Vanha Whitesnake-arvio

Päivittäin tulee surffattua paljon sosiaalisessa mediassa ja ylipäätään internetissä. Facebookissa kuulun kymmeniin erilaisiin ryhmiin, joista mainittakoon esimerkiksi Ruissalon ystävät, 80's Rocks - Kasarirokin kannattajat sekä Luonnonvaraiset matelijat ja sammakkoeläimet. 

Osallistun ryhmien sisällön tuottamiseen ehkä standardipulliaista aktiivisemmin. Lähetän kuvia luontoryhmiin ja linkitän musiikkiryhmiin videoita. 

Toisinaan vastaaotto pääsee yllättämään. Muutama kuukausi sitten otin kuvan Soundi-lehdestä löytämästäni Whitesnaken levyarvostelusta vuodelta 1980. Ajattelin, että neljänkymmenen vuoden takainen artikkeli saattaa kiinnostaa eräässä musiikkiryhmässä, joka liittyy kiinteästi kyseiseen orkesteriin.

Vastaanotto oli suorastaan tyrmäävä. Ei pelkästään riittänyt, että arvion kirjoittaja lytättiin ("Hyvä esimerkki siitä miten tolkuton alkoholinkäyttö ja tupakointi lamauttaa aivotoiminnan"), kun kovan luokan puristanisteiksi paljastuneet herrat alkoivat epäillä minunkin motiivejani. 

"Mihin sinä pyrit postaamalla näin ala-arvoisen arvostelun tästä levystä? Oletko itse samaa mieltä tästä arviosta vai miksi haluat julkaista sen?" 

Muutama fiksumpikin kaveri kommentoi. "Mielenkiintoinen ajankuva. Hauskahan noita on lukea. Miksei negatiivisia arvosteluja saisi julkaista?". Naulan kantaan. 

Olen toki tiennyt, että musiikkidiggailu on joillekin erityisherkkä asia. Pääsi silti yllättämään, että kuusikymppiset miehet kääntyvät haudassaan lukiessaan vuosikymmeniä sitten julkaistua varsin viatonta levyarviota, vaikka eivät ole vielä edes kuolleet.

Jutun kirjoittajasta Kimmo Kuusniemestä sen verran, että hän oli 80-luvun taitteessa Soundin raskaan musiikin ekspertti, Suomen Heavyrock-yhdistyksen puheenjohtaja ja soitti johtamassaan Sarcofagaus-yhtyeessä heavya. Eli niin alan mies kuin siihen aikaan vaan pystyi olemaan. 

Oma musiikkidiggailuni alkoi samoihin aikoihin. Mielestäni osaan suhteuttaa vuosikymmenten kulun hyvin. Tuokin levyarvio on täysin aikansa lapsi ja varmaan Kuusniemikin on nyttemmin päivittänyt kantaansa Whitesnaken suhteen.

Kun joku lyttää tuoreimmassa Soundissa Klamydian uutuusalbumin, niin so what? Se on hänen mielipiteensä, eikä siinä tarvitse alkaa epäillä kirjoittajan alkoholismia tai mielenterveyttä. 

Mielestäni Whitesnaken Ready An' Willing on oikein hyvä albumi. Se sisältää muun muassa alkuperäisen Fool For Your Loving-kappaleen, josta laulaja David Coverdalen johdolla muokattiin uusi versio 1989 ilmestyneelle albumille Slip Of The Tongue. Yhtyeen alkuaikojen bluespohjainen hard rock oli muuttunut tuolloisen Whitesnaken käsittelyssä jenkkiheviksi. 

Sauna Open Air 13. heinäkuuta

Kuuden vuoden tauon järjestetty Sauna Open Air kokosi lauantaina 13. heinäkuuta Tampereen Ratinanniemeen varttuneempaa, perinteisestä hevistä ja hard rockista kiinnostunutta porukkaa.

Suomalaisen laskutavan mukaan järjestäjä RH-Entertainment Oy ilmoitti perjantaina alkaneen festivaalin yhteiskävijämääräksi 14 000.  Oma arvioni jälkimmäisen päivän juhlijoista on noin kahdeksan tuhatta.

Ratinanniemi on konserttipaikkana parempi kuin Eteläpuisto, jossa Sauna ennen vanhaan järjestettiin. Kävin siellä vuosina 2009-2011, enkä tämän kokemuksen jälkeen kaipaa ollenkaan entistä paikkaa.

Ratinanniemi on sopivan lähellä Tampereen ydinkeskustaa ja sattui olemaan todella lähellä Sokos Hotel Ilvestä, jossa majoituin turkulaisen musiikkiaktivisti Tony Lundbergin kanssa. Samassa talossa sattui olevan paljon tuttuja sekä myös bändejä aina amerikkalaisesta W.A.S.P.:ista kemiläiseen Sonata Arcticaan. 

Festivaalialueella oli vain yksi lava. Moinen järjestely ei ainakaan minua haitannut. Päinvastoin hyvä vaan, ettei jatkuvalla syötöllä tullut musiikkia joka ilmansuunnasta.

Roudaus tapahtui kumminkin melko nopeasti, enkä usko kenenkään kuolleen musiikkin tilapäiseen puutteeseen. Rummut näemmä koottiin verhon takana ja työnnettiin kiskoja pitkin lavalle. Perin kätevää.

Bajamajat olivat syrjässä mäennyppylän takana lavan sivulla. Se olikin kiskurihintaisten alkoholijuomien ohella ainoa valittamisen aihe. Oli meinaan armoton taival lähteä heittämään kepilliset toiselle puolelle aluetta. Toisaalta sitten taas bajamajoja oli sen verran monta, etten ainakaan minä joutunut kertaakaan jonottamaan.

Myyntipisteissä oli merkillinen kahden euron panttisysteemi. Luulisi, että eurokin riittäisi. Täten 0,33 litran lonkero maksoi peräti kymmenen euroa. Puolen litran oluttökin hintaa en edes muista, mutta olisiko ollut pantin kanssa kaksitoista euroa. Melkoista kiskontaa. Syksyllä Bulgariassa syön buffetista ja juon alkoholia vaikka koko päivän samaan hintaan.

Festivaaliväen keski-ikä pyöri viidenkympin molemmin puolin. 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa syntyneitä oli varmasti suurin osa. Syynä moiseen olivat pääesiintyjät Whitesnake ja Europe, joiden julisteet koristivat tämän porukan seiniä 80-luvun loppupuolella.

Päivän mittaan tapasin kymmenittäin kavereita ja tuttuja. Erityisen paljon Ratinanniemessä tuntui olevan Elmu ry:n Sweden Rock Festival-kyytiläisiä. Matkasin samaisessa bussissa Etelä-Ruotsiin festareille vuosina 2002-2008. Valitettavasti muutama tärkeä henkilö vuosien varrelta jäi näkemättä, mutta kaikkea ei voi saada.

Oli ärsyttävää lukea eräästä julkaisusta kuinka "Whitesnake ja Europe kokosivat metallikansan yhteen". Minkä helvetin metallikansan? Minulle metalli edustaa Children Of Bodomia, Behemothia, Meshuggahia tai muuta örinä- ja Tuska Festivaali-osastoa, ei suinkaan Whitesnakea tai Europea. Kuuntelen heavy- ja hard rockia, kuten nähdäkseni suurin osa Tampereella tapaamistani juhlijoistakin.

Lauantain ensimmäinen orkesteri oli vaasalainen One Desire. Teinihevibändi Sturm Und Drangin tuhkasta noussut kokoonpano jäi etäiseksi, sillä seurasin keikkaa Hotelli Ilveksen kahdeksannentoista kerroksen ikkunasta. Kuului se toki sinnekin.

Brother Firetribe asteli lavalle vanhan Urheiluruutu-tunnuskappaleen Tuhannen markan setelin saattelemana. Moni ei ehkä tunnista sitä Leevi And The Leavingsin esittämäksi, sillä Gösta Sundqvistin laulun sijasta pääosassa on syntetisaattori.

Veli Paloheimon "tennishevi" puri hyvin yleisöön. Bändillä on Better Of Worsen ja Heart Full Of Firen kaltaisia hittejä ja tarttuvia ralleja aikamoinen liuta. Sikäli onkin sääli, ettei projektiluontoisesta kokoonpanosta ole tullut tämän suositumpaa. Mukana on yleensä ollut kitaristi Emppu Vuorinen Nightwishistä, mutta nyt hänen tilallaan nähtiin nuori sälli, jonka nimen jo unohdin.

Brittiläinen Skindred ei ollut tuttu minulle tai kenellekään kaverilleni. Sauna-esiintyjmisen jälkeen bändiä tuskin kukaan jää kaipaamaan. Pomppumetalliräppi nykivillä kitarariffeillä ei saanut ainakaan minua innostumaan millään lailla.

Skindred oli käsittämätön valinta festivaalille, jonka linjana on lähinnä 80-luvun perushevi ja hard rock. Tilalle olisi voinut ottaa kotimaasta The 69 Eyesin, Los Bastardos Finlandesin tai vaikka Horsepowerin, sillä Tampereen omat pojat ovat aktoivoinuneet vuosien tauolta.

Battle Beastin keikkaa odottelin kovasti. Se kun on muutaman viime vuoden aikana ollut  kiinnostavin suomalaisorkesteri, eikä vähiten loistavan laulajansa Noora Louhimon ansiosta. Parempaa laulajaa ja esiityjää saa hakea.

Nooran lavapreesens on vähän yliammuttu, mutta haitanneeko tuo kun laulu kerran kulkee kuin enkelillä. Sen sijaan stailaajaa kaipaisivat bändin pojat. Hehän ovat suoraan kuin Jyväskylän ammattikoulun autopuolelta vuodelta 1989. Merkillisiä teiniviiksiä ja spandexkalsareita, vaikka kyseessä pitäisi olla vakavasti otettava hevibändi.

Sonata Arctican on ollut peruskauraa vähän joka suomifestivaaleilla jo ainakin kymmenen vuotta. Olen nähnyt yhtyeen lukemattomia kertoja. Tällä erää Sonata sai soida taustamusiikkina koivikon kalja-alueelle, jossa rupattelin tuttujen kanssa.

Ruotsalainen Europe on Abban ja Roxetten ohella maansa kuuluisimpia yhtyeitä. Laulaja Joey Tempestin kynäilemät hitit varmasti muistaa jokainen vähääkään musiikkia seurannut.

Vuonna 2004 tapahtuneen uuden aktivoitumisensa jälkeen Europe on julkaissut levyjä tasaisin väliajoin. Musiikki on muuttunut 80-luvun melodisesta hard rockista bluesrockin suuntaan. Esimerkiksi 2012 ilmestynyttä Bag Of Bones-levyä tunnistaisi saman yhtyeen tekemäksi, jonka jättihitti vuodelta 1986 on The Final Countdown.

En tarkkaan tiedä kuinka paljon vanhoja kasarihittejä Europe on keikoillaan tavannut soitella, mutta tuntuu, että Tampereella määrä saattoi olla normaalia suurempi. The Final Countdown, Carrie, Cherokee, Rock he Night, Superstitious sekä suurelle yleisölle vähän tuntemattomammat Scream Of Anger, Ready Or Not ja Sign Of The Times peittosivat heittämällä yhtyeen uudemman tuotannon.

Minun kirjoissani Europe oli päivän paras esiintyjä, vaikka illan viimeistellyt Whitesnake oli sekin vallan loistava.

1978 ensimmäisen albuminsa Trouble julkaissut brittiläinen Whitesnake on laulajansa David Coverdalen johdolla kokenut megasuosion 80-luvun lopulla ja jyrkän alamäen seuraavalla vuosikymmenellä. 2000-luvulla vanhakantainen hevi ja hard rock nousi jälleen suosioon ja Whitesnake on ollut vuosia peruskauraa valtavirran radiokanavillakin.

Loppuunkalutut Here I Go Again, Still Of The Night ja imelä, Tina Turnerille alunperin kirjoittettu Is This Love olivat pakkopullaa minulle. Sellaiset biisit kuin Slow & Easy, Love Ain't No Stranger ja Ain't No Love In The Heart Of The City puolestaan olivat todellista mannaa korville.

Whitesnaken rumpalina hääri vuonna 1974 legendaarisessa California Jam-konsertissa David Coverdalen todennäköisesti ensimmäisen kerran tavannut ja tuolloin Black Oak Arkansasin riveissä vaikuttanut Tommy Aldridge. California Jamin pääesiintyjänä oli Deep Purple, jossa nuori Coverdale lauloi.

Whitesnakessa alunperin 80-luvun lopulla soittanutta Aldridgeä olen pitänyt kovana kannuttaja siitä lähtien kun kuulin hänen soittoaan ensimmäisen kerran. Tuo tapahtui talvella 1983, jolloin ostin Ozzy Osbournen livetuplan Speak Of The Devil.

Hämmästyttävää on, että Speak Of The Devilin takakannen kuvassa Aldridge näyttää täysin samalta kuin nykyään. Hänellä oli sama pehko ja kurttuinen naama jo kolmekymppisenä. Hattua täytyy nostaa, että muutaman vuoden kuluttua 70-vuotta täyttävä mies jaksaa soittaa keikan läpi kuin tyhjää vaan.

Whitesnaken kitaristit Reb Beach ja tuoreempi kiinnitys Joel Hoekstra revittelivät ammattilaisten tavoin. Jälkimmäinen muistutti ulkoisesti kovasti John Sykesiä, joka oli bändin riveissä 80-luvulla.

David Coverdalen äänestä on keskusteltu jo vuosia. Se kun on monen mielestä nykyään aivan surkea. En näkisi asiaa noinkaan, mutta konsertin loppupäässä hänen kurkustaan alkoi tulla melkoista kähinää. Still Of The Night oli jopa reippaan kännini läpi aika kamalaa kuultavaa. Mutta pian seitsemänkymppiselle laulajalle se suotakoon.

Sauna Open Air oli sen verran onnistunut tapahtuma ainakin lauantaipäivän osalta, että todennäköisesti palaamme asiaan ensi kesänä.

Facebookin levyhaaste osa kaksi

Turkulainen rokkimies ja Facebook-kaverini Toney Dee päätti haastaa minut uudemman kerran levylistausten pariin. Mikäpä siinä. Toki ensimmäiset kymmenen lättyäkin olisi varmaan riittänyt,  mutta koska aihe on minulle läheinen, ehkä jopa suorastaan rakas, päätin tarttua jälleen siihen.

Kuten viimeksi kirjoitinkin, listasin levyt aikajärjestyksessä. Homma jatkui nyt suunnilleen siitä mihin silloin jäin. Ensimmäisellä kierroksella viimeinen listaamani älppärini oli Smackin debyyttialbumi On You vuodelta 1984. Enpä tiennyt tekeväni haastetta enää uudelleen. http://kaislatuuli.blogspot.fi/2018/05/levyhaaste-facebookissa.html

Nyt levylistaukseni alkaa vuodesta 1983 ja päättyy myös kyseiseen vuoteen. Olin tuolloin jo kova hevimies; taakse olivat jääneet Sleepy Sleepers, Eppu Normaali, Pelle Miljoona ja muut musiikkiharrastukseni ensimmäisinä vuosina järisyttävästi kolahtaneet nimet. Nykyään nekin ovat olleet taas jo vuosikymmeniä suosikkejani, mutta teininä kävin läpi sellaisen heviputken, ettei sekaan juuri paljon muuta musiikkia mahtunutkaan.

Alla olevista lätyistä voisin joistakin kertoa tarkemmin. Saapa taas joku ihminen aiheen ihmetellä, kun kuulemma "kukaan ei voi muistaa vuosilukuja, ihmisten nimiä ja muuta" kuten minä. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä. Päinvastoin olisi huolestuttavaa, ellen tietäisi esimerkiksi milloin olin Manowarin konsertissa Helsingin Kulttuuritalolla tai koska kävin ensimmäisen kerran Bengtskärin majakalla.

Whitesnaken Saint And Sinners -albumi ei ole bändin arvostetuimpia, mutta se oli ensimmäinen WS-levyni. Isoäitini, piikkiöläinen Hilja Lax osti sen minulle kesällä 1983 Turun Musiikki-Mossesta. Liike sijaitsi suunnilleen Tinatuoppia vastapäätä Eerikinkadun sisäpihalla.

Tarkoitukseni oli tuolloin hankkia Hanoi Rocksin Self Destruction Blues, mutta jotenkin kallistuinkin Whitesnakeen. Sattumalta muuten molemmat orkesterit esiintyivät kyseisen vuoden Ruisrockissa. Todennäköisesti sinne pääsy olisi järjestynyt jos olisin asunut Turussa, mutta Kustavista käsin se oli 13-vuotiaalle mahdoton suoritus.

Self Destruction Blues puolestaan päätyi minulle seuraavana syksynä siirryttyäni yläasteelle Taivassaloon. Vuotta ylemmällä luokalla ollut Riku Lindroos myi levyn minulle 30 markalla.

Syksyllä 1994 Tinatuopissa käydyn keskustelun perusteella myin saman albumin Nina Karvoselle (nyk. Penttinen) huimaan 200 markan hintaan. En ollut lainkaan innokas luopumaan levystä, joten kun hinta lopulta kohosi tuollaisiin sfääreihin, olin valmis tekemään kaupat. Moisella summallahan sai monta tuoppia olutta.

Seuraavalla viikolla ostin Self Destruction Bluesin uudelleen Turun Yliopistonkadun päässä yhä sijaitsevasta Alfa Antikvasta. Hinta oli 30 markkaa.

The Lords Of The New Church on peräisin Kustavissa naapuritalossa asuneelta Heikki "Hopo" Saloselta. Vaihdoin levyn hänen kanssaan Rushin Signalsiin, jota pidin tuolloin aivan paskana. Nyttemmin sekin kyllä toimii. Vaihtokauppa oli onnistunut - Lordsin esikoislevy on kestänyt aikaa hienosti ja on todellinen klassikko.

Twisted Sisterin debyyttialbumi Under The Blade oli tamperelaisen Poko Rekordsin maahantuoma. Se julkaistiin pienellä Secret-levymerkillä, eikä kiekko herättänyt aikanaan mitään mielenkiintoa ainakaan Suomessa. Pokon levykauppa Epe's Music Shop myikin sitä 14 markan alennushintaan ja keväällä -83 tilasin levyn Epen postimyynnistä. Loistava kiekko yhä edelleen.

Dion Holy Diver ja Black Sabbathin Born Again on molemmat ostettu Uudenkaupungin Levystä ja musiikista. Putiikki sijaitsi autotehtaasta tunnetun pikkukaupungin Rantakadulla.

Dion levy on jäänyt mieleen myös siitä, että samana päivänä kun sen hankin eli 5. elokuuta 1983, naapurin poikaa puri uiva kyy Kustavissa. Hengenlähtö oli lähellä.

Holy Diverin kannessa on nykyään itsensä Ronnie James Dion nimikirjoitus. Sen sain Oulun jäähallin takahuoneessa Monsters Of Millennium -kiertueen pressitilaisuuden yhteydessä marraskuussa 1999.

Koska listaukseen sai koota vain kymmenen albumia, jäivät rannalle ruikuttamaan muun muassa Motörheadin Iron Fist ja Iron Maidenin Piece Of Mind.

Autoilumusiikkia Viron reissulla

Viime viikon Viron reissulla autossa soi useampikin cd-levy, jonka pakkasin vartavasten mukaan. Yritin valita mukaan mahdollisimman monipuolista musiikkia ja luulen onnistuneenikin siinä suhteellisen hyvin.

Kahdenkymmenenneljän levyn kansioon mahtui satunnaisotannalla ainakin seuraavia artisteja: Helloween, Anna Eriksson, Backyard Babies, Michael Monroe, Roxette, Jason & The Scorchers, Whitesnake, Hassisen kone, Eppu Normaali, Black Sabbath, Sisters Of Mercy, Dingo, Crashdiet, Europe, Shooting Gallery, Bruce Springsteen, Airbourne, Altaria, Tiktak ja Garbo sekä muutama levyllinen Suomirokkia -kokoelmia.

Kaikki lätyt taisivat soida ainakin kerran läpi ja osa muutamaankin otteeseen. Ihmeen vähän soraääniä kuului kanssamatkustajilta, vaikka olin siihen toki varautunut. Tarpeen vaatiessa levy vaihdettiin astetta rankempaan musiikkiin, mikäli kuskilla ilmeni vaikka väsymystä.

Automatkailuun sopivat erinomaisesti muun muassa Helloweenin Keeper Of The Seven Keys part 1, Altarian Divinity, Crashdietin Generation Wild, Michael Monroen Sensory Overdrive ja Dingon Live. Nämä ovat tietysti vain minun mielipiteitäni, mutta hyvin ne tuntuivat muillekin kelpaavan.

Sunnuntaista sunnuntaihin kestänyt matka naapurimaahan sijoittui lähinnä Saarenmaalle ja Hiidenmaalle. Paluumatkalla kolusimme mantereen puolella Haapsalua ja lopuksi Tallinnan Patarein vankilan, jossa on tehnyt mieli käydä jo pitemmän aikaa. Nyt siihen tuli tilaisuus kuin varkain.

Reissukertomuksia tipahtelee blogiin lähiaikoina.

Taage & Garfield Rahtiksella 29.6.

Wanhan Rahtilaivan livetarjontaa ovat viimeaikoina edustaneet muun muassa Marky, Peetu ja Doug Blair -trio. Heidän keikastaan kirjoitinkin blogiini taannoin. Tuorein Rahtiksella näkemäni keikka oli Taagen & Garfieldin veto edellislauantaina.

Kaksi settiä heittäneet turkulaiskonkarit keräsivät yllättävän vähän väkeä paikalle, vaikka oli sentään lauantai-ilta. Ilma ei tosin ollut yhtä lämmin kuin mihin tänä kesänä muuten on totuttu. Rahtiksen keikat loppuvatkin jo ennen iltakymmentä, joten valitettavan harva osaa noin aikaiseen soittoaikaan varautua.

Väen vähyys ei esiintyjiä tai yleisöä haitannut. Meininki oli mukavan leppoisa. Kaverukset ovat keikoillaan soitelleet pääosin vanhoja hard- ja hevirokkibiisejä akustisina versioina. Jossain vaiheessa mukana oli suomirokkiakin Leevi and the Leavingsin tyyliin, mutta ilmeisesti ne ovat tippuneet matkan varrella pois.  Ehkä parempi niin.

Taagella ja Garfieldilla on keikoillaan yllättäviä biisivalintoja, joihin tuskin törmää muualla. Kun on tottunut, että trubaduurit ja duot esittävät lähes poikkeuksetta aina samat Eaglesit ja CCR:t, ei moista vaaraa tämän kaksikon kohdalla ole.

Rahtiksella kuultiin muiden muassa versiot sellaisista biiseistä kuten Dokkenin Dream Warriors, Black Sabbathin Children Of The Sea, Judas Priestin Diamonds And Rust ja Whitesnaken Sailing Ships. Näitä biisejä eivät monet edes tunne, mutta siinäpä sitten menee helmiä sioille. Ne varmasti nauttivat, jotka tunnistavat.

Marky & Peetu + Doug Blair (W.A.S.P.) Rahtiksella

Perjantaina 31. toukokuuta esiintyi Turussa Wanhan Rahtilaivan kannella erikoinen kokoonpano. Turun suunnalla vaikuttavat Marky ja Peetu olivat saaneet seurakseen itsensä W.A.S.P. -yhtyeen kitaristin Doug Blairin suoraan Amerikasta.

Kuulin keikasta noin kuukautta aikaisemmin Rahtiksen baarimikolta Mikiltä, jota jotkut Kudeksikin kutsuvat. En hetkeäkään epäillyt asian totetutumista, koska Blair on pyörinyut Turussa viime aikoina usein. Muun muassa Taage & Garfield -soitin- ja lauluduo oli bongannut hänet Viking Grace -laivalla jokin aika takaperin. Blair oli seurannut heidän keikkaansa silmä kovana.

En tarkkaan tiedä mitä kaikkea tekemistä Blairilla Turussa on, mutta jollain tavalla hän on mukana Markyn työpaikassa Turku Rock Academyssä. Se on Turun kaupungin nuorisoasiankeskuksen luoma hanke, jolla pyritään parantamaan bänditoimintaa harrastavien nuorten edellytyksiä kehittyä oman alansa osaajiksi ja mahdollisesti myös ammattilaisiksi.

Kokoonpanon ensimmäistä settiä en kerennyt työvuorojeni takia näkemään. Toisen setin alun oli katkaissut raivoisia ukkoskuuro, joka mellasti vartin verran. Päästyäni paikalle noin kello 20:45, paistoi jälleen aurinko ja kolmikko soitteli hyväntuulista musiikkia laivan keulassa.

Kappalevalintoihin kuului muun muassa The Who:ta, Queenia, Johnny Cashia, Whitesnakea ja The Doorsia. Käteis-Jussin Hurt on alunperin Nine Inch Nailsin biisi, mutta monet tuntevat sen Cashin versiona. Sitä Markyn, Peetun ja Dougkin noudattivat.

Marky alias Marky Albert Bertenyi on hyvä esiintyjä ja laulaja. Hän saa helposti yleisön puolelleen ja hyvälle tuulelle. Kauan allalla olleen kaverin vanhat bändiviritykset eivät ole oikein saaneet tulta alleen, mikä on harmi.

Muistan nähneeni hänet ensimmäisen kerran estradilla  syksyllä 1989 Turun Jyrkkälän nuorisotalolla. Tuolloin bändinsä oli nimeltään Dice, ja musiikki jotain Europen ja Wingerin tapaista kevytheviä. Illan pääesiintyjänä oli tamperelainen speed metal -bändi Prestige.

Tällainen Rahtiksessa esiintynyt kokoonpano ainakin saisi ihmiset takuuvarmasti liikkeelle kesäisessä Suomessa. Mutta tokkopa Blair täällä niin kauan viihtyy, että kiertuetta kannattaa sitä varten järjestää. Muutama päivä sitten tosin luin jostain, että W.A.S.P.:in pääjehulla Blackie Lawlessilla on koipi katkennut ja bändin Euroopan kiertue peruutettu. Siinäpä Blairilla olisikin hyvää aikaa soitella keikkoja Suomen suvessa.

Ristin oma Pontus

Lueskelin hiljattain viime joulukuussa ilmestynyttä Seura-lehteä. Siinä oli juttua vaasalaisesta Pontus J. Backista. Tatuoitu, moottoripyöräjengiläisen näköinen, karvainen hemmo paljastui suomenruotsalaiseksi muusikoksi. Vakavista päihdeongelmista kärsinyt ja kuoleman porteilla käynyt Back tuli vuonna 2007 uskoon, ryhdistäytyi ja ryhtyi evankelistaksi.

Koska Seuran jutussa mainittiin Backin soittaneen muun muassa entisen Whitesnake -kitaristi Micky Moodyn sekä entisen Lynyrd Skynyrd -kitaristi Mike Estesin kanssa, kiinnostuin hänestä enemmän. Netistä selvisi, että Back on tehnyt elämänkertakirjan nimeltä Ristin oma (Päivä Osakeyhtiö 2009).

Adlibris myi kirjaa alle kympin hintaan, joten pistin tilauksen vetämään. Teoksessaan Back kertoo lapsuudestaan, päihdeongelmistaan, vuosistaan muusikkona ja nykyisestä elämänmenostaan. Minua olisi kiinnostanut tietää enemmän hänen musiikkihommistaan, joista kirjassa ei loppujen lopuksi kerrota kuin pintapuolisesti. Viinanjuomista ja muuta sekoilua on sitten senkin edestä. Eniten hän kuitenkin kertoo katumuksestaan ja entisen elämäntyylinsä kauheudesta.

Back on soitellut ulkomaisten nimimiesten kanssa, mikä ei ole ihan jokapäiväistä suomalaismuusikolle. Mike Estesin rinnalla hän on ollut Skinny Mollyssa, jossa vaikutti myös entinen (ja nyttemmin taas nykyinen) Molly Hatchet -kitaristi Dave Hlubek.

Back myös kuului amerikkalaiseen pornorockbändiin nimeltä Erocktica, josta en ollut ennen kuullutkaan. Tuskinpa kovin moni muukaan, sillä bändi ei näillä leveysateilla ole mikään nimi. En sitten tiedä onko oikein muuallakaan, mutta Back kertoo kirjassaan kiertueistaan yhtyeen kanssa.

Lopulta viina ja huumeet maistuivat hänelle niin hyvin, että sisuskalut olivat aivan riekaleina. Kuolinvuoteellaan sairaalan sängyn viereen ilmestyi Jeesus, jolloin Back koki ihmeparanemisen. Nyt  hän kiertää esimerkiksi kouluissa kertomassa tarinaansa.

Ristin oma on kiinnostavaa luettavaa, joskin rokkitouhut jäävät turhan pintapuolisiksi - jos niistä on kiinnostunut. Enemmän kirja antanee uskonnosta kiinnostuneille.

Youtubesta löytyi Astu tarinaan -nimisen ohjelmasarjan jakso 21, jossa Pontus J. Back on vieraana.

Saints & Sinners Kulmabaarissa

Turkulainen Saints & Sinners on muutaman vuoden vanha orkesteri, joka koki taannoin kokoonpanomuutoksen. Alkuperäisjäsenet Juvonen ja Kaukonen lähtivät bändistä ja jäljelle jäi vain energinen laulaja Riina.

Molemmat yhtyeestä poistuneet herrat soittivat kitaroita. Nykyään S&S:ssä kepittää Jarno -niminen heppu. Vaikka orkesterin nimi on pysynyt samana, on se kokenut melkoisen muutoksen vajaassa vuodessa.

Saints & Sinners soitti ennen oikeastaan vain 80-luvun ja hiukan 90-luvun puolellekin meneviä hard rock- ja heavylainoja. Taisi jokunen 70-luvun biisikin vilahtaa joukossa, mutta pääasissa ohjelmistossa oli tukkaheviaikakauden (Kiss, Whitesnake, Scorpions ym) biisejä.

Nyt Riina ja Jarno ovat näemmä muuttaneet konseptia sen verran, että mukana on suomalaisiakin biisejä. Ainakin Eppu Normaalia, Tehosekoitinta ja Juice Leskinen Slamia kuultiin Kulmabaarissa, Turun Martin kaupunginosassa.

Riina ja Jarno

Kulmabaari ei ole minulle entuudestaan tuttu läheisestä sijainnistaan huolimatta. Olen vissiin tasan kerran käynyt siellä aikaisemmin. Jollen ihan väärin muista, lavalla (tai lattialla) esiintyi tuolloin Juliet Jones. Baari oli silloin tupaten täynnä. Nyt tilaa olisi ollut suuremmallekin väkimäärälle.

Saints & Sinners aloitteli iltakahdeksan aikoihin, koska Kulmabaarissa ei saa metelöidä kello 22 jälkeen. Hieman myöhäisempi soittoaikataulu olisi varmasti vetänyt porukkaa paikalle enemmänkin, varsinkin kun tilaisuus oli täysin ilmainen. Kaljakaan ei ollut ylivoimaisen hintaista. Kulmabaari selvästikin sopii tällaisiin tilaisuuksiin. Pitää vaan muistaa mennä ajoissa paikalle.

Duon settilistasta jäi ehkä parhaiten mieleen juuri nuo suomalaiskappaleet. Odotin vähän rankempaa materiaalia, muttei tästä mitään pettymystä silti tullut. Rahvaan kansan makuun suomiklassikot sopivat tietysti paremmin kuin vaikka White Lion tai Skid Row. Viimeksi mainitun I Remember You tempaisi pyötäseurueemme antautumukselliseen yhteislauluun.

Olen aikaisemminkin kehunut Riinan ääntä ja esiintymistä. Ja pakko kehua taas - hän on aivan mahtava laulaja. Turun oma Janis Joplin. Keikan loppupäässä kuultu Piece Of My Heart sen hyvin todistikin. Kitaristi Jarno lauloi taustoja, mutta veti soolonakin biisin, pari. 

Saints & Sinnersin esityksestä jäi oikein hyvät fiilikset. Varmaan Kulmabaarissakin tulee nyt poikettua useammin.

http://saintsandsinnersband.info/