Noin sata miljoonaa levyä myynyt brittiläinen Deep Purple on yksi maailman tunnetuimmista yhtyeistä.
Helsinkiläisen muusikko-tietokirjailija Mika Järvisen kirjoittama, syksyllä ilmestynyt Highway Star - RitchieBlackmoren vuodet 1968-1993(Johnny Kniga) kertoo tämän heavyrockin uranuurtajan tarinan 1960-luvun lopulta marraskuuhun 1993, jolloin perustajajäsen, kitaristi Ritchie Blackmore erosi orkesterista lopullisesti.
Oma Purple-historiani alkaa vuodesta 1979, jolloin tutkin piikkiöläisserkkuni levyhyllytarjontaa. Mieleen jäi erityisesti Deep Purplen Burn-albumin kannet. Etukannessa kynttilöiksi valetut soittajat sulavat kääntöpuolella.
Muutamaa vuotta myöhemmin Purple kolahti musiikillisestikin. Oiva kokoelma Deepest Purple löytyi alkuperäisenä kasettina ja se sisälsi yhtyeen siihen astisen tuotannon olennaisimmat kappaleet.
Paksussa Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993-kirjassa Järvisen teksti on sujuvaa ja paikoin oikein hauskaakin suomea. Kun hän kirjoittaa, että "Purplea kuunneltiin kaikkialla Vittulanjängältä Jakartaan", ei voi muuta kuin hymyillä. Usein aika kaameisiin käännöskirjoihin verrattuna hänen kynästään on lähtenyt juuri sellaista tarinaa, jota tykkään lukea.
Järvinen on oikea mies kirjoittamaan musiikista. Pitkänlinjan muusikko on tuttu FiveFifteen- ja Crazy World-yhtyeistä, joten hän tuntee alan termit ja kiemurat. Näin maallikkona olisin kumminkin kaivannut tarkempaa analyysia vaikkapa Purplen ukkojen soittotavoista ja varsinkin levyistä. Kappaleet olisi voitu ruotia perusteellisesti läpi albumi albumilta. Toki tiedän, että moinen tapa ärsyttää monia, mutta vanhana diggarina olisi kiinnostanut tietää miten kirjoittaja biisit kokee.
Järvisen mieltymykset Purplen kansitaiteeseen kiinnitti myös huomioni. Se kun poikkeaa omastani melkoisesti. Hän tyrmää muun muassa komeat Come Taste The Band-, Deepest Purple- ja Slaves And Masters -kannet. Mutta kirjoittajan omien makujen esille tuominen on pelkästään hyvä seikka, eikä pelkkä neutraali luettelointi.
Kirjassa on mainittu lukuisia suomalaisia, jotka ovat olleet Purplen kanssa tekemisissä. Olisin mielelläni lukenut lisää vaikka vähän mysteeriksi jääneen, Purplen porukoissa 70-luvulla liikkuneen Tapani Talon tai yhtyettä 90-luvulla lämmitelleen lahtelaisen Royal Trampsin kokemuksista.
Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993 on sellainen möhkäle, että neljän sadan sivun kahlaamisessa menee hetki jos toinenkin. Kirjan kuvituspuoli on kunnossa ja se on lähinnä harvinaisempaa materiaalia, eikä mitään tavanomaista pressikuvaa.
Kirjaa lukiessa nousi usein esille Ritchie Blackmoren hankala tapa tehdä ryhmätyötä. Monet tapahtumista olivat minulle ennestäänkin tuttuja, mutta kitaristin kusipäisyys ei taida olla ennen tullut näin selvästi esille.
Deep Purple on yhä koossa ja kiertueella, joka ilmeisesti jää sen viimeiseksi. Näin orkesterin viime heinäkuussa Tammisaaren Juli Festivaalissa pitkästä aikaa. Olin jo ehtinyt ajatella, ettei veteraanibändistä taida enää olla oikein mihinkään. Väärässä olin. Konsertista tarkemmin http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/07/deep-purple-ja-kumppanit-tammisaaressa.html
Legendaarisella brittiläisellä hard rock-yhtye Uriah Heepillä on ollut kuluvan kesän aikana Suomessa useita keikkoja. Niin monta, että irvileuat ovat saaneet aihetta vääntää asiasta vitsejäkin.
Taas kerran olen joutunut kuulemaan saman virren monen tuttavan suusta eli "montako alkuperäisjäsenä bändissä on?". Ikäänkuin se olisi joku kynnyskysymys, vaikka alusta asti mukana olleen kitaristi Mick Boxin johtama orkesteri on täydessä terässä, vetreä kuin nuori kolli verrattuna vaikkapa Ritchie Blackmoren surulliseen Rainbow-viritelmään.
Heepiä arvostetumpi toinen pitkän linjan yhtye Deep Purple tuskin joutuu tällaista kuulemaan. Bändissä on vastaavasti yksi ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Ian Paice.
Kovassa keikkabändin maineessa oleva Heep levyttääkin yhä, mikä lienee monille yllätys. Uusin pitkäsoitto Living The Dream ilmestyy ensi kuussa.
Orkesterin kokoonpano on pysynyt viitisen vuotta samana. Viimeisin muutos oli kun pitkäaikainen basisti Trevor Bolder kuoli vuonna 2013. Hänen tilalleen tuli parikymmentä vuotta nuorempi Davey Rimmer. Yhtyeen muut jäsenet ovat kitaristi Boxin lisäksi laulaja Bernie Shaw, joka on ollut bändissä vuodesta 1986, samoihin aikoihin mukaan tullut kosketinsoittaja Phil Lanzon sekä rumpali Russell Gillbrook, joka alkoi kannutella Heepissä vuonna 2007.
Uriah Heepillä on laskujeni mukaan ollut Suomessa ainakin neljä keikkaa heinä-elokuun aikana. Tampere, Lahti, Forssa ja Hanko. Viimeksi mainittuun osallistuin minäkin.
Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä perjantaina 10. elokuuta Lietoon SmugglerRockiin. Siellä esiintyivät Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, S-Tool, Stratovarius ja Beast In Black. Asiat kumminkin muuttuivat äkisti ja lopulta olinkin Hangon Casinolla Uriah Heepin keikalla. Kun kyyti sinne järjestyi vaivatta, ei tarvinnut arpoa kumpaan menisin.
Hangossa käytiin ensin tutun luona iltaa istumassa, josta kohti Casinoa. Juomapuoli talossa oli niin korkealle hinnoiteltu, että viereinen ja edullisempi Park-kuppila oli kova sana ennen keikkaa.
Myöhäinen saapumisaikamme Casinolle puolestaan johti siihen, että paikka oli kuin ammuttu täyteen. Ei juuri toivoa edes yrittää mennä edemmäs katsomaan esitystä. Muita isompana olisin vaan ollut haitaksi monille. Niinpä tyydyin pääsäntöisesti seuraamaan keikkaa lavan sivustalta.
Heep aloitti debyyttialbuminsa Very 'eavy... Very 'umble (-70) avausraidalla Gypsy. Heti perään rivakka Look At Yourself (-71) ja meikäpoika oli onnesta soikeana.
Pääosin keikkasetti oli klassikkomateriaalia, jonka esittämisen toki ymmärrän, koska nimenomaan sitä suuri yleisö haluaa. Pitkän uran varrelta olisi silti voitu poimia muutama pienempikin helmi, kuten vaikka Lokalahden Karjurockissa kesällä 2015 kuultu Hanging Tree (-77).
Keikan huippuhetket olivat mielestäni Heepin hienoimpiin biiseihin luketuvat Sunrise ja JulyMorning. Upeimpia kappaleita saa hakea.
Hangon Casino osoittautui päteväksi keikkapaikaksi. En ollut aiemmin siellä käynyt, vaikka muutama kesä sitten tallustelin rakennuksen edustalta kohti läheisiä kallioita. Täytyy varmaan poiketa joskus toistekin.
Uriah Heep Hangon Casinolla 10.8.2018:
Gypsy Look At Yourself Shadows Of Grief Stealin' The Law Sunrise Magician's Birthbay The Wizard One Minute Between Two Worlds July Morning Lady In Black Easy Livin'
Lauantaina 21. heinäkuuta raskaan rockin veteraaniyhtye DeepPurple esiintyi Tammisaaren Juli Festivalenissa.
Huomasin tapahtumailmoituksen jo viime joulukuussa, jolloin aloin oitis levittämään asiasta infoa tutuille ja suunnittelemaan reissua Tammisaareen.
Alkuperäisen kyytisuunnitelman kanssa ilmeni h-hetken lähestyessä vaikeuksia ja ehdin jo stressata aikalailla miten liikkeelle oikein päästään. Apuun riensi kuin ihmeen kautta turkulainen I Am Productions, jonka tilausbussilla lähdimme TurunPuutorilta kello 13.
Mukana matkassa oli kolmisenkymmentä asiasta kiinnostunutta. Suurin osa oli selvästi pelkästään Deep Purplen perässä, mutta itse koin tapahtuman kokonaisvaltaisena festivaalina. Muut esiintyjät olivat Ben Granfelt Band, Paul Oxley's Unit, Bonadife ja Temperance Movement.
Valtaosa bussiporukasta oli tuttujani. Matka Turusta Tammisaareen on yllättävän lyhyt, ottaen huomioon kuinka harvoin siellä tulee käytyä. Sen verran mitä sivukorvalla matkalaisten juttuja kuuntelin, oli seutu monille täysin vierasta.
Parkkipaikan löytäminen Tammisaaresta oli aikamoinen savotta. Katuja oli suljettu festivaalin ajaksi, joten kuski yritti epätoivoisesti kaikenmaailman pikkukujien kautta kohteeseen. Reilut puoli tuntia peruuttamista ja ihmettelyä, vaikka auton olisi voinut jättää kauemmaskin.
Samalla kun kuljettajaparka käänteli vimmatusti rattia suuntaan jos toiseenkin, istui autossa täysin tervejalkaista porukkaa perse homeessa hymähtelemässä kuskin harhailuille ylimitoitetulla volyymilla soineen musiikin tahdissa. Matkanjohtajan puute tuli viimeistään tässä kohtaa ilmi. Olisi nimittäin voinut kävellä kauempaakin, eikä autoa olisi väkisin tarvinnut saada lähes portille asti.
Minulle tilanne oli todella hankala, koska rakkoni paisui siihen malliin, että juomingit olivat tulla korvista ulos. Bussin noin 160 senttisille ja 60 kiloisille tarkoitettuun vessaan en edes yrittänyt mahtua.
Lopulta, ilman minkäänlaista kuulutusta tai tietoa auton tulevista liikkeistä, pääsimme parkkiin joutomaalle lähelle festivaalialuetta. Singahdin oviaukosta kuselle kuin vuorikauris ja jumalauta millainen helpotus se olikaan.
Tammisaaressa oli kuulemma puolenpäivän tienoilla satanut. Jokunen penkki oli hiukan märkä, mutta onneksi loppupäivän aikana ei tippunut pisaraakaan.
Kostea ilma reilun kolmenkymmenen asteen helteen kanssa teki elosta tukalaa. Olo oli kuin kasvihuoneessa tai Thaimaan lomalla. Mutta kumminkin pääasia, ettei tullut ukkoskuuroja.
Festivaalialueella huomio kiinnittyi ensimmäiseksi sekavaan aitasysteemiin. Karsinaa ja metalliaitaa oli vaikka naapurikuntiin jakaa. Oli vip-osastoa ja karvalakkimallia, eikä kukaan oikein tiennyt mihin olisi pitänyt mennä.
Festivaalin juomahinnat olivat luku sinänsä. Käsittämättömän kalliit oluet, lonkerot ja muut tuotteet löivät silti ällikällä, vaikka tällaiseen sikamaiseen hinnoitteluun olisikin jollain tasolla osannut varautua. Omalla kohdallani se tarkotti salakuljettettua virovodkapulloa, jota ilman päivästä tuskin olisi selvitty alle 150 euron. Nyt juomiin meni viitisenkymppiä.
Portin lähellä istuskellessani olin aitiopaikalla seuraamassa järjestysmiesten touhuja. Pari innokasta gerberosta oikein hakemalla haki epäkohtia ja säntäsi ihmisten perään mitä turhimmista syistä.
Ehkä jatkossa voisi harkita sellaista, että ihmiset päästetään sisälle samasta portista, annetaan heidän olla rauhassa ja pitää hauskaa. Ulkomailla kun menet rokkifestivaaleille, olet toivottu asiakas ja järjestysmies palvelee sinua. Suomessa asia on toisinpäin.
Juli Festivalenin bändikattaus oli tänä vuonna varsin onnistunut. Jossain ennakkotiedoissa mainittu M.A. Numminen & Pedro Hietanen oli matkan varrella tippunut esiintyjälistasta pois. En oikein ymmärrä miten kaksikko olisi kattaukseen sopinutkaan.
Päivän ensimmäinen esiintyjä oli Ben Granfelt. Sympaattinen suomalaiskitaristi on musiikkia laajemmin seuraaville tuttu muun muassa yhtyeistä Gringos Locos, Guitar Slingers, Leningrad Cowboys, Wishbone Ash ja Los Bastardos Finlandeses. Granfeltin bluesin perinteitä kunnioittava soitto oli hienoa kuunneltavaa.
Viime vuonnakin Juli Festivalenissa esiintynyt tammisaarelainen 80-luvun alun supersuosikki PaulOxley's Unit poikkesi päivän musiikillisesta linjasta kepeällä popillaan. Oxley kuuluttikin jossain välissä, että "tämä on heavymetalfestivaali". No ei nyt sentään, mutta ehkä hänen näkökulmastaan.
Yhtyeen vanhat hitit kuten Another Heartbreak, Terry's Inside ja Spanish Bars ovat niin hienoja biisejä, että hänelle ja orkesterilleen soisi nykyäänkin laajempaa julkisuutta, kun kerran ovat näin aktiivisia ja vetreitä.
Etelä-Ruotsin Malmöstä tuleva Bonafide esitti Krokus- ja AC/DC-tyyppistä hard rockia. Päivän rankimman näköisten soittajien titteli menee heille, samoin musiikillinen anti oli selvästi raskainta mitä Tammisaaressa kuultiin.
Ruotsalaisten jälkeen lavalle asteli brittiläinen The Temperance Movement. Tiedotteen mukaan sen "on kehuttu kuuluvan 2010-lvulla perustettujen vintage-rockin kiinnostavimpiin yhtyeisiin". Varmaan jonkun mielestä näin onkin, mutta minulle orkesteri oli aika yhdentekevä. Ehkä parempi perehtyminen voisi joskus olla paikallaan, mutta ainakaan nyt en jaksanut bändin retroilusta kiinnostua.
Oasiksen Liam Gallargeria muistuttanut laulaja oli energinen ja bändi yritti kovasti muutenkin, mutta Deep Purplea odotellessa oli muutakin mielessä kuin The Temperance Movement.
Illan odotetuin akti oli luonnollisesti The Long Goodbye -kiertueellaan oleva brittiläinen Deep Purple. Heavy rockin ja nykytermein "classic rockin" tunnetuimpiin orkestereihin kuuluva poppoo veti arvioni mukaan porukkaa Tammisaaren kauniiseen Stallörsparkeniin viitisen tuhatta. Saattoi olla enemmänkin, mutta en ole nähnyt mitään lukuja ainakaan vielä tätä naputellessani.
Odotukseni Purplea kohtaan olivat korkealla. Muutaman kerran aiemminkin yhtyeen nähneenä en ole mitenkään riemusta hyppinyt, mutta nyt halusin nähdä bändin ennen kuin se lähivuosina mitä todennäköisimmin kuopataan. Ovathan orkesterin muusikot jo ikämiehiä, keski-ikä 70-vuoden korvilla ja kiertueen nimikin on suuntaa antava.
Yksi syy moiseen Purple-intoiluuni oli Youtubesta löytyvä, viime marraskuussa BBC-studiolla vedetty livekeikka. Siinä yhtye on varsin vetreässä kunnossa, eikä mikään onneton räpeltäjä kuten entisen kitaristinsa Ritchie Blackmoren nykyinen Rainbow-viritelmä.
Purplen settilista kelpasi varmasti pääosalle ihmisistä, vaikka noin laajan tuotannon omaavan bändin valikoimasta olisi paljon muutakin ammennettavaa riittänyt. Rockmusiikin legendaarisimpia riffejäkin kuultiin illan aikana useita - Smoke On The Water ja Black Night etunenässä, eivätkä Strange Kind Of Woman, Perfect Strangers tai Space Truckin' nekään kauaksi jää.
Laulaja Ian Gillan vaikutti olevan oikein hyvässä kuosissa ja äänikin kulki. Kitaristi Steve Morsen soittoa ei voi muuta kuin ihailla, basisti Roger Glover oli hänkin vetreässä kunnossa ja leveästi purukalustoaan esitellut kosketinsoittaja Don Airey taikoi vehkeistään maukkaita ujelluksia. Hiljattain 70-vuotta täyttänyt bändin ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Ian Paice, paukutti kannuja kuin vuosikymmenet sitten.
Loistava keikka Purplelta ja paras livekokemukseni pitkiin aikoihin. Hieno päivä ja reissu ylipäätään. Kuvatkin onnistuivat mainiosti.
Deep Purplen settilista Tammisaaressa 21.7.2018:
Intro: Mars, The Bringer Of War
Highway Star
Pictures Of Home
Bloodsucker
Strange Kind Of Woman
Sometimes I Feel Like Screaming
Uncommon Man
Lazy
Time For Bedlam
Birds Of Prey
Knocking At Your Backdoor
soolo: Don Airey
Perfect Strangers
Space Truckin'
Smoke On The Water
Rockin legendaarisimpiin kitaristeihin kuuluva englantilainen Ritchie Blackmore on tunnettu DeepPurple- ja Rainbow-yhtyeistä. Sankari- ja tilutushevin isä kokosi pari vuotta sitten uudelleen Rainbowin, joka on viimeksi toiminut 90-luvun puolivälissä.
Orkesteri on on tehnyt säästeliäästi keikkoja, mutta perjantaina 13. huhtikuuta 2018 vuorossa oli esiintyminen loppuunmyydyllä Helsingin Hartwall Arenalla.
Kun liput tulivat myyntiin marraskuussa 2017, olin minäkin mukana ostohuumassa. Pitihän se Blackmore nähdä edes kerran elämässä rokkibiisien parissa. Viimeiset parikymmentä vuotta hän on soitellut keskiaikamusiikkia Blackmore's Night -yhtyeessä.
Iso Hartwall Arena myytiin hetkessä loppuun, vaikka ihan viime päiviin asti sinne ilmaantuikin jostain lisäpaikkoja.
Turkulainen Levykauppa Äx ilmoitti loppuvuodesta, että se järjestää kuljetuksen Helsinkiin. Ilmoittauduinkin heti mukaan.
Lähdin matkaan vähän sekalaisin tuntein. Ilmassa ei ollut suuren urheilujuhlan tuntua. Ei etenkään, kun erehdyin torstaina katsomaan yhtyeen tuoretta Moskovan konserttia netistä. Aivan hirveää löysää paskaa. Se pani epäilemään, tuleekohan Helsingin keikastakaan oikein mitään. Paikotellen onneksi sentään tuli.
Matka Helsinkiin meni joituisasti. Rokkibussissa oli tuttuja alan miehiä monta, uusia naamojakin melkoisesti. Jopa pari naista oli mukana.
Blackmore on minulle yksi merkittävimmistä, ellei jopa merkittävin kepittäjä raskaan rockin saralla. Rainbow ja Deep Purple ovat suosikkibändejäni. Videopätkät nyky-Rainbowin esiintymistä eivät sen sijaan ole vakuuttaneet lainkaan. Löysää, hidastempoista soittoa, josta puuttuu muna. Loppuunmyytyä Hartwall Arenaa tuskin moiset "pikkuseikat" haittasivat.
Konsertin ensimmäiset kappaleet, vuoden 1981 hittilevy Difficult To Curelta tutut Spotlight Kid ja ISurrender kuulostivat järkyttävän huonoilta. Ajattelin, että voi vittu sentään, tällaisestakö maksoin 99 euroa? Esiintymisen edetessä homma onneksi sentään jotenkin petraantui.
Vaikka Blackmorella on kautta aikojen ollut tapana vähän lintsata ja soitella omia variaatioitaan kappaleisiin, oli Helsingissä sellaista soittoa, että oikein ihmetellä piti. Muut soittajat yrittivät parhaansa mukaan paikkalla maestron aiheuttamaa vajetta.
Laulaja, chileläinen Ronnie Romero hoiti tonttinsa parhaansa mukaan. Jossain toisessa bändissä hän varmasti olisi oikein loistava, mutta mielestäni Rainbowiin kuuluisi 80-luvun alussa bändissä laulanut Joe Lynn Turner.
Basisti Bob Noveau ja rumpali David Keith ovat tuttuja Blackmore's Nightista. Rainbowissa puolestaan pitäisi olla ihan eri rytmiryhmä.
Kosketinvelho, ruotsalainen Jens Johansson tunnetaan muun muassa suomalaisesta Stratovarius-yhtyeestä. Hänellä olikin kova työ pitää Blackmoren aiheuttamaa vajetta koossa. Tuon tasoinen kaveri kyllä soittelee vaikka unissaan ja pesti Blackmoren bändissä lienee iso sulka hattuun.
Deep Purple-kappaleiden suuri määrä setissä oli tiedossa, mutta Rainbow-keikalla olisin kaivannut Rainbow-materiaalia. Purplea voin mennä katsomaan ihan erikseenkin, sitä varten en tarvitse Rainbowia. Esimeriksi loistavilta Straight Between The Eyes- tai Bent Out Of Shape -levyiltä ei tullut ainuttakaan biisiä.
Välillä bändi kuulosti lähes siltä miltä sen kai pitäisikin. Sixteenth Century Greensleeves, Purplen Child In Time javuoden 1976 klassikkolevyltä Rising tuttu Stargazer olivat illan parasta antia.
Konsertin viimeiseksi jäänyt kappale oli Burn, joka Deep Purplen vuonna 1974 ilmestyneen samannimisen levyn avausraita. Blackmore oli näemmä unohtanut miten yksi maailman parhaimmista riffeistä menee ja soitteli sen hiukan sinnepäin. Pidän tuollaista yleisön halveksimisena, en suinkaan minään taiteilijan vapautena.
Nyky-Rainbowia on puolusteltu esimerkiksi sillä, että "Blackmore on jo vanha mies, 73-vuotias". Entä sitten? Jollei homma toimi, olisi syytä lopettaa. Surullisia esimerkkejä vähän vastaavista virityksistä on koto-Suomessa Remu Aaltosen kivireki-Hurriganes. Se oli parin viime vuosikymmenen aikanajotain niin kammottavaa, ettei mitään rajaa. Hyvä, jos biisit edes tunnisti! Onneksi hän vihdoinkin tajusi lopettaa ja toivottavasti päätös myös pitää.
Ilta menee sarjaan "paska reissu, mutta tulipa tehtyä". Tai ei itse reissussa vikaa ollut, päinvastoin. Mukavaa sakkia bussissa ja näin monia tuttuja pitkästä aikaa. Vaikka odotukset eivät korkealla olleetkaan, olisi musiikillinen anti saanut silti olla parempi.
Brittiläinen Graham Bonnet on etenkin heavy rock -piireissä tunnettu mies, mutta tavalliselle tallaajalle hän ei ehkä sano mitään. Vuonna 1968 The Marbles -yhtyeessä pinnalle noussut Bonnet on myös ahkera Suomen vierailija. Edellisen kerran hänen kultakurkustaan pulppuavaa laulua saatiin näillä leveysasteilla kuunnella huhtikuussa 2016. Jo vajaan vuoden jälkeen Bonnet bändeineen oli taas Suomessa.
Hevilaulajaksi Bonnet ajautui vähän kuin vahingossa. Suosittu brittiläinen Rainbow -yhtye oli jo studiossa levyttämässä uutta albumiaan (Down To Earth, -79), vaikka heiltä puuttu vokalisti. Ronnie James Dio oli juuri eronnut bändistä. Hän kun ei halunnut lauleskella rakkausaiheista, vaan etupäässä sateenkaarista ja lohikäärmeistä. Dio löysi uuden kodin Black Sabbathista.
Rainbowin (ja Deep Purplen) kitaristista Ritchie Blackmoresta kertovassa Musta ritari -kirjassa mainitaan kuinka Rainbowin rumpali Cozy Powell (1947-1998) otti studiossa puheeksi The Marblesin ja sen laulajan. Miestä alettiin etsiä ja lopulta hän päätyi bändiin.
Rainbow vuonna 1980.
Bonnetin ura Rainbowissa jäi vain noin vuoteen ja yhteen levyyn. Viimeinen keikka yhtyeen kanssa oli jättimäisellä Monsters Of Rock -festivaalilla Englannissa kesällä 1980. Se oli myös Powellin viimeinen esiintyminen Rainbowin kannuttajana.
Bonnetin pukeutumistyyli herätti etenkin 80-luvulla ihmetystä. Vaikka mies lauloi heviä, näytti hän lähinnä lipevältä autokauppiaalta puvun takkeineen ja kravatteineen. Myös tukka on aina ollut kuin anopin unelma, eikä suinkaan rokille tai varsinkaan heville ominainen pitkä malli.
Rainbowin jälkeen Bonnet on laulanut monissa bändeissä ja projekteissa kuten Michael Schenker Groupissa, Alcatrazzissa ja Impellitterissä. Tuorein levy on viime syksynä ilmestynyt The Book, jossa tänä vuonna seitsemänkymmentä vuotta täyttävä laulaja kurittaa äänijänteitään ehkä paremmin kuin vuosikausiin.
Michael Schenker Group vuonna 1982.
Kun kuulin, että naapuritalosta ollaan lähdössä Bonnetin keikalle Tampereelle, olin pienen mietinnän jälkeen valmis hyppäämään kyytiin mukaan. Harvemmin tulee arkikeikkoja harrastettua edes Turussa, mutta parin tunnin matka Tampereelle sujui yllättävän kivuttomasti.
En edes muista koska viimeksi olen käynyt Tampereen Klubilla. Lienee joskus 2000-luvun alkuvuosina Tammerfestien aikaan. Olikin jo aika tarkastaa paikan nykykunto.
Torstaikeikaksi Klubille oli saapunut paljon sakkia. Veikkaisin, että siellä oli jopa kaksi kolmasosaa kapasiteetista. Muutaman tutun arvelin näkeväni ja niin myös kävikin. Tapio Vuorisalmi ja Jouni Jokela ovat Tampere-keikkojen vakiokasvoja.
Paikallista muusiikkokermaa oli saapunut saliin jonkun verran. Bonnetin kanssa Suomen keikoilla aikoinaan soitelleet rumpali Lacu Lahtinen (Popeda, ex-Hanoi Rocks) sekä suurella kohulla joulukuussa potkut Olli Lindholmin johtamasta Yö-yhtyeestä saanut kitaristi Daffy Terävä seurasivat innoissaan lavan tapahtumia. Bongasin myös Daffyn puolison Päivi Lepistön, joka tunnetaan 90-luvun suosikkiyhtye Movetronin laulajana. Hän on laulanut taustoja Bonnetin Suomen keikoilla.
Graham Bonnet Band vuonna 2016.
Ilta alkoi tasan kello 20, jolloin lavalle asteli Wishing Well -niminen suomalaiskokoonpano. En tuntenut bändiä ennestään, mutta muistelin nähneeni joskus Youtubessa heidän musiikkivideonsa.
Toivomuskaivo olikin oletettua rankempi bändi. Mieleen tuli sakemannihevi, sellaiset jyystäjät kuten Running Wild ja Accept. Myös amerikkalainen Manowar muistutti olemassaolostaan monin paikoin. Jyväskylästä Tampereelle saapunut pitkänlinjan hevimies Pekka Pietiläinen puolestaan rinnasti Wishing Wellin lähinnä Rainbowiin.
Juontaja Heikki Paasosen ja Klamydian laulajan Vesku Jokisen risteytykseltä näyttänyt Wishing Well -vokalisti heilui Klubin lauteilla kuin spiidiä vetänyt heinämies. Hän sai kurkustaan irti huomattavasti tuhdimpaa ääntä kuin mitä päältä päin olisin veikannut. Kaveri oli erinomainen lavaesiintyjä, eikä lainkaan pöllömpi laulajakaan.
Illan yleisöjakauma oli yllättävän miesvaltainen. Vähän varttuneempia ja osin hyvin tyylikkäitäkin naisia oli ehkä vaivaiset kymmenen, raavaita uroita puolestaan noin parisataa. Olkoonkin, ettei Graham Bonnet taida olla mikään pillumagneetti, mutta olisin luullut hänen musiikkinsa kiinnostavan vähän enemmän kauniimpaa sukupuolta.
Illan aikana varmasti eniten katseita keräsi Graham Bonnet Bandin basisti Beth-Ami Heavenstone. Yli viisikymppinen Heavenstone on kaunis ja näyttävä nainen, jonka liikkeitä ja bassottelua oli ilo seurata.
Rainbowin Down To Earth -levyltä löytyvällä Eyes Of The Worldilla aloittanut Graham Bonnet Band saapui lavalle reilusti myöhässä aikataulusta. Useimpia tämä tuskin haittasi, sillä jo avauskappale sai vipinää punttiin.
Valtavalla, aivan liian kovalla äänenvoimakkuudella tuutannut lämmittelybändi oli todennäköisesti herättänyt miksaajankin unesta, sillä Bonnetin aikana voluumi oli paljon kuuntelijaystävällisempi.
Yhtyeen settilista oli kooste Bonnetin uran varrelta 70-luvun lopusta lähtien. Rainbowin biisejä varmasti jokainen osasi odottaakin, samoin miehen ehkä tunnetuinta soolokappaletta Night Gamesia. Alcatrazziakin oli mukana muutama kipale. Uudelta levyltä kuultiin kolme rallia, joista etenkin Into The Night on vallan loistava menopala.
Michael Schenker Groupin vuonna 1982 ilmestyneellä Assault Attack -levyllä laulanut Bonnet kertoi Klubin lavalla potkuistaan kyseisestä bändistä. Ilmeisesti yleisön joukosta joku sitä niin kovasti pyyteli ja huuteli. Laulaja tuntui olevan leppoisalla tuulella muutenkin. Hymyä ja pitkiä välihöpinöitä riitti.
Mikäli oikein ymmärsin, oli Bonnetin kalu aikoinaan pullahtanut ulos housuista kesken keikan. Syynä rikkoontunut vetoketju. Bonnet ei myöskään ollut ehtinyt kunnolla opetella Schenkerin vanhojen biisien sanoja ennen ensimmäistä konserttia. Yleisö oli tuuppinut lunttilaput pois paikoiltaan. Epäonnisen illan jälkeen laulajalla oli kengän kuva perseessään.
Assault Attackilta kuultiin peräti kolme kappaletta. Nimibiisin lisäksi Bonnetin keikkavakioihin kuluva Desert Song ja harvemmin esitetty Dancer.
Pari kertaa olin huomaavinani flirttailua Bonnetin ja basistin välillä. Taputtelipa laulajamme tätä jossain vaiheessa pepullekin. Bändiesittelyssä sitten selvisi, että he ovatkin pariskunta.
Bändissä oli uusi rumpali Mark Benquechea. Mies takoi hiukan jäykännäköisesti, mutta jämäkästi. Kosketinsoittajana toimi Jimmy Waldo, joka on Bonnetin vanha yhtyetoveri 80-luvun Alcatrazzista.
Kitaristi Conradon Pesinaton työskentelyä oli ilo seurata - mies kun olisi veivannut lavalla varmasti vaikka aamunkoittoon saakka. Varsinainen showmies, joka kolme vuosikymmentä sitten olisi todennäköisesti kohonnut kuuluisien kepittäjien joukkoon YngwieMalmsteenin ja Steve Vain seuraksi. Molemmat soittivat muuten Bonnetin Alcatrazz -yhtyeessä.
Keikan jälkeen joukko innokkaita nimikirjoituksen metsästäjiä jäi palloilemaan Klubin tyhjenevään saliin. Bonnet bändeineen ilmestyi lopulta levymyyntitiskin taakse, josta jakelivat signeerauksia ja poseerasivat mielellään kännykkäselfieissä faniensa kanssa.
Olipa hauska ehtoo vaihteeksi arkenakin. Kiitos valokuvista Tony Lundbergille.
