Viime syyskuun 28. päivä elokuvateattereihin ilmestyi legendaarisen laulajan Ronnie James Dion elämästä tehty dokumentti Dio: Dreamers Never Die. Turussa spektaakkeli oli meni vaivaisen yhden näytöksen verran, enkä siihen ehtinyt.
Asia korjaantui pari viikkoa sitten kun Youtube ehdotti elokuvaa nähtäväksi. Ihmettelin ensin voiko tämä pitää paikkansa, mutta siellä se tosiaan oli. Katselin nyttemmin palvelimesta jo poistetun elokuvan parissa osassa ja totesin, että isolla kankaalla tämä olisi varmasti ollut oikein vaikuttava, mutta hyvä kun tuli nähtyä näinkin.
Ronnie James Dio tuli tunnetuksi 70-luvulla entisen Deep Purple-kitaristi Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtyeen laulajana, josta hän siirtyi vuonna 1979 Black Sabbathiin korvaten orkesterista erotetun Ozzy Osbournen. Suurimman suosionsa aikoihin 80-luvun puolivälissä hän luotsasi omaa Dio-bändiään.
Parituntinen Dio-dokumentti on laulajan kuolinpesän hyväksymä ja siinä haastatellaan hänen yhtyekavereitaan kuten Black Sabbathin Geezer Butleria, Vinny Appicea ja Tony Iommia sekä laulajan leskeä Wendy Dioa.
Juuri mitään uutta elokuva ei pitkän linjan fanille kuitenkaan anna. Ei etenkään, jos on sattunut hiljattain lukemaan loppuvuodesta 2021 ilmestyneen Dion omaelämänkerran Rainbow In The Dark.
Vuonna 1942 syntyneen ja 2010 68-vuotiaana kuolleen Ronnie James Dion tie ensimmäisistä 50-luvun lopun levytyksistä 80-luvun hevitähdeksi oli pitkä ja ainutlaatuinen. Elokuvassa on alkuaikojen kuvia ja musiikkia, jota laulaja ei myöhempien vuosikymmenten hevi-ikonina tuonut koskaan esille. Harva edes tiesi ennen nettiaikaa, että miehen menneisyydestä löytyy tällaistakin.
Dokumentissa on omat puutteensa, mutta pariin tuntiin on vaikea mahduttaa kymmenien vuosien uraa. Ronnien liittymistä uudelleen Black Sabbathiin 90-luvun alussa ja mainiota Dehumanizer-albumia (-92) ei käsitellä lainkaan.
Sen sijaan mukaan on ängetty Dio-bändin kolmella ensimmäisellä albumilla kitaraa soittaneen Vivian Campbellin morkkaamista, jota jo Rainbow In The Dark-kirjassakin oli tarpeeksi. Ilmeisesti Wendy Dio on yhä katkera kitaristin palkankorotuspyynnöistä, josta syystä keppimies sai aikoinaan kenkää yhtyeestä. Campbellin ura on kuitenkin jatkunut menestyksekkäästi ensin Whitesnakessa ja sittemmin Def Leppardissa.
Ronnie James Dion 90-luku oli hiljainen kuten suurimmalla osalla muistakin kasariheviukkeleista. Grunge- ja muut musiikkivillitykset eivät olleet suotuisia vanhoille pitkätukille.
Hevimusiikin tilanne kuitenkin muuttui uuden vuosituhannen myötä. Jopa Suomen pääministeri Matti Vanhanen innostui euroviisuvoittaja Lordin kanssa näyttämään Ronnie 80-luvun alussa lanseeraamaa pirunsormimerkkiä.
Diokin sai uutta puhtia uralleen kun Black Sabbath koottiin uudelleen. Tällä erää orkesterin nimi tosin vaihdettiin Heaven And Helliksi yhtyeen vuoden 1980 menestysalbumin tapaan ja erotukseksi Ozzy Osbourne-yhteyksistä.
Näin Ronnie James Dion lavalla oman yhtyeensä kanssa monta kertaa, jopa Ruisrockissa vuonna 2003. Oi niitä aikoja, jolloin Ruisrockissakin oli rokkia! Paras Dio-keikkakokemukseni on kuitenkin Heaven and Hell Etelä-Ruotsin Sweden Rock Festivalilla kesäkuussa 2007. Aivan mahtavaa.
Ronnie oli suureksi tähdeksi harvinaisen ystävällinen faneilleen. Sain itsekin siitä osani syksyllä 1999, jolloin Dio kiersi Pohjoismaita Monsters Of Millennium-kiertueen merkeissä yhdessä Motörheadin ja Manowarin kanssa. Hän kirjoitteli auliisti nimikirjoituksia levynkansiini ja oli vilpittömän kiinnostunut paikalla olleista ihmisistä.
Sain tiedon Ronnien kuolemasta ollessani lomamatkalla etelässä toukokuussa 2010. Uutinen pulpahti vastaan hotelliaulan nettipäätteellä surffaillessani. https://www.iltalehti.fi/popstars/a/2010051611678913
En erityisemmin tykännyt, kun hetkeä myöhemmin eräs seurueemme jäsen kyseli "Mitäs Suomessa on tapahtunut, näitkö netistä"? Vastasin, että "En tiedä, mutta Ronnie James Dio on kuollut". Hän puolestaan, että "No ei kai se nyt mitään, mutta miten Suomen jääkiekkopelissä kävi?".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti