Whole Lotta 70's Rahtiksessa 22. elokuuta

Whole Lotta 70's on turkulainen bilebändi, jonka ohjelmisto koostuu 70-luvun rokista.

Bändistä tulee aina mieleen eräs todella huonoja vitsejä kertova tuttuni. Hän kysyi kerran tiedänkö yhtyettä nimeltä "Hole lotta seitsemänkymmentä heittomerkki s"? Vastasin myötävästi ja kerroin, että bändi soittelee seitsemäkymmentä luvun musiikkia kuten Sladea. "Lotalla on hole!", tuumasi hän siihen ja hörötti sairaalloisesti päälle. Jostain syystä minua ei naurattanut lainkaan.

Nelisen vuotta perustettu orkesteri on ehtinyt tehdä paljon keikkoja, mutta allekirjoittanut näki yhtyeen ensimmäisen kerran viime lauantaina Wanhalla Rahtilaivalla Turussa. Kun kuulin keikasta, oli lauantai-illan suunnitelmat sillä selvät. Sana oli kiertänyt muutekin; laivabaari oli yhtyeen toisen setin aikana aivan täynnä.

Whole Lotta 70'sin keikka kattoi laajalti 70-luvun rockmusiikia purkasta ja jytään. Mukana oli koko kyseisen vuosikymmenen kirjo Black Sabbathista Queeniin, Sweetistä CCR:n kautta Rolling Stonesiin, Uriah Heepistä Kissiin, Doorsiin sekä Alice Cooperiin ja Osmondsiin.

Bändi soitti pirun tiukasti yhteen. Soundit olivat hyvät ja äänenvoimakkuudessa ei säästelty. Laulaja John C. Heat osoittautui vallan loistavaksi esiintyjäksi ja keulakuvaksi, eikä basisti Masakaan paljon huonommaksi pistänyt.

Laivan kansi tömisi siihen malliin, että hetken jo ajattelin sen irtoavan liitoksistaan. Kertaakaan minun aikanani Rahtiksessa ei ole ollut näin kovaa meininkiä. Toisen setin aikana jengi jorasi ja lauloi mukana kuin sekopäälauma. 

Enpä hetkeen muista paremmalla keikalla olleenikaan. Whole Lotta 70's -debyyttini ei olisi voinut tämän paremmin alkaa. 

Arno Carlsted - Takapirujen kuningas

Hämeenlinnalainen toimittaja Kimmo Miettinen on entinen levy-yhtiömoguli ja suomalaisen punkrockin kummisetä. 2009 ilmestyi hänen toinen varsinainen kirjansa. Se käsitteli miestä nimeltä Arno Carlsted.

A.C. - Takapirujen kuningas (Like) on mielenkiintoinen kertomus miehestä, jollaista ei varmasti ole toista Suomessa ollut. Eikä koko maailmassa.

Miettinen tutustui poikavuosinaan 70-luvun alussa Carlstediin, joka tuolloin toimi levykauppiaana Hämeenlinnassa. Mies oli jo keski-ikäänsä mennessä ehtinyt kokea vaikka mitä. Tahti ei laantunut viimeisinä vuosikymmeninäkään. Carlsted menehtyi tämän vuoden elokuussa 86-vuotiaana.

1927 syntynyt Carlsted  toimi nuorukaisena Valpon (valtiopoliisi) agenttina sodanaikaisessa Helsingissä. Nuorelle sällille jännittävä työ haihtui dokumentteineen kuin tuhka tuuleen Suomen hävittyä sodan ja Neuvostoliiton alkaessa vaikuttaa poliisiviranomaistenkin arkeen.

Seuraavat pari vuosikymmentä vierähti elokuvabisneksessä, jossa Carlsted toimi pääasiassa tuottajana. Ohjaajat kuten T.J. Särkkä, Jörn Donner, Matti Kassila, Mikko Niskanen ja Teuvo Tulio olivat hänen yhteistyökumppaneitaan. Legendaarisin Carlstedin tuottamista elokuvista lienee 1966 valmistunut, Mikko Niskasen ohjaama Käpy selän alla.

Carlsted ei liioin kainostele menneitä muistellessa.

"Muutaman metrin päässä parkkipaikasta he huomasivat, että Olavi Virran Yhdysvaltojen suurlähetystä ostama upa amerikanrauta keikkui kummallisesti. Sisällä autossa olivat Puupää-elokuvan tähdet Virta ja Ruth Johansson. Siiri Angerkoski, rouva Justiina Puupää, koko kansan rakastama äidillinen hoivaajahahmo ja herttaisen humorististen mammaroolien tulkki, hihkaisi: "Jos tuossa autossa ei nyt nussita, niin sitten ei nussita missään!"

1970-luvun alussa alkanut levykauppiaan ura laajeni 80-luvulla viihdebisnekseen. Carlstedin toimesta Suomen ensimmäinen heavyrockfestivaali järjestettiin Hämeenlinnassa Ahveniston moottoriradalla. Giants Of Rock jytisi vuosina 1987-1992, jonka jälkeen sitä vielä yritettiin jatkaa erinimisenä.

Giantsissa esiintyivät muun muassa Dio, Anthrax. Sepultura, Helloween, Winger ja U.D.O. Kirjasta selviää minkälainen joukko tuon ajan bändejä oli sinne tuloillaan tai ainakin suunnitteluasteella. Valitettavasti Faith No More, Poison, Megadeth, Slayer tai Great White eivät koskaan Ahvenistoa nähneet.

Vaikka etenkin 80-luvun lopulla elettiin valtaisaa heviaikaa, olivat Giants Of Rockin viiden tuhannen ihmisen kävijämäärät suorastaan kärpäsenpaskoja tämän päivän menoon verrattuna. Nykyään liput viedään käsistä kun vaikka Iron Maiden, Judas Priest tai Metallica saapuvat maahan. Niinpä Carlstedille jäi Giantseista mukavat 600 000 markan velat.

Carlstedin mukaan Ahvenistolle yritettiin erillisiin ulkoilmakonsertteihin jopa Rolling Stonesia, ZZ Topia ja Metallicaa.

1990-luvulla Carlsted toimi kymmenisen vuotta Remu Aaltosen managerina. Tästä riittääkin tarinaa ehkä eniten koko kirjassa. Mies ei muistele erityisellä lämmöllä entistä suojattiaan. Teoksen mukaan Remu on hankala ja kiittämätön ihminen. Moinen uutinen ei tullut ainakaan minulle yllätyksenä.

Palstatilaa saa myös kitaristi Andy McCoy. Hän soitti kesällä 1995 soitti Remun bändissä parikymmentä keikkaa, kunnes sai potkut.

Calrstedin hommat eivät loppuneet Remun hoivaamiseen, vaan jatkuivat sairasteluista huolimatta aivan viime vuosiin saakka.

A.C. - Takapirujen kuningas on harvinaisen mielenkiintoinen elämänkertateos. Erittäin harva ihminen kokee näin tapahtumarikkaan elämän.

Miettinen ja Carlsted. 

Crossfire Hurricane

50-vuotta juuri täyttänyt The Rolling Stones lienee kaikista maailman bändeistä legendaarisin. Tai no, ehkä ainakin maanmiestensä The Beatlesin jälkeen.

The Rolling Stones 60-luvun loppupuolella.

YLE Teema esitti jokin aika sitten dokumentin Rollerien alkutaipaleesta. Crossfire Hurricane (2012) on Brett Morgenin ohjaama elokuva, jossa haastatellaan bändin jäseniä ja näytetään valtava määrä vanhoja filminpätkiä. Leffa ei niinkään nojaa musiikkiesityksiin, koska kokonaisia kappaleita ei kuulla kuin muutama.

Tyypillisestä dokumentista Crossfire Hurricane eroaa siinä, että Rollarien (Mick Jagger, Keith Richards, Charlie Watts, Ronnie Wood, Mick Taylor, Bill Wyman) kertojaäänet on kauttaaltaan leikattu arkistofilmien päälle, eikä puhuvia päitä näy lainkaan. Aluksi ratkaisu hämmensi hiukan ainakin minua, mutta pian siihen tottui. Ukkelien äänet oppi erottamaan tuota pikaa. Mick Jaggerin ja Keith Richardsin ääntelyt tosin tunnistin ennestäänkin.

Dokumentti alkaa 60-luvun alusta ja päättyy 80-luvun alun kiertueeseen, jonka pohjalta julkaistiin 1982 livelevy  Still Life. Kauemminkin bändin historiaa olisi mielellään katsellut. Nyt siitä jäi viimeiset 30  vuotta puuttumaan. Olkoonkin, että musiikillisesti Rolling Stones ei ole sinä aikana saanut juuri mitään mielenkiintoista aikaiseksi.

Oman "Rollari-urani" huipennus oli kesäkuussa 1995. Tuolloin pääsin turkulaisporukan mukana apuroudariksi Rolling Stonesin konserttiin Helsinkin Olympiastadionille. Reissu kesti muistaakseni kolme päivää. Lavasteet olivat valtavat ja kuljetusrekkoja oli kymmeniä. En muista enää tarkkaa lukua. Samaan aikaan Norjassa purettiin tai rakennettiin vastaavaa spektaakkelia.

http://www.rollingstones.com/crossfire-hurricane/

Kitarapoppia englanniksi

Yle Teeman Elävässä arkistossa esitettiin maaliskuun 21. päivä jakso nimeltä Kitarapoppia englanniksi. Ohjelma oli tehty vuonna 2007, mutta on aikoinaan jäänyt ainakin minun ulottumattomiin.

Toimittaja Harri Hakasen asiantuntevasti juontamat Elävän arkiston ohjelmat ovat mielenkiintoisia, ja niitä soisi tulevan uusintoina useamminkin. Sarjassa on käsitelty muun muassa suomalaisen heavy metallin alkuvaiheita. Jaksossa vieraana oli Sarcofagus -yhtyeen Kimmo Kuusniemi.

Sarcofagus


Sarcofagus ei ollut kitarapoppia, vaikka englanniksi lauloikin. Bändin mikrofoniin hönkäilivät nykyään paremmin Havana Blackista tunnettu Hannu Leiden ja myöhemmin Jukka Homi. Hänet tunnetaan nyttemmin Jukka Lewiksenä, joka soittaa bassoa Yössä. Mies on myös hevibändi OZin basisti, jossa hän tosin esiintyy Jay C. Blade -nimisenä.

En ole koskaan suuremmin ollut Elävän arkiston jakson mukaisen englanninkielisen kitarapopin fani, vaikka esimerkiksi Beatlesista olen pienestä pitäen tykännytkin. 90-luvun puolivälissä tältä musiikilta ei voinut välttyä missään. Silloisessa kantakapakassani Tinatuopissakin soi lähes taukoamatta Oasiksen ensimmäinen levy Definately Maybe.

Tuolloin Oasis lähinnä vitutti, mutta 1995 ilmestyneestä kakkoslevystä (What's The Story) Morning Glory jo tykkäsin. Siinä oli Rolling Stonesin mieleen tuovia kappaleita ja meno muutenkin astetta reippaampaa.

Kitarapoppia englanniksi -ohjelman suomalaiset bändit tulivat kaikki aikoinaan tutuiksi, jos ei nyt keikalla, niin vähintään Rumba- ja Soundi -lehtien kautta. Ainakin Pansies, Super, Supperheads ja Poverty Stinks mainittiin ohjelmassa useaan otteeseen.

Supperheadsin näin talvella 1995 Kårenilla keikalla. Muistan pitäneeni esityksestä. Samana iltana lavalla oli muutama muukin bändi, joista yhden nimeä en saa nyt millään päähäni... Moniosainen nimi. Se levytti Poko Rekordsille. Tarkistus Pokon sivuilta ei sekään tuo tulosta, koska bändiä ei yhtiön kataloogissa lue. Mutta eipä siellä sen puoleen lue nokialaisen hevibändi Outburstinkaan nimeä, joka 80-luvulla oli Pokon leivissä.

Kitarapoppia englanniksi -lähetyksen mielenkiintoisin orkesteri oli Poverty Stinks. Laulajakitaristi Jarmo Laine jutusteli mukavia Hakasen kanssa. 60-lukuista, hieman Beatlesin tapaista musiikkia soittanut helsinkiläisyhtye pakersi vuosikaudet, muttei päässyt koskaan ansaitsemaansa suosioon. Jostain syystä bändi kolahti meikäläiselle jo ensilevynsä Gargle Blaster aikoihin 1990. Seuraavana vuonna ilmestynyt Getting Deeper oli vielä parempi. Myöhemmistä levyistä muistan ainakin kaksi.

Kun Pearl Jam peruutti viime tipassa Ruisrockin keikkansa 1992, otettiin sen korvaajaksi alunperin sivulavalle sijoitettu Poverty Stinks. Bändi sai soitella päälavalla ja varmaan pitempäänkin kuin oli suunniteltu. Minua tällainen ratkaisu ei haitannut lainkaan, sillä Poverty Stinks voitti ja voittaa yhä mennen tullen tyhjänpäiväisen Pearl Jamin. Käsittämätöntä, näin mitäänsanomatonta musiikkia tehnyt yhtye kohosi miljoonamyyntiin. Minun puolestani näiden kahden orkesterin suosiot olisi voinut kääntää toisinpäin.

Suomalaisen kitarpopin huippuna pidän Poverty Stinksin vuonna 1993 ilmestynyttä Summer Will Never End -kappaletta.

Pena 40-vuotta

Lauantaina 5. marraskuuta vietettiin Turun Rientävän urheilutalolla Mika "Pena" Penttisen 40-vuotisjuhlia. Varsinainen syntymäpäivä on vasta kuun puolivälissä, mutta tähän rakoon pippalot oli sopiva sovittaa.

Rientävän urheilutalo oli ainakin minulle entuudestaan tuikituntematon. Samoin koko kaupunginosa, joka on kai Pohjolaa tai Juhannuskukkulaa. Ennen minulla ei olekaan ollut mitään asiaa Köydenpunojankadun ja Vakka-Suomentien väliselle alueelle. Jossain siellä on kuulemma Semafori -niminen pubikin. Äkkiseltään tuntuu, ettei se varmaan ole kovin vilkas kapakka. Mutta mene ja tiedä.

Kävin pari päivää ennen katsomassa missä Rientävä ja Juhannuskatu 7 sijaitsee. Se löytyi ihme kyllä heti. Rientäväntalon vastapäätä oli kerrostalon kivijalkaliiketilaan tehty suolahuone ja toinen pulju taisi olla arkkitehtitoimisto. Sen täytyi olla sama paikka, jossa aikoinaan oli elintarvikeliike. Kaupassa myytiin olutta alaikäisille. Sama liike se olikin, kun asiaa myöhemmin eräältä tuttavalta tiedustelin. "Lihatkin olivat  sinertäviä", hän muisti mainita kaupan einespuolesta.

Penttisen juhlissa oli vieraita kolmisenkymmentä. Suurin osa oli minullekin jonkin sortin tuttuja. Jani "Putkonen" Harron kanssa emme olleet ottaneet kuppia moneen vuoteen. Nyt sekin puoli tuli hoidettua, kun tarjoilupuolikin pelasi varsin hienosti.

Illan live-esiintyjänä piti olla esimerkiksi salolaisesta punkyhtye God's Lonely Menistä tuttu Vesa Vahtera. Hän kuitenkin peruutti osallistumisensa sairauden takia, joten melko viime tipassa tilalle kutsuttiin Rane Salo. Mies on tuttu Turun musiikkipiireistä. Hän vaikuttaa ainakin Crackwhore -orkesterissa.

Ranen settiin kuului parisenkymmentä biisiä. Trubaduurien vakiolaulut kuten Hotel California, Have You Seen The Rain tai Teuvo, maanteiden kuningas eivät olleet näiden joukossa. Rane oli hyvällä maulla valinnut muun muassa David Bowieta, Eddie Cochrania, Guns 'N Rosesia ja Nine Inch Nailsia soitettavakseen.

Rolling Stonesin Wild Horsesista Rane tuumi, "ettei ehkä osaa käsitellä kappaletta sen vaatimalla tavalla." Kyllä hän osasi. Paljon paremmin kuin Andy McCoy ja Dave Lindholm syyskuussa Turun Klubilla.

Judas Priestin Turbo Loverista kuultiin erikoinen, mutta hyvä, sovitus. Kappaleen aikana nähtiin parketilla myös illan ensimmäinen ilmakitaristi.

Ranen osuus oli ainakin minulle aikamoinen yllätys. En odottanut oikein mitään, koska en tiennyt miehen kykyjen olevan tätä tasoa. Ainoa haittapuoli oli turhan kova volumenkäyttö. Hänelle soisi trubaduurikeikkoja enemmänkin.

Rane

Juhlakalu vasemmalla.

Myös Jussilla (vas.) ja Ranella (kesk.) oli 40-vuotispäivät. Ranella jopa juuri 5. marraskuuta.

Olen tuntenut Mika Penttisen vuodesta 1980. Todennäköisesti olin siltä osin hänen vanhin tuttunsa tuona iltana. Välillä yhteydenpito on ollut todella tiivistä, välillä hiukan vähemmän. Toivottavasti tuttavuuttamme on edessä vielä ainakin toiset 31 vuotta.

Andy McCoy & Dave Lindholm ADHD Hard Drive Tour

Andyn ja Daven yhteiskiertue ei lupaillut hyvää. Youtubesta katsomani pari pätkää olivat kauheaa sontaa. Vahvasti päihtynyt McCoy huuteli yleisölle solvauksia ja yritti pysyä pystyssä baarijakkaralla. Siinä sivussa hän raakkui mikrofoniin jotain epämääräistä ja rämpytti kitaraansa. Ryhdikkäämpi Lindholm oli luotettaampi kuten yleensäkin.

"Dave ”Isokynä” Lindholm (oikealta nimeltään Ralf-Henrik Lindholm; s. 31. maaliskuuta 1952 Helsinki) on suomalainen kitaristi ja laulaja-lauluntekijä, joka on oman pitkän uransa lisäksi esiintynyt monien muiden nimekkäiden artistien kanssa.

Helsinkiläinen Dave muutti Tampereelle jo 80-luvun alussa. Lindholmin teksteissä on paljon urbaania, mutta niissä ovat myös luonto ja maaseutu usein läsnä. Hän on elämän yksinkertaisen kauneuden ja siihen sisältyvän toivon havaitsija, joka tekee havainnostaan ja sen sisäisestä kosketuskohdasta laulun.
Lindholm on levyttänyt suuren määrän sekä suomeksi että englanniksi. Lindholmin tunnetuimpia kappaleita ovat ”Pieni ja hento ote”, ”Jazzikansa tulee”, ”Sitähän se kaikki on”, ”Kaikki menee seinään”, ”Joo, joo, mä rakastan sua” ja ”Annan kitaran laulaa vaan”." (Wikipedia)

Koska työvuorot sattuivat sopimaan, päätin kuitenkin mennä keskiviikkokeikalle Turun Klubille. Aloitusajaksi oli merkitty 21. Se sai epäilemään, etteivät herrat siitä huolimatta ajoissa estradille astele. Mutta kas kummaa, ihmeiden aika ei ollutkaan ohi. Illan sankarit olivat vain kymmenisen minuuttia myöhässä.

"Andy McCoy (oik. Antti Hulkko, s. 11. lokakuuta 1962, Pelkosenniemi) on suomalainen rock-muusikko. Hän on Hanoi Rocks -yhtyeen kitaristi, taustalaulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Lisäksi McCoy tunnetaan mm. ensimmäisen suomalaisen levyttäneen punkyhtyeen Briardin ja ensimmäisen Pelle Miljoona Oy:n kitaristina. McCoy on myös tunnettu värikkäänä "elämäntaparokkarina".

Andy McCoyn synnyinkunta Pelkosenniemi paljasti patsaan suurelle pojalleen heinäkuussa 2009. Mäntypuisen patsaan veisti McCoyn setä Matti Hulkko." (Wikipedia)

Dave Lindholm otti heti keikan alussa statistin roolin. Valokeikassa oli Andy McCoy. Mies lauloi suurimman osan kappaleista ja vaihtoi kitaroitaan ahkerasti. Lavan takanurkassa päivystänyt roudari sai rampata vastaanottamassa keppejä vähän väliä. Baarijakkaroilla istuneet herrat eivät olleet juurikaan päissään, koska sen olisi huomannut etenkin Andyn välispiikeistä. Nyt ne pysyivät aisoissa ja päähuomio oli itse musiikissa.

En ole koskaan arvostanut McCoyta erityisesti kitaristina. Minusta hän on lähinnä biisintekijä. Siksi monet yltiöpäiset arviot hänen kyvyistään käsitellä tuota kielisoitinta kummastuttavat. "Yksi maailman kovimmista kitaristeista". Mielestäni Dave Lindholm hallitsee homman paremmin. Hän ei tarvitse siihen viittä-kuutta eri kitaraa, kun homman voi hoitaa yhdellä ja samallakin. Hänen soittonsa ei ole hapuilevaa, vaan ryhdikästä.

Noin tunnin ja vartin kestänyt keikka keräsi Klubin lähes täyteen. Etukäteen arvelin, ettei paikalle juuri ketään eksy. Väärässä olin. Tuttuja naamoja näkyi hämmästyttävän vähän. Senkin edestä oli aivan vierasta sakkia, tiedä sitten mistä päin mahtaneet keikalle suunnata. Andyn kännitoikkaroinnellaan hankkima markkinapelleleima on niin vahva, että nauramaan tulleet joutuivat tällä erää pettymään - pääasia olikin musiikissa.

Keikalla kuultiin 50-, 60- ja 70-lukujen rock- ja bluesklassikoita. Välillä touhu meni lieväksi hapuiluksi, kun McCoy innostui lurittamaan mustalaissäveliä, deltabluesia, flamengoa ja ties mitä Lindholmin kummastellessa vieressä. Suurimman osan aikaa yhteispeli kuitenkin toimi.

Esitykseen sisältyi muutama erinomainen kappale. Rolling Stones -lainat Wild Horses ja Street Fighting Man. Andyn ja Nasty Suiciden The Suicide Twins -kokoonpanon vuonna 1986 levyttämä Silver Missiles And Nightingales. Vanha kantribiisi Shot Full Of Love, jonka kuulin Andyn versiona ensimmäisen kerran suomalaisella Hotrocks -kokoelmalla vuonna 1987. T-Rexin Get It On ja Mott The Hooplen All The Young Dudes saivat nekin onnistuneen käsittelyn.

McCoyn pääosin laulamat kappaleet oli sovitettu hyvin. Miehen lauluääni on yleensä kammottavaa kuunneltavaa, mutta nyt pahimmat räkäkähinät rajoittuivat vain pariin ralliin. Vahvasti alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena ollessaan Andyn ääniala muuttuu tyydyttävästä varislintua muistuttavan luontokappaleen ääneksi.

Näin Daven ja Andyn ensikerran yhdessä lavalla loppuvuonna 1991 Turun Kårenilla. Tuolloin mukana oli nyttemmin jo edesmennyt amerikkalainen kosketinsoittaja Nicky Hopkins, jonka meriitteihin kuului muun muassa Rolling Stonesin levyillä soittaminen. Musiikillinen anti ei ollut silloin lähelläkään tätä keikkaa. Tiettyä nostalgia-arvoa Kårenin vedolla silti on. Pian viisikymppinen McCoy ja kuusikymppinen Lindholm ovat näköjään kehittyneet noista ajoista.