Dio: Dreamers Never Die

Viime syyskuun 28. päivä elokuvateattereihin ilmestyi legendaarisen laulajan Ronnie James Dion elämästä tehty dokumentti Dio: Dreamers Never Die. Turussa spektaakkeli oli meni vaivaisen yhden näytöksen verran, enkä siihen ehtinyt. 

Asia korjaantui pari viikkoa sitten kun Youtube ehdotti elokuvaa nähtäväksi. Ihmettelin ensin voiko tämä pitää paikkansa, mutta siellä se tosiaan oli. Katselin nyttemmin palvelimesta jo poistetun elokuvan parissa osassa ja totesin, että isolla kankaalla tämä olisi varmasti ollut oikein vaikuttava, mutta hyvä kun tuli nähtyä näinkin. 

Ronnie James Dio tuli tunnetuksi 70-luvulla entisen Deep Purple-kitaristi Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtyeen laulajana, josta hän siirtyi vuonna 1979 Black Sabbathiin korvaten orkesterista erotetun Ozzy Osbournen. Suurimman suosionsa aikoihin 80-luvun puolivälissä hän luotsasi omaa Dio-bändiään.

Parituntinen Dio-dokumentti on laulajan kuolinpesän hyväksymä ja siinä haastatellaan hänen yhtyekavereitaan kuten Black Sabbathin Geezer Butleria, Vinny Appicea ja Tony Iommia sekä laulajan leskeä Wendy Dioa. 

Juuri mitään uutta elokuva ei pitkän linjan fanille kuitenkaan anna. Ei etenkään, jos on sattunut hiljattain lukemaan loppuvuodesta 2021 ilmestyneen Dion omaelämänkerran Rainbow In The Dark. 

Vuonna 1942 syntyneen ja 2010 68-vuotiaana kuolleen Ronnie James Dion tie ensimmäisistä 50-luvun lopun levytyksistä 80-luvun hevitähdeksi oli pitkä ja ainutlaatuinen. Elokuvassa on alkuaikojen kuvia ja musiikkia, jota laulaja ei myöhempien vuosikymmenten hevi-ikonina tuonut koskaan esille. Harva edes tiesi ennen nettiaikaa, että miehen menneisyydestä löytyy tällaistakin. 

Dokumentissa on omat puutteensa, mutta pariin tuntiin on vaikea mahduttaa kymmenien vuosien uraa. Ronnien liittymistä uudelleen Black Sabbathiin 90-luvun alussa ja mainiota Dehumanizer-albumia (-92) ei käsitellä lainkaan.

Sen sijaan mukaan on ängetty Dio-bändin kolmella ensimmäisellä albumilla kitaraa soittaneen Vivian Campbellin morkkaamista, jota jo Rainbow In The Dark-kirjassakin oli tarpeeksi. Ilmeisesti Wendy Dio on yhä katkera kitaristin palkankorotuspyynnöistä, josta syystä keppimies sai aikoinaan kenkää yhtyeestä. Campbellin ura on kuitenkin jatkunut menestyksekkäästi ensin Whitesnakessa ja sittemmin Def Leppardissa. 

Ronnie James Dion 90-luku oli hiljainen kuten suurimmalla osalla muistakin kasariheviukkeleista. Grunge- ja muut musiikkivillitykset eivät olleet suotuisia vanhoille pitkätukille. 

Hevimusiikin tilanne kuitenkin muuttui uuden vuosituhannen myötä. Jopa Suomen pääministeri Matti Vanhanen innostui euroviisuvoittaja Lordin kanssa näyttämään Ronnie 80-luvun alussa lanseeraamaa pirunsormimerkkiä. 

Diokin sai uutta puhtia uralleen kun Black Sabbath koottiin uudelleen. Tällä erää orkesterin nimi tosin vaihdettiin Heaven And Helliksi yhtyeen vuoden 1980 menestysalbumin tapaan ja erotukseksi Ozzy Osbourne-yhteyksistä.  

Näin Ronnie James Dion lavalla oman yhtyeensä kanssa monta kertaa, jopa Ruisrockissa vuonna 2003. Oi niitä aikoja, jolloin Ruisrockissakin oli rokkia! Paras Dio-keikkakokemukseni on kuitenkin Heaven and Hell Etelä-Ruotsin Sweden Rock Festivalilla kesäkuussa 2007. Aivan mahtavaa. 

Ronnie oli suureksi tähdeksi harvinaisen ystävällinen faneilleen. Sain itsekin siitä osani syksyllä 1999, jolloin Dio kiersi Pohjoismaita Monsters Of Millennium-kiertueen merkeissä yhdessä Motörheadin ja Manowarin kanssa. Hän kirjoitteli auliisti nimikirjoituksia levynkansiini ja oli vilpittömän kiinnostunut paikalla olleista ihmisistä. 

Sain tiedon Ronnien kuolemasta ollessani lomamatkalla etelässä toukokuussa 2010. Uutinen pulpahti vastaan hotelliaulan nettipäätteellä surffaillessani. https://www.iltalehti.fi/popstars/a/2010051611678913

En erityisemmin tykännyt, kun hetkeä myöhemmin eräs seurueemme jäsen kyseli "Mitäs Suomessa on tapahtunut, näitkö netistä"? Vastasin, että "En tiedä, mutta Ronnie James Dio on kuollut". Hän puolestaan, että "No ei kai se nyt mitään, mutta miten Suomen jääkiekkopelissä kävi?". 

Dion elämänkertakirja

Syksyn mielenkiintoisin kirjauutuus on Bazar Kustannuksen kautta suomeksi ilmestynyt Ronnie James Dion omaelämänkerta Rainbow In The Dark. 

Ronnie James Dio (1942-2010) oli amerikkalaisartisti, joka keski-iässä profiloitui hevilaulajaksi Rainbow-, Black Sabbath- ja Dio-bändien keulilla. Takana oli erinäisiä orkestereja ja levytyksiä jo 50-luvun lopulta lähtien, mutta suuri suosio antoi odottaa 80-luvulle asti. 

Ronnie James Dio ehti kirjoittaa muistelmiaan pitkälti ennen kuin syöpä vei hänet toukokuussa 2010. Tekstin kirjaksi asti tuottamiseen meni yllättävän kauan, mutta lopulta Dion leski Wendy Dio ja brittiläinen musiikkitoimittaja Mick Wall viimeistelivät teoksen. 

Rainbow In The Dark (nimi tulee Dion debyyttialbumin Holy Diverin kappaleesta) on siitä kummallinen elämänkerta, että se loppuu vuoteen 1986. Tuolloin Dio-yhtye oli suosituimmillaan ja laulajan suurin unelma toteutui - olla pääesiintyjänä Madison Square Gardenin lavalla New Yorkissa. 

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat tarinat 70-luvulta eteenpäin. Dion Elf-yhtyeestä kehkeytyi Deep Purplesta eronneen kitaristi Ritchie Blackmoren taustabändi, jonka nimeksi tuli Rainbow. Tuolloin Ronnie sai ensi kerran maistaa menestystä. 

Liityttyään vuonna 1979 Black Sabbathin laulajaksi Ozzy Osbournen tilalle, tuli lisää mainetta ja mammonaa. Tuolloin laulaja lanseerasi käsimerkit, joilla hän osoitteli yleisöä konserteissa. 

Nämä ns. pirun sarvet ovat nyttemmin muodostuneet osaksi populaarikulttuuria. Jopa siinä määrin, että Suomen pääministeri Matti Vanhanen väänteli sormiaan Lordin kanssa Euroviisu-menestyksen kunniaksi keväällä 2006.

Hevilaulajana Ronnie James Dio ei tuonut varhaista uraansa tuonut esille, eikä ennen Youtube-aikakautta ollut mahdollista kuulla hänen 60-luvun bändejään. Kirja valottaakin orkesterien kuten Ronnie And The Redcaps vaiheita. Dion hevikautta seuranneille teksti puolestaan lienee pääosin tuttua.

Minulla oli kunnia tavata Ronnie James Dion kerran. Hän oli herrasmies, joka kunnioitti fanejaan toisin kuin monet muut maailmantähdet. Aina välillä tulee fiilisteltyä nimikirjoituksia Rainbow-, Black Sabbath- ja Dio-vinyylien kansissa. 

Lavalla näin Dion ainakin kuusi kertaa. Näistä kovin spektaakkeli lienee Sweden Rock Festivalilla 2007 koettu Heaven & Hellin konsertti, jossa nimensä vaihtanut Black Sabbath esitti Ronnie James Dion aikaisia kappaleita. 

Facebookin levyhaaste osa kaksi

Turkulainen rokkimies ja Facebook-kaverini Toney Dee päätti haastaa minut uudemman kerran levylistausten pariin. Mikäpä siinä. Toki ensimmäiset kymmenen lättyäkin olisi varmaan riittänyt,  mutta koska aihe on minulle läheinen, ehkä jopa suorastaan rakas, päätin tarttua jälleen siihen.

Kuten viimeksi kirjoitinkin, listasin levyt aikajärjestyksessä. Homma jatkui nyt suunnilleen siitä mihin silloin jäin. Ensimmäisellä kierroksella viimeinen listaamani älppärini oli Smackin debyyttialbumi On You vuodelta 1984. Enpä tiennyt tekeväni haastetta enää uudelleen. http://kaislatuuli.blogspot.fi/2018/05/levyhaaste-facebookissa.html

Nyt levylistaukseni alkaa vuodesta 1983 ja päättyy myös kyseiseen vuoteen. Olin tuolloin jo kova hevimies; taakse olivat jääneet Sleepy Sleepers, Eppu Normaali, Pelle Miljoona ja muut musiikkiharrastukseni ensimmäisinä vuosina järisyttävästi kolahtaneet nimet. Nykyään nekin ovat olleet taas jo vuosikymmeniä suosikkejani, mutta teininä kävin läpi sellaisen heviputken, ettei sekaan juuri paljon muuta musiikkia mahtunutkaan.

Alla olevista lätyistä voisin joistakin kertoa tarkemmin. Saapa taas joku ihminen aiheen ihmetellä, kun kuulemma "kukaan ei voi muistaa vuosilukuja, ihmisten nimiä ja muuta" kuten minä. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä. Päinvastoin olisi huolestuttavaa, ellen tietäisi esimerkiksi milloin olin Manowarin konsertissa Helsingin Kulttuuritalolla tai koska kävin ensimmäisen kerran Bengtskärin majakalla.

Whitesnaken Saint And Sinners -albumi ei ole bändin arvostetuimpia, mutta se oli ensimmäinen WS-levyni. Isoäitini, piikkiöläinen Hilja Lax osti sen minulle kesällä 1983 Turun Musiikki-Mossesta. Liike sijaitsi suunnilleen Tinatuoppia vastapäätä Eerikinkadun sisäpihalla.

Tarkoitukseni oli tuolloin hankkia Hanoi Rocksin Self Destruction Blues, mutta jotenkin kallistuinkin Whitesnakeen. Sattumalta muuten molemmat orkesterit esiintyivät kyseisen vuoden Ruisrockissa. Todennäköisesti sinne pääsy olisi järjestynyt jos olisin asunut Turussa, mutta Kustavista käsin se oli 13-vuotiaalle mahdoton suoritus.

Self Destruction Blues puolestaan päätyi minulle seuraavana syksynä siirryttyäni yläasteelle Taivassaloon. Vuotta ylemmällä luokalla ollut Riku Lindroos myi levyn minulle 30 markalla.

Syksyllä 1994 Tinatuopissa käydyn keskustelun perusteella myin saman albumin Nina Karvoselle (nyk. Penttinen) huimaan 200 markan hintaan. En ollut lainkaan innokas luopumaan levystä, joten kun hinta lopulta kohosi tuollaisiin sfääreihin, olin valmis tekemään kaupat. Moisella summallahan sai monta tuoppia olutta.

Seuraavalla viikolla ostin Self Destruction Bluesin uudelleen Turun Yliopistonkadun päässä yhä sijaitsevasta Alfa Antikvasta. Hinta oli 30 markkaa.

The Lords Of The New Church on peräisin Kustavissa naapuritalossa asuneelta Heikki "Hopo" Saloselta. Vaihdoin levyn hänen kanssaan Rushin Signalsiin, jota pidin tuolloin aivan paskana. Nyttemmin sekin kyllä toimii. Vaihtokauppa oli onnistunut - Lordsin esikoislevy on kestänyt aikaa hienosti ja on todellinen klassikko.

Twisted Sisterin debyyttialbumi Under The Blade oli tamperelaisen Poko Rekordsin maahantuoma. Se julkaistiin pienellä Secret-levymerkillä, eikä kiekko herättänyt aikanaan mitään mielenkiintoa ainakaan Suomessa. Pokon levykauppa Epe's Music Shop myikin sitä 14 markan alennushintaan ja keväällä -83 tilasin levyn Epen postimyynnistä. Loistava kiekko yhä edelleen.

Dion Holy Diver ja Black Sabbathin Born Again on molemmat ostettu Uudenkaupungin Levystä ja musiikista. Putiikki sijaitsi autotehtaasta tunnetun pikkukaupungin Rantakadulla.

Dion levy on jäänyt mieleen myös siitä, että samana päivänä kun sen hankin eli 5. elokuuta 1983, naapurin poikaa puri uiva kyy Kustavissa. Hengenlähtö oli lähellä.

Holy Diverin kannessa on nykyään itsensä Ronnie James Dion nimikirjoitus. Sen sain Oulun jäähallin takahuoneessa Monsters Of Millennium -kiertueen pressitilaisuuden yhteydessä marraskuussa 1999.

Koska listaukseen sai koota vain kymmenen albumia, jäivät rannalle ruikuttamaan muun muassa Motörheadin Iron Fist ja Iron Maidenin Piece Of Mind.

Merkitykselliset kappaleet ja albumit

Facebookissa on kuluvalla viikolla ollut varsinainen villtys listata omia suosikkilevyjä- ja kappaleita kaverien nähtäväksi.

Kannoin korteni kekoon jo ennen uutta vuotta, jolloin listasin kymmenen suosikkialbumiani omalle Facebook-sivulleni. Pari päivää sitten näpyttelin näytille kymmenen itselleni merkityksellistä biisiä.

Kummankin listan kokoamiseen meni noin viisi minuuttia. Tänään lista voisi olla hieman erilainen, mutta kyseisellä hetkellä se oli juuri tuollainen. Onhan hyvää musiikkia tehty sen verran paljon, että hyllyt notkuvat niiden painosta.

"Laita statukseesi 10 biisiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet sinua. Älä mieti liikaa, biisien ei tarvitse olla suuria tai hienoja", kuuluivat ohjeet. Suuruudesta en monenkaan rallin kohdalla mene sanomaan juuta enkä jaata, mutta hienoja ovat jokainen ensitahdeista loppuun saakka.

Hanoi Rocks: Tragedy
Motörhead: Overkill
Blackfoot: Send Me An Angel
The Almighty: Free N' Easy
Rainbow: Kill The King
Circus Of Power: In The Wind
Yngwie Malmsteen: Far Beyond The Sun
Manowar: Mountains
Andy McCoy: Strung Out
Nazareth: Broken Down Angel

Viime vuoden lopulla listasin albumeja samalla metodilla. Nämä ovat aakkosjärjestyksessä.

Accept: Balls To The Wall
Black Sabbath: Heaven And Hell
Dio: Holy Diver
Blackfoot: Siogo
Georgia Satellites: Georgia Satellites
Hanoi Rocks: Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks
Manowar: Sign Of The Hammer
Peer Günt: Peer Günt
Rainbow: Rising
Smack: On You

Eräs Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva ja nykyään Pirkanmaalla asuva tuttu ilmeisesti kyllästyi lukemaan kaveriensa listailuja. Vastaiskuksi hän latasi näytille kymmenen parasta ruokaa. Mukana oli muun muassa karjalanpaisti ja ykkösenä minulle vain nimenä tuttu sultsina. Mutta mielenkiintoinen oli hänen levylistansakin.

Mad Hatter's Denin debyyttialbumi

Mad Hatter's Den on muutaman vuoden ikäinen heavy rock -yhtye Pirkanmaalta. Bändi on jotakuinkin sama kuin Iron Maiden -lainoja soitteleva The Coverslaves.

Orkesteri sai lisäpuhtia toimintaansa vuonna 2012, jolloin turkulaislaulaja Taage Laiho liittyi porukkaan. Maidenia mies lauloikin jo vuosia aikaisemmin The Coverslavesin riveissä.

Monessa mukana oleva Taage sopiikin yhtyeeseen kuin naula seinään. Kun hänen pääbändinsä Kilpi on pitänyt hieman hiljaiseloa, on mies ollut työllistetty kuluneena vuonna parinkymmenen keikan verran Mad Hatter's Denin ja osapuilleen saman verran duokumppaninsa Garfieldin kanssa. Tosin Kilpikin heitti tänään päättyvänä vuonna viitisentoista keikkaa.

Mad Hatter's Denin debyyttialbumi Welcome To The Den ilmestyi lokakuun lopulla. Levy tarjoilee 80-lukuista heviä Judas Priestin, Dion ja Iron Maidenin malliin. Bändin kaverit sanoivat jossain yhteydessä, että mukana olisi myös progevaikutteita sekä speed- ja thrashmetallia. Ainakaan minun korviin niitä ei pahemmin kuulu.

Orkesteri on aiemmin julkaissut Dark Wheel -EP:n ja Stone Cold Flame -singlen. Osa EP:n kappaleista löytyy esikoisalbumiltakin.

Levyn kappaleet ovat lähes kauttaaltaan tarttuvia. Montaa kertaa kiekkoa ei tarvitse pyörittää kun jo kertosäkeet alkavat kuulostaa tutuilta. Se on hieno piirre. Muista uuttuslevyistä mainittakoon vaikka Michael Monroen uusin, jota sai hinkata päivätolkulla ilman juuri minkäänlaista muistikuvaa. Sitten olikin jo aika luovuttaa ja siirtyä mielenkiintoisemman musiikin pariin.

En ole vieläkään onnistunut näkemään Mad Hatter's Deniä keikalla, mutta hanke varmaan toteutuu vuonna 2014.

Arno Carlsted - Takapirujen kuningas

Hämeenlinnalainen toimittaja Kimmo Miettinen on entinen levy-yhtiömoguli ja suomalaisen punkrockin kummisetä. 2009 ilmestyi hänen toinen varsinainen kirjansa. Se käsitteli miestä nimeltä Arno Carlsted.

A.C. - Takapirujen kuningas (Like) on mielenkiintoinen kertomus miehestä, jollaista ei varmasti ole toista Suomessa ollut. Eikä koko maailmassa.

Miettinen tutustui poikavuosinaan 70-luvun alussa Carlstediin, joka tuolloin toimi levykauppiaana Hämeenlinnassa. Mies oli jo keski-ikäänsä mennessä ehtinyt kokea vaikka mitä. Tahti ei laantunut viimeisinä vuosikymmeninäkään. Carlsted menehtyi tämän vuoden elokuussa 86-vuotiaana.

1927 syntynyt Carlsted  toimi nuorukaisena Valpon (valtiopoliisi) agenttina sodanaikaisessa Helsingissä. Nuorelle sällille jännittävä työ haihtui dokumentteineen kuin tuhka tuuleen Suomen hävittyä sodan ja Neuvostoliiton alkaessa vaikuttaa poliisiviranomaistenkin arkeen.

Seuraavat pari vuosikymmentä vierähti elokuvabisneksessä, jossa Carlsted toimi pääasiassa tuottajana. Ohjaajat kuten T.J. Särkkä, Jörn Donner, Matti Kassila, Mikko Niskanen ja Teuvo Tulio olivat hänen yhteistyökumppaneitaan. Legendaarisin Carlstedin tuottamista elokuvista lienee 1966 valmistunut, Mikko Niskasen ohjaama Käpy selän alla.

Carlsted ei liioin kainostele menneitä muistellessa.

"Muutaman metrin päässä parkkipaikasta he huomasivat, että Olavi Virran Yhdysvaltojen suurlähetystä ostama upa amerikanrauta keikkui kummallisesti. Sisällä autossa olivat Puupää-elokuvan tähdet Virta ja Ruth Johansson. Siiri Angerkoski, rouva Justiina Puupää, koko kansan rakastama äidillinen hoivaajahahmo ja herttaisen humorististen mammaroolien tulkki, hihkaisi: "Jos tuossa autossa ei nyt nussita, niin sitten ei nussita missään!"

1970-luvun alussa alkanut levykauppiaan ura laajeni 80-luvulla viihdebisnekseen. Carlstedin toimesta Suomen ensimmäinen heavyrockfestivaali järjestettiin Hämeenlinnassa Ahveniston moottoriradalla. Giants Of Rock jytisi vuosina 1987-1992, jonka jälkeen sitä vielä yritettiin jatkaa erinimisenä.

Giantsissa esiintyivät muun muassa Dio, Anthrax. Sepultura, Helloween, Winger ja U.D.O. Kirjasta selviää minkälainen joukko tuon ajan bändejä oli sinne tuloillaan tai ainakin suunnitteluasteella. Valitettavasti Faith No More, Poison, Megadeth, Slayer tai Great White eivät koskaan Ahvenistoa nähneet.

Vaikka etenkin 80-luvun lopulla elettiin valtaisaa heviaikaa, olivat Giants Of Rockin viiden tuhannen ihmisen kävijämäärät suorastaan kärpäsenpaskoja tämän päivän menoon verrattuna. Nykyään liput viedään käsistä kun vaikka Iron Maiden, Judas Priest tai Metallica saapuvat maahan. Niinpä Carlstedille jäi Giantseista mukavat 600 000 markan velat.

Carlstedin mukaan Ahvenistolle yritettiin erillisiin ulkoilmakonsertteihin jopa Rolling Stonesia, ZZ Topia ja Metallicaa.

1990-luvulla Carlsted toimi kymmenisen vuotta Remu Aaltosen managerina. Tästä riittääkin tarinaa ehkä eniten koko kirjassa. Mies ei muistele erityisellä lämmöllä entistä suojattiaan. Teoksen mukaan Remu on hankala ja kiittämätön ihminen. Moinen uutinen ei tullut ainakaan minulle yllätyksenä.

Palstatilaa saa myös kitaristi Andy McCoy. Hän soitti kesällä 1995 soitti Remun bändissä parikymmentä keikkaa, kunnes sai potkut.

Calrstedin hommat eivät loppuneet Remun hoivaamiseen, vaan jatkuivat sairasteluista huolimatta aivan viime vuosiin saakka.

A.C. - Takapirujen kuningas on harvinaisen mielenkiintoinen elämänkertateos. Erittäin harva ihminen kokee näin tapahtumarikkaan elämän.

Miettinen ja Carlsted. 

Joel McIverin Motörhead-kirja

Hevibändeistä kirjoja tehnyt Joel McIver on vuonna 1971 syntynyt brittitoimittaja. Hänen käsialaansa ovat muun muassa kirjat Sabbath Bloody Sabbath ja Justice For All: The Truth About Metallica.

Sen verran mitä olen McIverin kirjoja lukenut, olen niistä myös pitänyt. Suomentajat ovat tehneet hyvää työtä, vaikka monesti elämänkertakäännöksiä on tuskaisaa lukea kömpelön kieliasunsa takia. McIverin tapaa analysoida bändien levyiltä jokainen kappale erikseen on myös arvosteltu. Minua se ei haittaa pätkääkään, päinvastoin on vallan mielenkiintoista lukea mitä mieltä kirjailija on kustakin biisistä.

Liken kustantamassa tänä vuonna ilmestyneessä Motörhead-kirjassa ei kappaleita kerrata noin tarkkaan. Syynä on varmaan se, että bändillä on varsin laaja tuotanto, eikä sen biisit ole vastaavia klassikoita kuin vaikkapa Black Sabbathin. Harva musiikista kiinnostunut tuskin osaa nimetä ainuttakaan biisiä Motörheadin March Ör Die- tai Snake Bite Love -levyiltä. Yhtyeen alkupään kiekot sen sijaan sisälsivät monia myöhemmin klassikoiksi kohonneita ralleja.

Motörhead. Phil Campell, Lemmy Kilmister, Mikkey Dee.

Allekirjoittaneelle Motörhead on yksi vanhimmista hevibändeistä, joita poikasena innostuin kuuntelemaan. Ensimmäiset Motörhead-levyni hankin vuonna 1982. Iron Fist ja klassikkoksi muodostunut live-lp No Sleep 'til Hammersmith ovat yhä hyllyssä hyvässä tallessa. Jälkimmäisen kannessa on nykyään Lemmyn nimikirjoitus. Sain sen Oulun jäähallissa marraskuussa 1999 Monsters Of The Millennium -kiertueen aikana, jolloin yhtye rundasi Dion ja Manowarin kanssa pitkin poikin.

Motörheadin taival on minulle ennestään aika tuttu. Sen verran aktiivisesti olen combon touhuja seurannut. 90-luvulla tosin oli siinä suhteessa hiukan rauhallisempaa aikaa, kun bändin uutuuslevyt eivät juurikaan hetkauttaneet. Tosin silloin hevistä ei muutenkaan pahemmin kirjoiteltu missään. Ei ollut vielä internettiä tai lukuisia radiokanavia kuten nykyään.

Tuolloin ilmestyneet Motörhead-levyt Bastards, Sacrifice, Overnight Sensation ja Snake Bite Love puuttuvat yhä levyhyllystäni. Eipä ole ollut mitään kiirettä niitä hankkia, mutta samapa tuo jos ne joku päivä ostan pois kuljeksimasta. Hyviä kappaleita noillakin levyillä on, mutta olen jotenkin siinä käsityksessä, että junnausaspekti on vaarallisen korkea.

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että Motörhead teki parhaat levynsä 70- ja 80-lukujen taitteessa. Yhtyeen pääjehu Lemmy Kilmister ei tätä haluasi millään myöntää. McIverin kirjassakin palataan yhä uudelleen alkuaikojen klassikkoalbumeihin ja legendaariseen Kilmister-Clarke-Taylor -kokoonpanoon. Kolmikko myös näytti niin rankalta, että harvoin nykyäänkään törmää tuonkaltaiseen orkesteriin.

Klassinen Motörhead-kokoonpano Kilmister-Taylor-Clarke.

Motörheadin ensimmäisistä levyistä Overkill (-79) on aivan ehdoton tapaus, samoin Ace Of Spades (-80) ja jo mainittu live No Sleep 'til Hammersmith (-81). Kolmas lp Bomber on yllättävän heikkotasoinen verrattuna samana vuonna ilmestyneeseen Overkilliin. Myöhemmistä levyistä esimerkiksi 1991 ilmestynyt 1916 on valioluokkaa.

Pari pikku virhettä McIverin tekstissä huomasin, mutta muuten mies kertoo Motörheadin tarinan sujuvasti. Ennen vuotta 1977 (jolloin bändin debyytti-lp ilmestyi) olleet tapahtumat löytyvät myös Lemmyn White Line Fever -kirjasta, joka ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Tässä tosin paremmin.

Kirjan loppupuolella on vähän liikaa Lemmyn mietteitä nykypäivän elämänmenosta. Mies tuntuukin olevan varsinainen filosofi, jolta löytyy mielipide joka asiaan. Häntä kuitenkaan tuskin otetaan vakavasti ennen kuin viikatemies tulee ja korjaa pois. Siihen ei välttämättä mene enää kovin kauan. Jouluaattona 67 vuotta täyttävä Lemmy elää yhä samaa rock'n'roll-elämää, jota viimeiset 40-50 vuottakin. Viinalla, huumeilla ja naisilla on siinä suuri rooli.

Lemmy

Heviaarteita 80-luvulta

Viimeksi Kustavissa käydessäni pengoin kotitalon kaappeja. Tarkoitus oli etsiä laatikko, jossa on c-kasettini. Laatikko löytyikin. Ei tosin kaapista, vaan vaatepinon alta lattialta.


C-kasetti (compact audio cassette, music cassette) on suuren hollantilaisen elektroniikanvalmistajan Philipsin vuonna 1963^[1] julkaisema analoginen äänen tallennukseen tarkoitettu tallennusväline. C-kasetti koostuu kahdesta kelasta ja niiden välillä liikkuvasta magneettisesta nauhasta.

C-kasettia oli alun perin tarkoitus käyttää puheen ja muun ei-musiikillisen äänen tallentamiseen, mutta siitä muodostui merkittävä musiikin tallennusmedia 1960-luvun lopulta 1990-luvun alkupuolelle. Tähän vaikutti edullinen hinta, kaikkien merkittävien elektroniikkavalmistajien standardin hyväksyminen ja myöhemmin kehitetty taustakohinaa merkittävästi vaimentava Dolby-tekniikka. Suomessa valmiiksi äänitetty C-kasetti oli 1970- ja 1980-luvuilla yleensä LP-levyn sekä vielä 90-luvulla CD-levyn rinnakkainen julkaisumuoto.

C-kasettien myynti oli huipussaan vuonna 1988. Nykyään CD- ja DVD-levyt ovat länsimaissa lähes kokonaan syrjäyttäneet äänikasetit musiikin jakelumediana. Kuolevaksi luullun C-kasetin myynti on kuitenkin kääntynyt nousuun, koska ihmiset eivät halua vaihtaa vanhoja soittimiaan. Kasetteja myydään tyhjinä edelleenkin. (Wikipedia)

Rakkaat c-kasettini 80- ja osin 90-luvultakin.


Etsin kasettilaatikosta turkulaisen The Smell -yhtyeen demoa, jota bändin laulaja Wellari on kysellyt jo parisen vuotta. Oma kappaleensa taitaa olla hukkunut aikoja sitten. Tuli vaan kerran puheeksi, että minulla se on tallella jossain.

Sain vuonna 1989 The Smellin kolmen biisin demon turkulaiselta levykauppiaalta Henri Reivoselta. Mies pyöritti pitkään Levypörssi -nimistä äänilevyliikettä. "Henkka" kertoi bändin nimeksi Freezerin ja kirjoitti reteesti tussilla kyseisen nimen kasettiin. Perään vielä "Demo 1989".

Olin useamman vuoden siinä uskossa, että yhtyeen nimi oli Freezer. Ihmetyksekseni sainkin sitten kuulla, ettei asian laita ollutkaan näin. En vieläkään tiedä mistä Henkka kuuli bändin olevan Freezer -niminen.

The Smell ei tainnut olla pitkäaikainen yhtye. Bändi treenasi Piikkiössä samassa tilassa, jossa legendaarinen turkulaishevibändi Ironcrosskin piti soittotuokioitaan. Smellin musiikki oli perus- ja progressiivista hevimetallia vähän Queenrychen ja King Diamondin tapaan.

Samalla kaappienpenkomiskerralla löysin vanhat kangasmerkkini. Niitä kannoin eri takeissa 80-luvulla. Suurimmillaan kokonaisuus oli erässä farkkuliivissä vuosina 1985-86. Silloin liivin takamusta koristivat Judas Priestin selkälippu, jonka olla oli suorakaiteen muotoinen Scorpions -merkki. Ylhäällä hartioiden kohdalla rivissä olivat pyöreät Mötley Crüe, Motörhead ja Iron Maiden. Etupuolen asetelma ei enää muistu mieleen.

En muista kenenkään Kustavissa huomautelleen negatiiviseen sävyyn komeasta farkkuliivistäni. Mutta heti yläasteen 9. luokan ensimmäisenä koulupäivänä elokuussa 1985, eräs taivassalolaisen maanviljelijän poika avasi sanaisen arkkunsa vähemmän mairittelevaan tapaan. Toivottavasti hän tälläkin hetkellä hikoilee traktorin pukilla ja saa paljon lokin paskaa niskaansa.

Kustavin Lomakeskuksessa juhannuksena 1986 eräs humaltunut turkulainen yritti väenväkisin ostaa farkkuliiviäni. Kun en myynyt, päätti hän sitten ruveta repimään sitä yltäni. Tilanteesta selvittiin kumminkin vammoitta.

Harmi, ettei liivistä taida olla yhtään kuvaa. Muutama kangasmerkki on aikojen saatossa kadonnutkin johonkin. Tai eivät ainakaan olleet samassa läjässä, jonka kaapista löysin.