan basso tosin kuului oikein mehevästi ja hänen työskentelyään oli hienoa seurata. Hän loihti upeita bassokuvioita moniin läpeensä tuttuihin biiseihin, jotka näin saivat uusia nyansseja. Esimerkiksi Moottoritie-albumilta löytyvä reggae Meille kävi näin oli aivan mahtava Yaffan sormeillessa soitintaan.

Orkesterin heikoin lenkki oli odotetusti Andy McCoy. Mies soitteli vaivalloisesti hiukan sinnepäin yli puolet keikasta. Välillä hän yritti mongertaa jotain mikrofoniinkin, mutta luojan kiitos Pelle keskeytti toiminnan, jonka jälkeen käynnistyi seuraava kappale. McCoyn osalta tosin yleensä aina hieman myöhässä.

McCoyn soolonumerona kuulimme Pelle Miljoona & Rockers -yhtyeen Kuin Romeo ja Julian, jonka kitaristi sai jollain lailla kähistyä. Kyseessä on 90-luvun lopulla levytetty suomennos Blue Öyster Cultin hittikappaleesta Don't Fear The Reaper, joka on julkaistu tietääkseni vain kokoelmalevyllä.

Andyn toikkarointia seuratessa ei voi välttyä ajatukselta onko hänen toimensa pelkkää showta vai onko hän oikeasti kadottanut taitonsa soittaa kitaraa keikoilla?

Sami Yaffan kaltaisen ammattilaisen ei luulisi jaksavan kovin kauan katsella moista pelleilyä, vaikka hänellä pitkä yhteinen historia Andyn kanssa onkin. Toki keikoista kertyvä muhkea tili helpottanee asiaa kummasti.

Jonkinlainen terästys onneksi koettiin keikan loppupuoliskolla, jolloin McCoy alkoi soittaa tarkemmin. Kappaleet kuulostivat paikoin siltä kuin niiden olisi pitänytkin kuulostaa.

Viimeinen puolituntia olikin yhtä herkkua. Mulla menee lujaa, Juokse villi lapsi, Moottorie on kuuma, Hyvää yötä maailma ja vihoviimeinen ralli, Tumpin laulama Problemsin Ei tää lama päähän käy kulkivat hienosti.

Andyn räpiköinnistä huolimatta keikka meni plussan puolelle, eikä ollut onneksi niin huono kuin taannoista Turun Logomon keikkaa Youtube-videolta katsellessani pelkäsin.

Hieman yllättäen muutama muuten mielestäni hyvinkin laatutietoinen kaveri on kehunut McCoyn suorituksia meneillään olevalla kiertueella. Jopa Turun Sanomien kulttuuritoimittajaa myöten hänelle on sadellut suitsutuksia. En ymmärrä lainkaan miksi, koska pelkän nostalgian ei luulisi riittävän syyksi.

Mutta näillä mennään ja Pelle Miljoona Oy:n kiertue päättyy isoon spektaakkeliin Helsingin Jäähallissa 19. tammikuuta 2019.