Uriah Heep räjäytti Logomon

1960-luvun lopulla perustettu legendaarinen brittiorkesteri Uriah Heep saapui peräti kymmenen konsertin Suomen kiertueensa loppumetreillä Turun Logomoon ja näytti miten rokkia soitetaan vuonna 2019.

Noin laaja Suomen kiertäminen on ulkolaiselta yhtyeeltä nykypäivänä täysin ainutlaatuista. Parhaimmillaankin joku muu orkesteri saattaa soitella muutaman konsertin ja se on sitten siinä. Heep kävi läpi niin Lahdet, Nivalat kuin Köyliön Lallintalotkin.

Veteraaniorkesteri Heep on käytännössä jatkuvasti kiertueella jatkuvasti. En tiedä minkä hintainen se mahtaa olla, mutta tuskin kovin kallis, kun noin monella keikkapaikalla on varaa se buukata. Todennäköisesti Lauri Tähkä tai Paula Koivuniemi pyytävät keikasta enemmän kuin Heep.

Huvitti taannoin kun luin Turun Sanomista Neumannin 60-vuotishaastattelun. Takavuosien megatähti kehui tehneensä "5000 keikkaa". Nopealla laskutoimituksella se olisi 35 vuoden aikana 140 keikkaa per vuosi. Luku ei pidä hänen kohdallaan lähellekään paikkaansa. Heep-kitaristi ja alkuperäisjäsen Mick Boxin keikkamäärä sen sijaan olisi mielenkiintoista tietää. Se kun liikkuu oikeasti tuhansissa.

Bernie Shaw osoittelee Mick Boxia Logomossa. Kuva: Tony Lundberg 

Edellisen kerran Heep vieraili Suomessa loppuvuodesta 2018 neljän konsertin verran. Ja sitä ennen saman vuoden kesällä oli myöskin neljä esiintymistä. Näin bändin tuolloin Hangon Kasinolla. Aiheesta enemmän linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/08/uriah-heep-hangossa.html

Tällä kiertueella aikomuksenani oli mennä Köyliön Lallikselle. Kuskin saaminen osoittautui kumminkin sen verran työlääksi, että jätin sitten asian sikseen.

Lallintalo olisi kiinnostanut etenkin siksi, että näin siellä Heepin ensimmäisen kerran syksyllä 1989. Huristelimme sinne Turusta Fiat 128:llani. Olisi ollut hienoa fiilistellä Heepin tahdissa 30-vuotta myöhemmin samassa talossa.

Kuva: Tony Lundberg

Monilla Heepin Suomen kiertueen keikoilla oli mukana helsinkiläinen rokkitrio Melrose. Laajaa arvostusta nauttiva poppoo on ollut yksi minunkin suosikeistani 1986 lähtien, jolloin sen debyyttialbumi ilmestyi. Tällä kertaa kävi kumminkin niin, etten ehtinyt Melrosea Logomossa näkemään.

Logomoon isoon aluaan saapuessani vastassa oli melkoinen tuttujen kirjo. Eräs työkaveri täytti samana päivänä 50 vuotta ja oli ryhmänsä kanssa ensimmäisten joukossa ketä tapasin. Illan mittaan vastaan tuli myös serkkuni Piikkiöstä, jonka lp-levyjä pidän oman Heep-diggailuni alkusysäyksenä neljäkymmentä vuotta sitten.

Kuvat: Tony Lundberg

Illan biisilistaan olin jo ehtinyt tutustuakin. Youtubesta löytyi hiljattain kuvattu konsertti Kööpenhaminasta, jossa yhtye soitti tismalleen samat kappaleet kuin Suomen kiertueellakin. Vaikka Heep vaihteleekin biisejään silloin tällöin, olisi se konserttikohtaisestikin hieno homma fanin kannalta. Ilmeisesti valot tai muut tekniset vekottimet on kappaleittain ohjelmoitu, eikä niitä noin vain vekslata joka ehtoo uusiksi.

Konsertin alkupuoli oli joko uutta tai Heepin tapauksessa uudehkoa materiaalia. Jopa vuonna 1982 Abominog-levylle tehty Too Scared To Run on monien kirjoissa "uusi" kappale, koska bändi profiloituu niin vahvasti 70-luvulle.

Logomossa parhaimman vastaanoton saivat odotetusti vanhat klassikot ja yhtyeen tunnetuimmat kappaleet July Morning, Lady In Black, Gypsy, Sunrise ja Easy Livin'. Iäkkäämpiin helmiin lukeutui myös vuoden 1972 Demons And Wizards-albumilta poimittu Rainbow Demon.

Kuva: Tony Lundberg

Uriah Heep edustaa sekä bändin iän että useimpien soittajiensa puolesta papparokkia, mutta  esiintymisensä ja soittonsa puolesta se ei sovi tuohon kategoriaan. Mikäli joku vertaa 72-vuotiasta Mick Boxia vaikkapa saman ikäluokan Ritchie Blackmoreen, on aivan väärillä vesillä.

Heepillä ei ole ole mitään syytä lopettaa vielä aikoihin. Ei ainakaan niin kauan kuin Box on näin pirteässä kunnossa.

Kuva: Tony Lundberg

Uriah Heep Hangossa

Legendaarisella brittiläisellä hard rock-yhtye Uriah Heepillä on ollut kuluvan kesän aikana Suomessa useita keikkoja. Niin monta, että irvileuat ovat saaneet aihetta vääntää asiasta vitsejäkin.

Taas kerran olen joutunut kuulemaan saman virren monen tuttavan suusta eli "montako alkuperäisjäsenä bändissä on?". Ikäänkuin se olisi joku kynnyskysymys, vaikka alusta asti mukana olleen kitaristi Mick Boxin johtama orkesteri on täydessä terässä, vetreä kuin nuori kolli verrattuna vaikkapa Ritchie Blackmoren surulliseen Rainbow-viritelmään.

Heepiä arvostetumpi toinen pitkän linjan yhtye Deep Purple tuskin joutuu tällaista kuulemaan. Bändissä on vastaavasti yksi ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Ian Paice.

Kovassa keikkabändin maineessa oleva Heep levyttääkin yhä, mikä lienee monille yllätys. Uusin pitkäsoitto Living The Dream ilmestyy ensi kuussa.

Orkesterin kokoonpano on pysynyt viitisen vuotta samana. Viimeisin muutos oli kun pitkäaikainen basisti Trevor Bolder kuoli vuonna 2013. Hänen tilalleen tuli parikymmentä vuotta nuorempi Davey Rimmer. Yhtyeen muut jäsenet ovat kitaristi Boxin lisäksi laulaja Bernie Shaw, joka on ollut bändissä vuodesta 1986, samoihin aikoihin mukaan tullut kosketinsoittaja Phil Lanzon sekä rumpali Russell Gillbrook, joka alkoi kannutella Heepissä vuonna 2007.

Uriah Heepillä on laskujeni mukaan ollut Suomessa ainakin neljä keikkaa heinä-elokuun aikana. Tampere, Lahti, Forssa ja Hanko. Viimeksi mainittuun osallistuin minäkin.

Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä perjantaina 10. elokuuta Lietoon SmugglerRockiin. Siellä esiintyivät Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, S-Tool, Stratovarius ja Beast In Black.  Asiat kumminkin muuttuivat äkisti ja lopulta olinkin Hangon Casinolla Uriah Heepin keikalla. Kun kyyti sinne järjestyi vaivatta, ei tarvinnut arpoa kumpaan menisin.

Hangossa käytiin ensin tutun luona iltaa istumassa, josta kohti Casinoa. Juomapuoli talossa oli niin korkealle hinnoiteltu, että viereinen ja edullisempi Park-kuppila oli kova sana ennen keikkaa.

Myöhäinen saapumisaikamme Casinolle puolestaan johti siihen, että paikka oli kuin ammuttu täyteen. Ei juuri toivoa edes yrittää mennä edemmäs katsomaan esitystä. Muita isompana olisin vaan ollut haitaksi monille. Niinpä tyydyin pääsäntöisesti seuraamaan keikkaa lavan sivustalta.

Heep aloitti debyyttialbuminsa Very 'eavy... Very 'umble (-70) avausraidalla Gypsy. Heti perään rivakka Look At Yourself (-71) ja meikäpoika oli onnesta soikeana.

Pääosin keikkasetti oli klassikkomateriaalia, jonka esittämisen toki ymmärrän, koska nimenomaan sitä suuri yleisö haluaa. Pitkän uran varrelta olisi silti voitu poimia muutama pienempikin helmi, kuten vaikka Lokalahden Karjurockissa kesällä 2015 kuultu Hanging Tree (-77).

Keikan huippuhetket olivat mielestäni Heepin hienoimpiin biiseihin luketuvat Sunrise ja July Morning. Upeimpia kappaleita saa hakea.

Hangon Casino osoittautui päteväksi keikkapaikaksi. En ollut aiemmin siellä käynyt, vaikka muutama kesä sitten tallustelin rakennuksen edustalta kohti läheisiä kallioita. Täytyy varmaan poiketa joskus toistekin.

Uriah Heep Hangon Casinolla 10.8.2018:

Gypsy
Look At Yourself
Shadows Of Grief
Stealin'
The Law
Sunrise
Magician's Birthbay
The Wizard
One Minute
Between Two Worlds
July Morning
Lady In Black
Easy Livin'

Mika Järvisen Uriah Heep -kirja

"Jos tämä bändi lyö itsensä läpi, minun täytyy tehdä itsemurha. Heti ensimmäisistä nuoteista tietää, että tätä ei halua kulla enempää", kommentoi Rolling Stone -lehden musiikkikrittikko brittiläisen Uriah Heepin debyttilevyä vuonna 1970.

Tiettävästi kyseinen henkilö ei ole ainakaan vielä tehnyt itsemurhaa, vaikka Uriah Heep on vuosien varrella myynyt kymmeniä miljoonia albumeja.

Suomalaismuusikko Mika Järvinen on joillekin tuttu yhtyeistä Five Fifteen ja Crazy World. Mies on soitellut entisten ja nykyisten Heep-jäsenten kanssa ympäri Euroopan lavoja jo vuosikausia.

Järvinen päätti ottaa selvää mikä suomalaisia kiehtoi ja kiehtoo yhä Heepissä. Bändi kun oli 70-luvun alun kultavuosinaan suhteessa paljon suositumpi meillä kuin muualla. Seurasi parin vuoden kirjoitusperiodi, jonka tuloksena syntyi kirja Uriah Heep Easy Livin' Ken Hensleyn vuodet 1970-1980.

Mika Järvinen Salossa elokuussa 2012.

Kirja on paksu möhkäle, peräti 450-sivuinen. Tekstiä olisi kuulemma ollut vielä 150 sivun verran lisääkin, mutta kustannustoimittajan punakynä ei antanut armoa. Ehkä parempi niin, koska nytkin kirjan kanssa on haastatta. Minulla meni peräti kolme viikkoa sen läpikahlaamiseen. Luin sitä iltaisin, kunnes nukkumatti tuli hiekkasäkkinsä kanssa kylään.

Teosta varten on haastateltu entisiä Heep-muusikoita ja ainoaa nykyistä 70-luvun ukkoa, kitaristi Mick Boxia. Pääosin äänessä on kosketinsoittaja-, kitaristi-, laulaja- ja pääasiallinen biisintekijä Ken Hensley. Yhtyeen kantava voima oli nimenomaan Hensley, jonka 70-luvulla kynäilemät kappaleet soivat säännöllisesti tässäkin taloudessa.

Ken Hensley Salossa 2012.

Kirja on rajattu Hensleyn Heep-aikaan. Se käy läpi yhtyeen esiasteet 60-luvun lopulta ja menestyksekkäät 1970-luvun vuodet. Tiiliskivi päättyy Hensleyn eroon Heepistä 1980, kerraten lyhyesti bändin vaiheet vielä hiukan siitä eteenpäinkin.

Järvisen teksti on sujuvaa, eikä turhia kertauksia ole. Koska hän on muusikko, on tekstit naputeltu usein erilailla kuin tavallinen pulliainen olisi tehnyt. Järvinen kertoo biisien rakenteista, soittimista ja muusta mistä esimerkiksi Arto Paasilinna tai Laila Hirvisaari eivät olisi ymmärtäneet hevon paskaakaan. Hän tekee sen kuitenkin tyylillä, ei liian teoreettisesti.

Kirjoittaja käy läpi Heepin 70-luvun vaiheet albumista toiseen. Varsin mielenkiintoista tietoa irtoaa niiden tekoprosesseista ja sisällöistä. En esimerkiksi ole koskaan ajatellut, että eräs bändin tunnetuimmista kappaleista, July Morning, miellettiin entisissä Itäblokin maissa lauluksi vapaudesta. Hensley kuitenkin kirjoitti laulun aivan eri syistä.

Heepillä oli jo 70-luvulla suosiota Neuvostoliitossakin, vaikka sen levyjä ei sieltä virallisesti saanutkaan. Yhtye keikkaili "ensimmäisenä länsimaisena bändinä" naapurimaassamme vuonna 1987. Väitän kumminkin, että tamperelainen Popeda kävi siellä aikaisemmin. Ehkä historiankirjoissa sitä ei mielletä länsimaiseksi bändiksi.

Heep vuosien 1975-76 kokoonpanossaan.

Hensleyn mouruavat Hammond-urut, Boxin kätkättävä kitara ja Byronin korkea falsetti koko bändin harrastaman harmonialaulun kanssa olivat yhdistelmä, joka teki Heepistä aikanaan ainutlaatuisen ja sarallaan ensimmäisen. Bändi ei silti koskaan kohonnut, ehkä Suomea lukuunottamatta, samanlaiseen suosioon kuin aikalaisensa Led Zeppelin, Black Sabbath tai Deep Purple.

Järvisen mukaan Heepin suuri suosio Suomessa perustuu Hensleyn käyttämiin kappalerakenteisiin, jotka vetosivat juuri Pohjolan perukan asukkaisiin. Varmaan asia onkin juuri näin. Easy Livin', Lady In Black, Look At Yourself, The Wizard, July Morning, Gypsy, Bird Of Prey ja muut 70-luvun alun Heep-rallit ovat koskettaneet yllättävän monia suomalaisia.

Allekirjoittanut ja Mika Järvinen Sweden Rock Festivalin backstagella kesäkuussa 2008.

Kirja kertoo laajasti bändin jäsenten keskinäisistä valtataisteluista. Kun biisintekijä Hensley sai tuloja rutkasti enemmän kuin muut, aiheutti se närää. Viinaanmenevä laulaja David Byron oli kirjan mukaan hankala persoona ja hänet korvattiinkin John Lawtonilla 70-luvun lopulla. Se puolestaan lujitti Hensleyn asemaa bändin kinginä.

Uutta tietoa ainakin minulle oli manageri- ja levypomo Gerry Bronin suuri osuus Heepin menestyksessä. Äijä näemmä tunki näppinsä joka väliin. Hän vaikuttaisi olevan Hensleyn ohella kirjan keskeisin henkilö.

Kortensa kekoon kantavat myös rumpali Lee Kerslake, alkuaikojen basisti Paul Newton ja John Lawton. Boxin tarinointia olisin kaivannut hieman enemmän.

Kirjan kuvitus ei noudata virallisia pressikuvia, vaan siinä on pääasiassa tilannekuvia bändin alkutaipaleelta. Uriah Heep on, jos joku ei tiennyt, vieläkin toiminnassa oleva orkesteri. Bändi kävi hiljattain Suomessa keikoillakin ties kuinka monetta kertaa.

Sivuilta löytyy myös skannattuja levynkansia, joissa näkyy kulumat ja ajan patina. Heepin kansitaide on aina jakanut makuja kahtia. Kannet ovat joko järkyttävän kehnoja tai sitten todella komeita.

Ken Hensley kauhistelee 1976 ilmestyneen High And Mightyn päällisiä. Siinä taivaalla suhahtaa saksalainen Luger-pistooli, joka on yllättäen saanut siivet. Komea kuva kuin mikä, mutta Hensley mukaan aivan paska. Yhtyeellä itsellään ei ollut tietoa moisesta kansiratkaisusta.

Vaikka Heep vetosi 70-luvulla tyttöihinkin, eivät nykysukupolvien naiset sen päälle juurikaan tunnu ymmärtävän. Siksi kirja onkin takuuvarma isänpäivä- ja joululahja. Huomattavasti parempi investointi kuin vaikkapa ravintolalounas.