Sekä trubaduurina että kitaristin kanssa duona keikkaa heittävä pitkänlinjan muusikko Risto Hämis Hämäläinen viihdytti kesäkuun lopulla kansaa Wanhassa Rahtilaivassa Turussa.
Rahtiksen soittoajat ajoittuvat yleensä 19-22 välille ilmeisesti siksi, etteivät naapurit häiriintyisi. Aivan alkutahteihin en kerennyt mukaan, mutta onneksi biisejä riitti ja väliajan jälkeenkin pukkasi uutta settiä.
Hämiksen mukana estradilla oli Markus Heinonen. Hänen kanssaan heitettyjä keikkoja olen muutaman nähnyt aikaisemminkin. Hämiksen soittaessa puoliakustista kitaraa tai huuliharppua, vinguttaa Heinonen sähkökitaraa. Mies tekeekin sen todella komeasti. Harvoin kahden miehen kokoonpano saa näin hyvää meininkiä aikaiseksi kuin Rahtiksella jälleen kuultiin.
Kuten trubaduureilla yleensä, koostuu Hämiksenkin ohjelmisto esimerkiksi CCR:n, Neil Youngin, VanMorrisonin, Bruce Springsteenin tai The Eaglesin kappaleista. Keikoilla kuullaan myös paljon omaa suomen- ja englanninkielistä tuotantoa.
Kahteen pekkaan esitettynä kappaleet saavat vähän enemmän ulottuvuuksia ja monet ralleista kuulostivatkin Rahtiksessa erityisen hyviltä. Biisit eivät ole sovituksiltaan turhan alkuperäisuskollisia, vaan elävät tilanteen mukaan keikoilla. Plussaa jälleen Doc Holliday -lainasta Lonesome Guitar. Siinä kappale parhaimmasta päästä.
Hämikseltä on tulossa uusi omaa materiaalia sisältävä sing'n'songwriter -tyylinen uutuuslevy. Levyllä on mukana porilaiskitaristi Mika Lahnajoki. Keikoilla pääasiallisena kitaristina nähdään yhä Markus Heinonen.
Bad King -yhtyeen Jesterday ilmestyi viime vuoden lopulla turkulaisen V.R. Labelin julkaisemana.
Levy-yhtiön muita artisteja ovat muun muassa heavyrockduo The Mystons ja "Bruce Springsteen kohtaa punk-musiikin" -tyyppinen Shades Of Nowhere.
Bad King on 2008 perustettu hämeenlinnalais-turkulainen kokoonpano. Bändissä soittavat Patrik Kivekäs (rummut), Jukkis Paasivaara (basso), Vesku Paasivaara (kitara) ja Juuso August (laulu ja kitara).
Bad Kingin Jesterday on orkesterin ensimmäinen pitkäsoitto. Yhdentoista kappaleen albumilta lohkaistiin singleksi Am I jo alkusyksystä. Reipas ja tarttuva biisi olikin hyvä valinta antamaan esimakua tulevasta.
Levyn kappaleet ovat yhtä vaille laulajakitaristi Juuson tekemiä. Ainoastaan Revolution on hänen ja basisti Jukkiksen yhteistyötä. Kyseinen ralli on mielestäni levyn parhaimmasta päästä.
Basisti Jukkiksen mukaan Bad Kingin musiikkia on kuvailtu Hanoi Rocksin ja HIMin välimuodoksi. Itse kääntyisin enemmän HIMin puoleen jos noista kahdesta pitää valita. Omaan korvaani orkesteri soi jotakuinkin brittipopin ja grungen jäljillä. Kent, Manic Street Preachers ja Nirvana saattavat ainakin olla lähempänä kuin Hanoi Rocks.
En ole nähnyt orkesteria keikalla vielä toistaiseksi. Täytyy käydä katsastamassa meininki, jahka sopiva tilaisuus sattuu kohdalle.
Bändi on ahkeroinut liikkuvan kuvan parissa. Musiikkivideoita on syntynyt useampiakin.
Helsinkiläislevy-yhtiö Spinefarmin julkaisema Michel Monroen seitsemäs sooloalbumi Horns And Halos myi Suomessa kultalevyyn vaadittavat 10 000 kappaletta parissa päivässä.
Monroen suosio Suomessa ei ole mikään ihme. Mies on ollut esillä viime vuosina valtavan paljon. Ruisrockin rantalavalla kuvattu 50-vuotiskonsertti näkyi Ylellä. Hänet kutsuttiin tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Hän on toiminut kissakummina ja Kalevala-korumannekiinina. Näkyvimpänä kaikista varmaankin Voice Of Finland- ohjelman tuomaroiminen Nelosella.
Kaiken mediahypen keskellä Monroen musiikkiurakin kukoistaa. Valitettavasti jonnekin matkan varrelle ovat nyt jääneen musiikin perusyksikkö eli hyvät kappaleet. Niistä Horns And Halosilla on huutava pula.
Mikäli tämä olisi jonkun muun orkesterin levy, voisin hyppiä onnesta. Mutta kun kyseessä on Michael Monroe, jonka musiikkia olen fanittanut vuodesta 1981, ei aihetta pomppimiseen löydy.
Michael Monroe keikalla Kaarinan Old Texasissa maaliskuussa 2011.
Eräs tuttu kertoi puhelimessa, että levy ei hänen mielestään "edelleenkään ole yhtä hyvä kuin Not Fakin' It". No, eipä varmaan olekaan. Musiikkihan on täysin erilaista kuin vertauskohteensa. Tuosta Monroen Amerikassa tehdystä toisesta soololevystä on kulunut jo aikaakin 24 vuotta. Ei mielestäni mitenkään MM:n verrattavissa nykytilaan.
Not Fakin' It oli amerikkalaista 80-luvun lopun hard rockia, mutta ei tukkaheviä, vaikka sitä siihen aikaan paljon tehtiinkin. Horns And Halos puolestaan on pääosin Ramones-tyyppistä punkrockia, johon on ängetty mukaan muunkinlaisia vaikutteita. Jossain kappaleissa törähtelevät Bruce Springsteen -tyyppiset puhaltimet, jossain pilkahtaa Aerosmith ja David Bowie.
Edellinen levy, talvella 2011 ilmestynyt Sensory Overdrive, oli muutamista täyteraidoistaan huolimatta varsin toimiva paketti. Uutuuslevy sen sijaan tuntuu olevan täyteraitoja pullollaan. Tilanne ei muutu, vaikka kuinka kiekkoa pyörittäisi - juuri mitään ei jää mieleen. Poissa ovat tarttuvat hoilutuskertosäkeet ja ilkeät kitarariffit.
Levyn suurin ongelma ovat keskinkertaiset biisit. Ainoastaan jo viime keväänä julkaistu single Ballad of The Lower EastSide on ainut todella kova kappale. Sitä voi verrata edellislevyn '78- ja TrickOf Whrist -tykityksiin. Jopa hienosti nimetty avaus TNT Diet kuulostaa kovin väkinäiseltä pakkopullalta tylsää lopetustaan myöten.
Monroe ei Voice Of Finland -kiireidensä takia kuulemma ehtinyt itse tehdä biisejä levylle. Niinpä sillä kuullaan orkesterin muiden jäsenten sävellyksiä. Pääosassa on kitaristi Steve Conte, mutta muutkin ovat kantaneet kortensa kekoon. Kun ottaa huomioon millainen tausta äijillä on, ovat he saaneet aikaiseksi ihmeen tylsää materiaalia. Olenkin valmis nimeämään Horns And Halosin pettymykseksi.
Jollei punk- ja perusrockalbumi aukene edes viidellä kuuntelukerralla, ei silloin ole kuluttajassa vika. Voi voi Michael minkä teit...
Viime viikon Viron reissulla autossa soi useampikin cd-levy, jonka pakkasin vartavasten mukaan. Yritin valita mukaan mahdollisimman monipuolista musiikkia ja luulen onnistuneenikin siinä suhteellisen hyvin.
Kahdenkymmenenneljän levyn kansioon mahtui satunnaisotannalla ainakin seuraavia artisteja: Helloween, Anna Eriksson, Backyard Babies, Michael Monroe, Roxette, Jason & The Scorchers, Whitesnake, Hassisen kone, Eppu Normaali, Black Sabbath, Sisters Of Mercy, Dingo, Crashdiet, Europe, Shooting Gallery, Bruce Springsteen, Airbourne, Altaria, Tiktak ja Garbo sekä muutama levyllinen Suomirokkia -kokoelmia.
Kaikki lätyt taisivat soida ainakin kerran läpi ja osa muutamaankin otteeseen. Ihmeen vähän soraääniä kuului kanssamatkustajilta, vaikka olin siihen toki varautunut. Tarpeen vaatiessa levy vaihdettiin astetta rankempaan musiikkiin, mikäli kuskilla ilmeni vaikka väsymystä.
Automatkailuun sopivat erinomaisesti muun muassa Helloweenin Keeper Of The Seven Keys part 1, Altarian Divinity, Crashdietin Generation Wild, Michael Monroen Sensory Overdrive ja Dingon Live. Nämä ovat tietysti vain minun mielipiteitäni, mutta hyvin ne tuntuivat muillekin kelpaavan.
Sunnuntaista sunnuntaihin kestänyt matka naapurimaahan sijoittui lähinnä Saarenmaalle ja Hiidenmaalle. Paluumatkalla kolusimme mantereen puolella Haapsalua ja lopuksi Tallinnan Patarein vankilan, jossa on tehnyt mieli käydä jo pitemmän aikaa. Nyt siihen tuli tilaisuus kuin varkain.
Viime talvena alkoi spekulointi Bruce Springsteenin The Wrecking Ball -kiertueen ulottumisesta Turkuun. Huhut saivatkin pian vahvistuksen, kun Springsteenille buukattiin konsertti HK Areenalle. Kovan kysynnän vuoksi seuraavaksi päiväksi sovittiin toinenkin keikka.
Koska Springsteen oli tulossa kotikaupunkiini ja noin viiden kilometrin päähän asuintalostani, luonnollisesti kiinnostuin asiasta. Mikäli keikka olisi ollut vaikka Lappeenrannassa tai Ilomantsissa, olisin tuskin reagoinut asiaan juuri lainkaan.
Kuten arvattavissa oli, ensimmäisen konsertin liput myytiin hetkessä loppuun. Yrityslippuja kuulemma rohmuttiin jälleen rutkasti, jotta pukuherrat pääsisivät hienoperseisine naisineen katsomaan Amerikan ihmettä. Oikeille musiikinkuluttajille jaettiin sitten rippeet.
Oma lippuni järjestyi kaverin kautta. 99 euron hintainen biljetti saattaa tuntua paljolta. Koska matkakuluja ei koitunut ja tiedossa oli, että Springsteen soittelee yleensä tuntitolkulla, en pitänyt hintaa mitenkään kovana.
Springsteen ei ole ollut minulle koskaan mikään erityinen suosikki. Hittibiisit ja pari harvinaisempaa ovat toki tuttuja, mutten muistaakseni omista hänen tuotannostaan kuin yhden tupla-cd-kokoelman.
Monille tuttavilleni Springsteen kolahti Born In The USA -levyn (-84) myötä. Itse kuuntelin silloin esimerkiksi Whitesnakea, Motörheadia ja Iron Maidenia, kuten yhä vieläkin. Sijaa on aina ollut muunkinlaiselle musiikille kuin heville, vaikka monien onkin sitä joskus vaikea käsittää.
Yläasteella Taivassalossa kuuntelimme Born In The USA -abumia englannin kielen tunnilla. Samalla käännettiin biisien sanoja suomeksi. Cover Me ainakin oli yksi käsittelyn alla olleista kappaleista. Mistä lie lp-levyn sisäpussista sanat silloin ongittu, noihin aikoihin niitä kun ei saanut netistä klikkaamalla.
Jos minä olisin ehdottanut kappaleita suomennettaviksi vaikka Kissin tai Ozzy Osbournen tuotannosta, siihen eivät olisi suostuneet opettaja eivätkä muut oppilaat. Bruce Springsteen sen sijaan oli jo tuolloin turvallinen ja yleisesti hyväksytty artisti.
Bruce ja Little Steven.
Bruce Springsteenin keikat ovat yleensä isoilla stadioneilla. Viime viikonloppuna hän esiintyi kahtena iltana Tukholmassa yli viidenkymmenen tuhannen hengen yleisön edessä. HK Areenalla oli tiistaina 7.5. lehtitietojen mukaan 9 500 ihmistä.
Lähtö kohti jääkiekkohallina tunnettua rakennusta alkoi illalla kuuden paikkeilla. Kovana Springsteen-fanina tunnettu työkaverini Kake oli juuri edeltävän viikonloppuna käynyt Tukholmassa keikkaa katsomassa.
Koska olimme hyvissä ajoin paikalla, oli aikaa tallustella ympäri hallia. Vastaan tuli entinen työkaverimme Jyrki. Hän on nykyään järjestysmies. Tuima ilme heltyi välittömästi kun katsemme kohtasivat. En selvästikään ollut hänelle suuri uhka, enkä myöskään avuntarpeessa.
Luulisi, että Springsteenin keikan kaltainen megatapahtuman kerää kaikenlaisia julkkiksia kuin liimapaperi kärpäsiä. Big Brother- tai Viidakon tähtönen -tason julkkuja en nähnyt ainuttakaan. Edes turkulaisia missejä ei tullut vastaan. Kunnallispoliitikotkin varmasti istuivat omassa karsinassaan jossain. Bongattujen julkkisten saldo typistyi lopulta neljään; Anssi Kela, Vilperin perikunnan Eddy Carlsson, KaukoRöyhkä ja Ne Luumäet -yhtyeen Heko Luumäki.
Olutta myydään HK Areenalla löysässä muovituopissa huokeaan 6,50 euron hintaan per 0,4 litra. Baarissa käynti kumminkin kannatti, sillä näin piikkiöläisen serkkuni. Olisi pitänyt arvata, että hänkin oli keikalla.
Pitkänlinjan rokkimiehen levystö tuli allekirjoittaneelle tutuksi 70-luvun loppuvuosina, jolloin selailin hänen vinyylejään. Siellä oli kaikki tuon ajan herkut; Nazareth, Uriah Heep, Slade, Mud, Deep Purple, Ted Nugent, Eagles, Black Sabbath ja varmaan Bruce Springsteenkin.
Paikkamme olivat G5-katsomossa. Sieltä ei ollut lainkaan hullumpi näköala. Pienellä Sonyn pokkarikameralla napsin yllättävän hyvätasoisia kuvia, vaikka epäilinkin onnistumisprosentin olevan miltei olematon.
Springsteen bändeineen aloitti esiintymisensä kello 19.20. Yleisöllä kesti muutaman kappaleen ajan lämmetä meininkiin - lukuunottamatta tosifaneja, jotka heiluivat hulluna etummaisissa riveissä. Heille oli vartavasten lohkottu oma karsina lavan eteen.
Yleisön kesyyteen vaikutti varmasti tiistaipäivä. Keskiviikon konsertissa lienee railakkaampi meno, sillä torstaina on pyhäpäivä ja saa nauttia viinaksia vapaasti.
Jossain päin etujoukkoa oli varmasti myös forssalaisnainen, joka paistatteli viikon verran median syleilyssä. Hän nimittäin saapui HK Areenan pihalle päivystämään jo viikkoa ennen keikkaa!
Nainen pääsi pariin otteeseen ainakin Turun Sanomiin ja YLEn televisiouutisiin.
- Käytän tähän vuosilomaani. Bruce on niin ihana ja minun on pakko päästä ihan eteen, jotta voisin koskettaa häntä, nainen voihki haastattelussa, joka oli kuvattu HK Areenan autiolla asfalttipihalla.
Mikäli hämäläisnaikkosen tilalla olisi ollut mies, vaikka Jorma Taivassalosta, ei hänen parkkipaikkaviikkoaan olisi noteerattu lähellekään samoin. Ei, vaikka mies olisi päivystänyt HK Areenan pihalla Ladassaan parikin viikkoa. Häntä olisi todennäköisesti pidetty henkisesti sairaana.
Bruce surffaa yleisön päällä.
Seitsemäntenä kappaleena kuultu Hungry Heart sai väkeen enemmän säpinää. Springsteen heitti kitaransa syrjään, otti mikrofin mukaansa ja lähti tepastelemaan pitkin yleisön välissä kulkenutta lavarakennelmaa. Lopulta hän heittäytyi yleisön päälle, joka kannatteli ja kiikutti hänet takaisi lavalle.
Puuvillapeltojen gospel-menot mieleen tuoneen Spirit In the Night -kappaleen aikana Bruce kyseli jatkuvalla syötöllä, että "Can you feel the spirit?". Hän hoki yhtä ja samaa lausetta, jolloin minäkin yritin oikein keskittyä mahdollisen hengen tuntemiseen. Lopputulos oli, että huomasin oikean käteni karvojen sojottavan kohti naapuripenkissä istuvaa paimiolaismiestä. Se tosin saattoi johtua hänen sähköisistä vaatteistaan.
Tilanne ei ollut kaukana hengellisesta kokouksesta. Bruce pappina käskytti seurakuntaa, joka lankesi hänen polvilleen hänen edessään. Mieleen juolahti viisitoista vuotta sitten Torniossa ollut ilta, jolloin kuvasimme oppilastyönä paikallisen helluntaiseurakunnan toimintaa.
Jumalanpalveluksen aikana saarnaaja Heikki Hursti, joka nykyään jakaa Helsingissä leipää vähäosaisille isänsä Veikko Hurstin perinteen jatkajana, kaatoi kansaa. Tupaten täynnä ollut sali teki aaltollikettä ja ujelsi merkillistä ääntä, jollaista en ole sen koommin kuullut. Hursti laski kätensä seurakuntalaisten päälle, jolloin mummoja kaatui kuin metsää Tapani-myrskyn jäljiltä. Hän ei montaa sanaa ehtinyt sanoa, kun Peräkylän Aune oli jo ketarat pystyssä permannolla. Ja tätä jatkui kuin liukuhihnalta!
Enpä olisi uskonut, ellen olisi omin silmin nähnyt. Se hyvä puoli tapahtumassa oli, että minulta lähti yhdessä hujauksessa krapula ja päänsärky - jopa ilman Hurstin kosketusta. Vaan mahtoiko olla Heikin etätyötä tai sitten henki itse.
Koska en ollut perehtynyt Springsteenin lavahommiin kovin tarkasti, koin yllätyksenä, että kaikki olikin pitkälti ennaltasuunniteltua. Tiettyjen biisien aikana tapahtuu sitä ja tätä. Ensikertalaiselle tapahtumat näyttivät spontaaneilta, mikä lienee tarkoituskin.
Springsteen ei kuitenkaan koskaan soita kahta samanlaista keikkaa, vaan biisivalinnat vaihtelevat illasta toiseen. Esimerkiksi Tukholman keikoilla oli peräkkäisinä iltoina tullut peräti 19 eri kappaletta!
Waitin' On A Sunny Dayn aikana Springsteen nosti lavan edustalta ylös pikkupojan. Kaveri näytti enemmänkin ala-asteen matematiikkanörtiltä kuin rockfanilta. Sälli kumminkin laulaa luikautti pätkän kappaletta tuosta vaan.
Tänään aamulla kuulin turkulaiselta Springsteen-fanaatikko Manu Flyktiltä, että juuri Waitin' On A Sunny Dayn aikana tapahtuu vastaava laulatus joka konsertissa. Minä kun luulin, että viaton pikkupoika osasi biisin omasta takaa. Hänelle oli varmasti kotona pakkosyötetty kyseistä kappaletta ehkä jopa monta kuukautta putkeen, joka ikinen päivä! Ja nyt kävi tuuri - Bruce poimi yleisöstä juuri hänet.
Tänään vanhemmat, isovanhemmat ja muut sukulaiset, naapurit, koulukaverit, koko kyläyhteisö ja kaikki muutkin mahdolliset tahot tietävät, että meidän poju se oli Pomon kanssa lavalla. Kännykkäkameroiden ja Youtuben aikana poika on sankari melkein itsekin.
En tiennyt sitäkään, että Springsteen toteuttaa näinkin auliisti fanien biisitoiveita. Eturivistä ojennettiin hänelle isoja pahvikylttejä. Laulaja poimi sieltä kymmenkunta ja tutki niitä jonkun aikaa. Muutama toive illan mittaan totetutuikin. Bändiltä vaatii paljon soittaa treenaamatta vanhoja kappaleita, joita se ei ole esitetty välttämättä vuosikausiin. Springsteenin tuotanto on hyvin laaja - satoja biisejä.
The E Steet Bandin tunnetuin jäsen ainakin Suomessa lienee kitaristi Little Steven Van Zant. Viime vuoden talvena mies seikkaili täkäläisessä televisisossa Norjassa kuvatussa Lillyhammerissa. Siinä hän näytteli Amerikasta vuonojen maahan paennutta mafiosoa. Mafiaukkoa hän näytteli myössuositussa The Sopranosissa. Televisiosarjoja paremmin Little Steven kumminkin tunnetaan 80-luvun hitistään Out Of The Darkness, joka oli kova sana näillä leveysasteilla.
Little Stevenin rooli The E Street Bandissa oli pienempi kuin luulin. Häntä enemmän esillä oli toinen kitaristi Nils Lofgren. Ruotsalaisniminen amerikkalainen tilutti pitkän ja komean soolon Because The Nightín aikana. Isoa hattua käyttänyt mies pyöri ympäri lavaa ja muistutti ohikiitävän hetken jopa hevimuusikkoa.
Springsteenin kanssa esiintyi peräti kuudentoista muusikon ryhmä. Puhallinosastolla hääräsi useampi ukko. Taustalaulajia oli kolme, perkussionisti-kosketinsoittaja sekä pianisti vierekkäin, kitaristi-viulisti, kaksi kitaristia sekä basisti ja rumpali.
Konsertissa kuultujen 27 kappaleen joukosta tunsin vain noin viidesosan. Silti ei tullut kertaakaan tunne, että olisi haukotuttanut tai ollut tylsää. Mitä nyt perse hieman puutui kovalla penkillä. Siinä ei ollut enempää tilaa kuin lentokoneessakaan. Onneksi vieressä oli tyhjä paikka, joten sai oikoa koipia sivulle vähän rennommin.
Tuskin kovin moni lähti konsertista pettyneenä. Lähes kolme tuntia kestänyt show oli todellakin 99 euron lipun arvoinen ja erittäin hieno kokemus.
Illan mittaan esitetyt kappaleet:
1. We Take Care Of Our Own
2. Two Hearts
3. No Surrender
4. My Lucky Day
5. Wrecking Ball
6. Death To My Hometown
7. Hungry Heart
8. Spirit In The Night
9. This Hard Land
10. The River
11. From Small Things (Big Things One Day Come) (toive)
12. Pink Cadillac (toive)
13. Brilliant Disguise (toive)
14. Because The Night
15. She's The One
16. Pay Me My Money Down
17. Darlington County
18. Shackled & Drawn
19. Waitin' On a Sunny Day
20. The Rising
21. Badlands
22. Land of Hope & Dreams
Encoret:
23. Queen of the Supermarket (akustinen sooloesitys, toive)
24. Thunder Road
25. Born To Run
26. Dancing In the Dark
27. Tenth Avenue Freeze-Out
Kuulin muutama viikko sitten huhuja, että Bruce Springsteen bändeineen saapuisi toukokuussa Turkuun "ehkä jopa kolmelle keikalle". Asia vahvistui maanantaina 21. tammikuuta, jolloin julkistettiin tieto 7.5. olevasta konsertista HK Areenalla.
Lipunmyynti alkoi eilen 28. maanantaina. Kuten odotettavissa olikin, biljetit tekivät kauppansa noin viidessä minuutissa. HK Areenan kapasiteetti on kymmenisen tuhatta katsojaa. Toinen konsertti julkistettiin tuota pikaa eilen iltapäivällä. Se on 8. toukokuuta samassa paikassa.
Viime perjantaina 25. tammikuuta kuulin eräältä työkaverilta, että hän oli jo hankkinut neljä lippua kyseiselle keikalle. Kuulemma Saunalahden asiakkaat olivat saaneet käyttää moista etua. Samoin Facebookissa eräs tuttu hehkutti hankkineensa Events Clubin kautta kasan lippuja. Koska lipunmyynnissä näyttää olevan tällaisia porsaanreikiä, eipä lainkaan ihme, että tiketit loppuvat hetkessä ja tavalliset pulliaiset jäävät rannalle ruikuttamaan.
Näin meinasi itsellenikin käydä. Eilen illalla kumminkin tuli yllättävä puhelinsoitto. Luurin toisessa päässä oli eräs kaverini, joka kyseli olisinko kiinnostunut normaalihintaisesta lipusta loppuunmyytyyn konserttiin. Toki. Seitsemäs toukokuuta aionkin mennä elämäni ensimmäiselle Bruce Springsteen -keikalle. Seuraavan päivän konsertti ei olisi sopinutkaan aikatauluihini.
Vaikken mikään armoton Springsteen-fani olekaan, on hienoa nähdä tällainenkin äijä livenä edes kerran elämässä. Eikä nyt tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, koska HK-Areenalle on tämän tietokoneen äärestä noin viiden kilometrin matka. Konserttien Helsinki-keskeisyyteen toivoisin muutenkin jotain tolkkua.
Bruce Springsteen ja E Street Bandin kitaristi Little Steven hoilaamassa kertosäettä.
