Kingston Wall - Petri Wallin saaga

Viljami Puustisen kirjoittama Kingston Wall - Petri Wallin saaga (Like 2014) saapui vihdoin luettavaksi tähänkin talouteen. Siitä suuri kiitos Miika Hyttiselle. Nopeasti luettu eepos on kuluvan vuoden kohutuimpia ja kehutuimpia rokkikirjoja.

Puustinen on haastatellut teostaan varten kymmeniä Petri Wallin tunteneita ihmisiä. Helsingissä vaikuttanut Walli (1969-1995) oli kolme albumia ja lukuisia hienoja keikkoja tehneen Kingston Wall -yhtyeen kitaristilaulaja ja pomo. Hän oli tunnetun muusikon Hasse Wallin pikkuveli.

Orkesteria pidettiin suuressa arvossa jo sen elinaikana 90-luvun alussa, mutta nyttemmin bändi on kohotettu astetta korkeammalle pallille. Osin aivan syystä. Minusta tosin tuntuu, että suoranaisessa palvonnassa on hiukan mukana trendituulia.

Musiikillisesti Kingston Wall oli 60- ja 70-luvun rokkia. Bluesia ja progea, mukana ripaus alkuaikojen hevirokkia. Loppuaikoinaan yhtyeen tuotanto sai uusia ulottuvuuksia discon ja teknon kautta, kun Walli innostui näistä musiikkityyleistä.

Minulle oli yllätys, että Kingston Wall toimi kaikesta aikansa mediahuomiosta huolimatta melkoisessa marginaalissa. Yhtyeellä oli kova suosio pääkaupunkiseudulla, mutta muun Suomen paitsio kuulostaa hiukan oudolta. Kirjan mukaan levyt myivät vain pari tuhatta kappaletta, joka sekin yllätti. Ehkä sitä ei 20 vuotta sitten osannut ajatella. Orkesteri status kun on nykyään paljon isompi kuin elinaikanaan. 

Petri Wallin tarina soljuu lapsuudesta elämänsä viimeiseen päivään, joka oli kesällä 1995. Tuolloin hän teki itsemurhan hyppäämällä Helsingin Töölön kirkon tornista. Se, miten nuori muusikko päätyi tällaiseen ratkaisuun ei varsinaisesti selviä. Tapausta yritetään ratkoa Wallin bändikaverien, läheisten ja hänet tunteneitten kesken. Huumeilla mässäillään yllättävän vähän, vaikka ne päähenkilön elämään kiinteästi kuuluivatkin.

Puustinen on tehnyt hyvää työtä kasatessaan lukemattomista haastatteluista tällaisen kokonaisuuden. Osa tekstistä on väkisinkin hänen omia olettamuksiaan ja päätelmiä. Teos tuo jollain lailla mieleeni muutama vuosi takaperin ilmestyneen kirjan Cisse Häkkisestä. Tuo kvasidokumentti on viihteellisempi kuin tämä, mutta Walli ei ollutkaan Cisse -tyyppinen hahmo.

Kingston Wallin keikkoja on kovasti hehkutettu varsinkin kirjan ilmestymisen jälkeen. Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä omien sanojensa mukaan kokenut huimia Kingston Wall -keikkoja. Ja monta. Vähän sama kuin muinaiset Helsingin Kulttuuritalon keikat, jossa kaikki aikalaiset muka näkivät Jimi Hendrixin ja Led Zeppelinin.

Omalle kohdalle orkesteri osui muutaman kerran. Varmaksi muistan nähneeni bändin ainakin  Nummirockissa, Turussa Ruisrockissa ja Kårenilla sekä Citysoundissa Humalistonkadulla.

Kirjaa lukiessani silmään pistivät monet asiavirheet. Rockiin vihkiytymätön niitä tuskin huomaa, mutta kaltaiseni aktiiviharrastaja saa nyrpistellä silmäkulmiaan tuon tuosta. Huteja on yllättävän paljon.

"80-luvun loppu oli Suomessa yleisesti vaikeaa aikaa englanninkielisille bändeille, mutta Walli otti sen haasteena", kertoo Kingston Wallin alkuaikojen rumpali Petteri Ståhl. Että mitenkä? Voiko suomalaisessa musiikkihistoriassa parempaa aikakautta ollakaan englanninkieliselle yhtyeelle kuin 80-luvun loppu?

Maa suorastaan tulvi kolmannella kotimaisella laulavia orkestereita. Keikkaa oli vaikka muille jakaa ja levyt moninkertaisesti nykypäivään verrattuna. Nousukausi oli suurimmillaan ennen 90-luvun alun lamaa. Ulkomaillekin kovasti tähyiltiin, mutta sinne harva pääsi ennen vuosituhannnen vaihdetta. Bändit kuten Melrose, Smack, Havana Black, Bogart Co., Boycott, Gringos Locos, Zero Nine,  Hearthill, Peer Günt ja The Nights Of Iguana olivat 80-luvun lopun kuninkaita. 

Piirpauken ensimmäisen albumin kerrotaan ilmestyneen 1972, vaikka se putkahti kauppojen hyllyille kolme vuotta myöhemmin. Led Zeppelin hajosi vuonna 1980, eikä vuotta myöhemmin, kuten kirjasta saa käsityksen. Gary Moore teki ensimmäisen blueslevynsä 1990, eikä 80-luvun lopulla. Häntä syytetään "Pepe Ahlqvistin kanssa vesittäneen bluesin pateettisilla tulkinnoillaan".

Tietenkään Kingston Wall - Petri Wallin saagaa ei ole tarkoitus lukea kuin piru Raamattua. Moiset asiavirheet ja kommentit vaan häiritsevät muuten ansiokaassa kirjassa.

Black Rose - Phil Lynott ja Thin Lizzyn tarina

Mark Putterfordin kirjoittama teos irlantilaisbändi Thin Lizzyn nokkamiehestä Phil Lynottista ilmestyi alunperin vuonna 1994. Taannoin se saatiin kirjakauppoihin suomenkielisenä.

Phil Lynott on epäilemättä eräs rockhistorian legendaarisimmista henkilöistä. Vaikka miehen tuotanto käsitti lukuisia hienoja levyjä ja hittibiisejä, tuo myyttiin oman lisänsä nuorena kuoleminen. Lynott siirtyi taivaalliseen orkesteriin alkuvuodesta 1986, vain 36-vuotiaana.

Lynott syntyi vuonna 1949 Dubliniin irlantilaisäidin poikana. Philomena Phyllis Lynott oli reissullaan treffannut mustaa merimiestä. Lopulta hän sai tältä jotain sellaista, johon punaposkiset irkkupojat eivät kyenneet. Niin syntyi katoliseen sukuun avioton mulattipoika, jonka äiti joutui pian antamaan omien vanhempiensa kasvatettavaksi. Pikku-Phil oli kummajainen kotiseudullaan.

Hankalista lähtökohdistaan huolimatta Lynott nousi 70-luvulla menestyneen irlantilaisyhtyeen pääjehuksi ja suurimmaksi mustaksi rokkitähdeksi sitten Jimi Hendrixin.

Kirjaan alussa kerrataan Lynottin lapsuus ja nuoruus, ensimmäiset bändit ja keikat. Huomattavasti kiinnostavammaksi teksti muuttuu, kun päästään käsiksi Lizzyn menestysvuosien kiertueisiin, levytyssessioihin ja miehintönvaihdoksiin.

Uutta informaatiota oli ainakin minulle, että Deep Purplen kitaristi Ritchie Blackmore oli suunnitellut Lynottin kanssa yhteistä bändiä vuonna 1972. Rumpaliksi kaavailtiin Purplen Ian Paicea. Jälkeenpäin ajatellen on parempi, ettei siitä tullut mitään. Olisi meinaan jäänyt Purplen loistava Machine Head -levy (-72) tekemättä ja todennäköisesti paljon muutakin herkkua.

Lynottin johtama Thin Lizzy alkoi saada paremmin menestystä 70-luvun viimeisellä puoliskolla. Lopulta sitä piisasikin niin paljon, että Lynottista tuli kirjan mukaan tavattoman hankala ihminen ja päihderiippuvainen.

Huippuvuosinaan Lizzy tehtaili hittejä melkein liukuhihnalta. Nykyään näitä ralleja voi kuulla suomalaisiltakin radiokanavilta vaikkapa matkalla lähimpään ostoskeskukseen. Todennäköisesti aika moni tunnistaa orkesterin Thin Lizzyksi, mikäli kuulee esimerkiksi The Boys Are Back In Townin, Jailbreakin tai Waiting For An Alibin.

1977 Thin Lizzy vieraili Turun Ruisrockissa. En muista koskaan kuulleeni keneltäkään aikalaiselta keikasta mitään. Ilmeisesti kovin syvää vaikutusta se ei sitten tehnyt, tai sitten paikallaolijat eivät vielä tuolloin ymmärtäneet hyvän päälle.

Thin Lizzy pantiin kuoppaan 1983. Tuolloin ilmestyivät minun mielestäni yhtyeen paras levy Thunder And Lightning. Sitä seurasi viimeiseltä kiertueelta nauhoittettu tupla-live Life.

Lynott yritti vielä jonkin aikaa uraa Grand Slam -bändinsä kanssa ja teki yhteistyötä entisen Lizzy-kitaristi Gary Mooren kanssa. Kun viina ja huumeet maistuivat yhä enemmän, oli tie takaisin musiikkimaailman huipulle tukossa. Niin oli myös miehen kroppa. Viimeisen kerran sankarimme sulki silmänsä 4. tammikuuta 1986.

Thin Lizzy koottiin uudelleen 1996. Mukana oli jokunen yhtyeen entinen jäsen. Bändi esiintyi vielä jokin aika sitten Thin Lizzy -nimellä, mutta vaihtoi tittelinsä Black Star Ridersiksi viime joulukuussa.

Kane Records elää

Turun Sanomat uutisoi viime vuoden tammikuussa, että legendaarinen turkulaislevykauppa Kane Records lopettaa toimintansa.
http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/185505/Legendaarinen+Kane+Records+lopettaa+Turussa

Lehti uutisoi asian myös taloussivuillaan
http://www.taloussanomat.fi/kauppa/2011/01/04/ts-verkko-kaatoi-kane-recordsin/201183/12


Vuodesta 1976 toiminut Kane Records ei kuitenkaan laittanut kokonaan pillejä pussiin, vaikka eilisen galluppini perusteella kaikki tuttuni niin luulivatkin. Levyliikkeellä on netissä omat sivut, jossa on lukematon määrä levyjä kaupan. http://www.kane.fi/prestashop/fi/


Viime viikonloppuna eräs tuttava oli tilaamassa Kanen sivuilta levyjä, jolloin innostuin itsekin surffaamaan saman aiheen parissa. Lopulta löytyikin viisi levyä, jotka klikkasin tilaukseen kaverin levyjen lisäksi.

Kane Recordsin muovikassi vuosien takaa.


Kanen varasto on Turun Luolavuoressa, osoitteessa Liisankatu 12. Omistaja Reijo Kanervan kanssa on sovittavissa jos haluaa hakea tilaamansa lätyt sieltä, jolloin välttyy postikuluilta.

Tuoreimmat levyostokseni.


En tarkkaan muista milloin kävin Kanella asioimassa ensimmäisen kerran, mutta se ajoittuu joko vuoteen 1984 tai 1985. Liiketila oli tuolloin osoitteessa Kauppiaskatu 16, Turku. Pienehkö kauppa oli pullollaan lp-levyjä. Etenkin heviosasto oli hyvin edustettuna.

Kane myi älppäreitä muita kauppoja halvemmalla. Liekö sitten syynä kanadalaispainokset, jolloin levynkansi saattoi olla erilainen kuin normaalisti ja sisäpussinkin joko blanko tai läpinäkyvää muovia. Biisijärjestyskin saattoi näissä painoksissa heitellä. Kannet saattoivat myös olla ns. sahattuja eli pieni viilto oikeassa alareunassa ilmoitti painoksen olevan halpatavaraa.

Esimerkkejä "kanepainoksista". Sisäpussit muovia ja Gary Mooren Corridors Of Power normaalista poikkeavalla kannella.


Muistaakseni koko levynostajaurani halvimman kiekon olen saanut juuri Kanelta. Kauppiaskatu 16:n takapihalla oli käytettyjen levyjen osasto, jossa myyjänä toimi ainakin välillä Eddy Carlsson. Mies on tunnettu mm. Nite Time Jumpers ja Vilperin perikunta -orkestereista.

Amerikkalaisen hevibändi Metal Churchin kakkoslevy The Dark (-86) oli laarissa ja hintana vaivaiset kaksi markkaa. Kävin oikein tiskillä kysymässä voiko tämä pitää paikkaansa. Carlssonin mukaan asian laita oli juuri näin. Levykin vaikutti kaikkea muuta kuin käytetyltä, vaikka muistaakseni hän kertoi siinä olevan jotain vikaa. Hyvin se on kumminkin soinut tähän päivään asti.

Kane Recordsiin liittyy myös sellainen tarina, että loppuvuodesta 1989 he hakivat Turun Sanomien työpaikkailmoituksella levymyyjää. Tein hakemuksen ja pääsin haastatteluun. Kane sijaitsi tuolloin Yliopistonkadulla.

Jutustelin aikani Reijo Kanervan kanssa. Hän ilmoitti, että paikka olisi muuten minun, mutta koska varusmiespalvelukseni alkaa ensi kesänä, joutuisi hän palkkaamaan taas uuden työntekijän.

Kyllähän se silloin vitutti. Työskentelin sitten kalusteovitehtaassa, josta muistona 90-luvun puolivälissä puhjennut allergia ainakin kissoille ja koirille sekä siitepölyongelmat. 

Gary Moore 4.4.1952 - 6.2.2011

Gary Moore oli Pohjois-Irlannissa syntynyt kitaristi, jonka tunnetuimpia yhtyeitä olivat Colosseum II ja Thin Lizzy. Soolourallaan mies levytti laadukasta hard rockia, mutta siirtyi 90-luvun taitteessa bluesin pariin. Sitä hän soitteli viimeiset parikymmentä vuotta.

Gary Moore löydettiin kuolleena hotellihuoneestaan Espanjan aurinkorannikolta vuosi sitten. Ilmeisesti viina maistui liikaa. Viikatemies korjasi lahjakkaan soittajan pois alle kuusikymppisenä.

Näin Mooren lavalla muistaakseni kaksi kertaa. Provinssirockissa Seinäjoellä kesäkuussa 1990 ja Tall Ship Racessa Turussa heinäkuussa 2009. Molemmilla kerroilla Moore soitti bluesrockia koko keikan.

Ennen jälkimmäistä esiintymistä Turussa liikkui "varmoja huhuja", että Moore soittaisi "hard rock -setin" eli 80-luvun tuotantoaan. Näin ei valitettavasti ollut. Eipä silti, hyvinhän se blues upposi minullekin.

70-luvun tuotantoa oleva Parisienne Walkways meni Turussakin tällä lailla. Gary Moore todella tiesi miten kitara pannaan vinkumaan.

Eräs Gary Mooren tunnetuimmista kappaleista on peräisin Run For Cover -levyltä vuodelta 1985. Albumilla olivat mukana muun muassa entinen Deep Purple -basistilaulaja Glenn Hughes ja Thin Lizzyn nokkamies Phil Lynott. Viimeksi mainittu myös Out in The Fields -biisillä ja videolla.

Gary Moore kohosi hurjaan suosioon 1987 julkaistun Wild Frontier -levyn myötä. Sen tunnetuin kappale on suomalaisen Nightwish -yhtyeenkin myöhemmin levyttämä Over The Hills And Far Away.

Sääli, että mies jätti hard rockin jo 80-luvun lopulla. Onneksi perinnöksi jäi loistavia levyjä kuten Corrodors of Power (-82), Victims Of The Future (-83) ja Run For Cover (-85).

Gary Mooren blues-kauteen en ole koskaan jaksanut perehtyä tarkemmin. Miehen bluesrenkutuksia tunnistan sentään muutaman, koska jonkinmoisia hittejä niistäkin on tullut. Käsittääkseni häntä ei alan piireissä juurikaan arvostettu bluesmuusikkona. Liekö syynä sitten hard rock -tausta vai mikä. Hyvin tämä ainakin kulkee.

Whitesnake Turussa 2004

Viime päivinä levysoittimessani on soinut ahkerasti Whitesnaken tuotanto. Tietokoneen kautta Youtuben WS-pätkät ovat myös saaneet uusia katsojalukuja.

Sarjassamme Menneitä muistellessa, palaan ajassa seitsemän vuoden taakse. Tuolloin Whitesnake esiintyi Turun Elysee Arenalla. Luonnollisesti olin paikalla todistamassa moista ihmettä.

Konserttiarvio on julkaistu Sue-lehden nettisivulla marraskuussa 2004.

Whitesnake, Kilpi

17.11.2004 Elysee, Turku

Alunperin brittiläinen Whitesnake on hard rockin klassisimpia orkestereita. David Coverdalen luotsaama yhtye saapui Suomeen jo kolmannen kerran tänä syksynä ja ylitti odotukset.

Vuonna 1978 ensilevynsä Trouble'in julkaissut Whitesnake on käytännössä sama asia kuin laulaja David Coverdale (s. 1951). Mies on luotsannut bändiä vaihtelevalla kokoonpanolla ja aktiivisuudella läpi vuosien. Coverdale itse putkahti julkisuuteen 1973, kun hän sai pestin Deep Purplen laulajana Ian Gillanin jätettyä yhtyeen. Syksyllä -73, melkein heti nuoren Coverdalen liityttyä bändiin, Deep Purple sulkeutui studioon. Seuraavan vuoden alussa ilmestyi bändin ehkä paras levy Burn. Suuri yleisö oli kuitenkin tästä toista mieltä ja Purple jatkoi tasaista laskusuhdannettaan aina vuoteen -76, jolloin se hajosi. Coverdale ehti olla mukana kolmella Purplen studiolevyllä.

Purplen jälkeen Coverdale teki kaksi soololevyä, kunnes oli aika pistää Whitesnake pystyyn yhdessä vanhojen Purple-miesten Jon Lordin ja Ian Paicen kanssa. Rytmibluesista ja hard rockista aineksensa ammentaneella Whitesnakella meni lujaa 80-luvun alussa, jolloin se teki levyjä peräkanaa ja sai useita hittejä kuten Fool for Your Loving, Here I Go Again, Don't Break My Heart Again ja Guilty of Love. Homma kuitenkin lopahti vuonna 1984, kun Deep Purple päätettiin koota uudelleen ns. "mark 2" -kokoonpanossa, jossa lauloi Ian Gillan. Whitesnake menetti täten kosketinsoittajansa Jon Lordin. Rumpali Paice oli lähtenyt bändistä jo aiemmin ja soitellut muun muassa Gary Mooren kanssa. Purplen takia WS:n kanssa samoihin aikoihin hajosivat myös Rainbow (Ritchie Blackmore) ja Black Sabbath (Gillan), kun äijät palasivat tämän ehkä kaikkien aikojen legendaarisimman hard rock/heavy -bändin pariin.

Pari vuotta maailmanmenoa ihmeteltyään ja kurkkuongelmistaan kärsittyään Coverdale sai maaliskuussa 1987 ulos uuden WS-kiekon, ytimekkäästi nimeltään 1987. Levystä tuli huikea menestys etenkin Still of the Night -kappaleen takia. Hittiputki jatkui syksyllä 1989 ilmestyneellä Slip of the Tongue -levyllä. Nyt WS oli valloittanut Amerikankin, jota se ei vuosikymmenen alussa vielä ollut onnistunut tekemään. Samalla musiikki oli lipsunut paikoin todella mauttoman kevyeen jenkkirockiin (Is This Love) ja alkuaikojen bluesvaikutteet oli kipattu roskakoriin.

90-luvulla WS toimi vain ajoittain ainakin minun tietääkseni. 1994 ilmestyi jenkkimarkkinoille suunnattu kokoelma uusine, kammottavine miksauksineen. Vuonna 1984 ilmestyneen Slide It Inin kappaleet olivat saaneet kermakuorrutuksen ja kaikki "muna" oli raa'asti poistettu. Välillä Coverdale puuhasteli entisen Led Zeppelin -kitaristi Jimmy Pagen kanssa. 1997 markkinoille tuli WS:n Restless Heart -levy ja samoihin aikoihin ilmestyi Japanissa nauhoitettu akustinen live Starkers in Tokyo, jossa Coverdalen lisäksi on mukana vain kitaristi Adrian Vandenberg. Levy on kaikessa pelkistyneisyydessään todella hieno.

Ylitarjontaa, yleisökatoa ja Kilpi

Mutta hypätäänpä lähemmäs nykypäivää. Sweden Rock Festivalilla kesäkuussa 2003 Whitesnake esitti niin hienon konsertin, että munat pois. Siksi olikin lupa odottaa paljon Elyseen keikalta, joka oli jo neljäs konsertti Suomessa tänä syksynä. On erittäin harvinaista, ellei peräti ainutlaatuista, että jokin maailmanluokan bändi kiertää tällä tavoin edestakaisin hyppien kuten Whitesnake. Elyseen keikalla huomasi jo yleisökatoa, koska bändi ehti syyskuussa soittaa Helsingissä täydelle jäähallille, marraskuun alussa Oulussa 3500 ihmiselle ja päivää ennen Turkua Tampereella noin kolmelle tuhannelle fanille.

Turun ennakkolippuja oli varman lähteen mukaan mennyt kaupaksi vain 1700 kappaletta, josta voi päätellä paikalla olleen noin pari tuhatta ihmistä. Elysee oli rajattu puoliksi valtavalla verholla ja lava oli keskellä jäätä. Permantotilaksi jäi täten noin yksi kolmasosa jäätilasta. Lehtereille olisi mahtunut väkeä vielä vaikka kuinka, mutta keikkaa oli hieno tiirailla mukavan väljästi, kun sai vielä koivet edessä olevalle penkille.

Illan lämmittelybändinä toimi turkulainen Kilpi, jonka kakkoslevy ll Taso ilmestyi hiljattain. Bändi soittikin enimmäkseen kyseisen levyn kappaleita. Soundit olivat hyvät ja porukkakin tuntui tykkäävän bändistä. Kilven tasan puolen tunnin settiin oli mahdutettu juuri sopiva määrä kappaleita. Hitit Nerokasta ikävää ja Sielut iskee tulta toki tulivat, mutta itse tykkäsin enemmän Kenen joukoissa seisot -viisusta ja hyvin paljon Whitesnake-tyyppisestä Savuna ilmaan -biisistä.

Käärmenäyttely alkaa
Whitesnake aloitti kello 21.10., eli neljäkymmentä minuuttia sen jälkeen kun Kilpi oli lopettanut. Taustakankaalle heijastui käärmelogo, jonka ympärillä oleva kaari hehkui eri väreissä koko keikan ajan. Simppeli, mutta toimiva ratkaisu. Bändi aloitti räväkästi Deep Purplen biisillä Burn, jonka aikana kuultiin myös Stormbringer melkein kokonaan ja sitten taas siirryttiin Burniin. Onnistunut medley, josta homma jatkui 1987-levyn Bad Boysilla.

Biisivalikoima oli oikeastaan kauttaaltaan onnistunut. Judgement Day, Crying in the Rain, Here I Go Again, Love Ain't No Stranger sekä ainoat alkuaikojen bluesvaikutteista muistuttavat kappaleet Ready An' Willing ja Ain't No Love in the Heart of the City kuulostivat pirun hyviltä. Nykykokoonpano oli sovittanut kaikki kipaleet uusiksi ja tahti oli alkuperäisiä levyversioita rivakampi, rankempi ja kitaravoittoisempi. Muinaiset Jon Lord -hammondit olivat enää muisto vain. Osin biisit oli tehty jopa tunnistamattomiksi, näin ainakin Don't Break My Heart Againin ja ensimmäisen encore-biisin, Trouble-levyn aloittavan Take Me With You'n kanssa. Ratkaisut olivat kuitenkin varsin onnistuneita, enkä usko että kovinkaan puritanisti sai tästä harmaita hiuksia.

David Coverdale jutteli biisien välillä niitä näitä, muttei mielestäni kuitenkaan liikaa. Miehen maantieto on sikäli heikolla pohjalla, että hän useampaankin otteeseen peräänkuulutti poroja. Jonkun tietoviisaan pitäisi varmaan kertoa miehelle, että niitä on tuolla vähän ylempänä. Moni valitti syyskuisen Helsingin-keikan jälkimainingeissa, että Coverdale harrasti yleisönlaulatusta enemmän kuin kylliksi. Turussa moiseen eri sorruttu, liekö sitten vähäinen yleisömäärä syynä siihen. Toki mikkiä ojennettiin yleisöön kuin kolehtikeppiä kansalle sunnuntaiaamun kirkonmenoissa, muttei kumminkaan häiritsevän usein.

Whitesnaken nykyinen kokoonpano (Reb Beach - kitara, Tommy Aldridge - rummut, Doug Aldrich - kitara, Timothy Drury - koskettimet, Marco Mendoza - basso ja Coverdale - laulu) on niin ammattitaitoinen ryhmä, etten muista koskaan nähneeni vastaavaa, yhtä tiukasti yhteensoitettua ja esitettyä konserttia. Yhtään heikkoa lenkkiä tuona marraskuisena keskiviikkoiltana ei ollut. Basisti Mendozalle pitää antaa pisteet veikeästi lavaliikehdinnästä, joka ei kuitenkaan mennyt koomisuuden puolelle runsaasta velmuilusta huolimatta. Mies on myös hyvä laulaja, kuten Stormbringerin Glenn Hughes -lauluosuuksista pystyi havainnoimaan.

Rumpali Tommy Aldridge näytti jo alle kolmekymppisenä kuusikymppiseltä, vaikkei ole siinä iässä vieläkään. Sitä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää mairittelevana krediittinä, mutta äijän rumpalointi on jotain uskomatonta. Noin kymmenen minuutin rumpusoolossa ei ollut sekuntiakaan liikaa. Ensin Aldrige paukutti suht peruskamaa kapulat kädessä, mutta pian kepit lensivät yleisöön ja mies alkoi takoa paljain käsin. Ja se ei ollut mitään hentoista läpsyttelyä, vaan kunnon pauketta. Uskomatonta, mutta omin silmin ja korvin koettua, joten on pakko uskoa. Muinaisen Black Oak Arkansasin livevideolla vuodelta 1974 Aldrige toimi suurin piirtein samoin, mutta nyt kun sen näki itse, ei voi kuin ihmetellä miten se onnistuukin. Kitaristi Aldrichin soolo sen sijaan oli tyypillistä peruskamaa, joka ei säväyttänyt lainkaan, muttei toisaalta ollut vaivaannuttavakaan.

Parituntinen konsertti päättyi Still of the Nightiin. Uskon, että kukaan ei poistunut Elyseeltä pettyneenä. Tämähän nimittäin oli jotain aivan helvetin kovaa ja hienoa. Viimeistään tämä keikka myös näytti toteen, etten turhaan aloittanut Whitesnake-diggailuani vuonna 1981, kun nauhoitin radion Nuorten sävellahjasta Don't Break My Heart Againin. Nyt ei muuta kuin uutta levyä odottamaan. Oli se sitten studio- tai livelevy, yksi lysti. Huono se tuskin kumminkaan on.

Kimmo Jaramo