Kasarilevylistaus Facebookissa

Facebookissa on taas meneillään uusi suosikkilistaus. Tällä kertaa piti miettiä levyjä, jotka kolahtivat 80-luvulla, mutta eivät edusta ihan sitä kovinta kärkeä. Varsinainen suosikkilevyhaaste kun oli jo aiemmin.

Saan paljon tällaisia haasteita, enkä yleensä tohdi niistä kieltäytyä. Parin viime kuukauden aikana olen osallistunut näihin hyvinkin ahkerasti. Tänne blogiinkin saakka on päätynyt ainakin suosikkielokuva- ja sarjakuvalistaukseni. Jos nyt kerta vielä kiellon päälle ja sitten saakin olla.

Ei tehnyt tiukkaakaan pistää läjään viittätoista hyvää albumia. Levyt ja ylipäätään musiikkifanitus kun ovat olleet pääasiallinen harrastukseni 80-luvun alusta alkaen. Tässä ei ole mukana suuren yleisön yhtyeitä Iron Maidenin, Kissin tai AC/DC:n tapaan, vaan hiukan harvinaisempia karvapäitä.

Levyiltamien satoa

Viime viikonloppuna muutama kaveri oli kylässä iltaa istumassa. Yleensä se tarkoittaa sitä, että alkoholipitoisia juomia kuluu ja levysoittimessa soi rock'n'roll.

Kun tänään lajittelin vinyylilevyjä takaisin oikeille paikoilleen, katselin mitä kaikkea sitä tulikaan lauantaiehtoolla pyöritettyä.

Kun olen tiskijukkana, ei samaa lättyä jaksa kuunnella korkeintaan kuin toisen puolen eli sellaiset viisi-kuusi biisiä. Niinpä levyjä tulee vaihdettua usein. Cd-levyihin en ole koskenut aikoihin muuta kuin autossa.

Ainakin seuraavat älppärit soivat lauantaina.

Deep Purple: 24 Carat Purple
Status Quo: Never Too Late
Rose Tattoo: Assault & Battery
Scorpions: Taken By Force
Riff Raff: Give The Dead Man Some Water
Boycott: No!
Garbo: Pitkä tie
Sammal: Sammal
Dingo: Nimeni on Dingo
Popeda: Ei oo valoo
Blackfoot: Siogo
Savatage: Power Of The Night
Boston: Boston
Duran Duran: Rio

Vinyyli-iltapäivä

Viime lauantaina innostuin luukuttamaan lp-levyjä oikein urakalla. Sitä tulee turhan harvoin harrastettua, vaikka hyllyihin onkin kerääntynyt satoja älppäreitä. Esimerkiksi blogijuttuja naputellessa soi melkein aina Youtubesta joku kokonainen albumi. Tällä samaisella hetkellä se on The Doorsin Waiting For The Sun vuodelta 1968.

Lp-levyissä on aivan aivan oma hohtonsa ja maailmansa verrattuna cd-levyihin ja etenkin internetin suoratoistopalveluihin. Kansitaidetta, valokuvia ja biisien sanoja on mukava tutkia samalla kun levy soi.

Muutama vuosi takaperin rupesin jälleen ostamaan vinyylilevyjä lähinnä kirpputoreilta. Mukava harrastus kierrellä esimerkiksi Turussa Manhattanin tai Hassisen kirppiksillä. Joka kerta tarttuu vähintään yksi levy mukaan.

Viime lauantain musiikkeja kirjasin oikein ylöskin. Vetelin sattuman varaisesti levyjä esille sen kummemmin miettimättä. Aika monenlaista musiikkigenreä löytyikin, vaikka asiaa ymmärtämättämille jokainen noista kuulostaisi varmaan samalta jumputukselta. Lista näyttää seuraavanlaiselta.

Jack Starr: Out Of The Darkness
The Alarm: Declaration
Angel: On Earth As It In Heaven 
Alice Cooper: Killer
Def Leppard: Pyromania
Iron Maiden: Fear Of The Dark
Joan Jett: The Hit List
Exploited: Totally Exploited
Jackflash: Jackflash
Klamydia: Los Celibatos
Korroosio: Kyllä tytöt ymmärtää
Helix: Walking On The Razor's Edge
David Lee Roth: Eat 'em And Smile
Bonfire: Don't Touch The Light
Boston: Boston

Hård rockia kirpputorilta

Viime sunnuntaina kävin penkomassa Turun Länsikeskuksen kirpputorilla levylaareja. Kaverin antaman vinkin mukaan siellä olisi kaikenlaista mukavaa tarjolla.

Suurin osa hänen mainitsemistaan lp-levyistä oli jo päätynyt ahnaisiin käsiin. Löysin silti kolme älppäriä, joita ei yksinkertaisesti voinut jättää sinne. Hintakaan ei päätä huimannut. Omistan samat albumit cd-levyinäkin, mutta koska lp on paras formaatti, en epäröinyt marssia kassalle vinyylit mukanani.

Levyt edustavat ruotsalaista 80-luvun puolivälin hard rockia. Naapurimaassamme termi taipuu sujuvasti hård rockiksi. Genren tunnetuin yhtye oli Europe, joka vuoden 1986 jättihitillään The Final Countdown (jonka eräs kaveri aikoinaan käänsi muotoon "Viimeinen alastulo") tuli tunnetuksi Suomessakin. Olin tietoinen Europesta jo pitkään ennen tuota etenkin ruotsalaisen Okej -nuortenlehden takia. Tilasinkin läpyskää noin vuoden verran vuosikymmenen puolivälin paikkeilla.

Mainittu The Final Countdown ei kumminkaan sisälly kumpaakaan ostamaani älppäriin. Kyseiset levyt ovat Europen kaksi ensimmäistä albumia, joista 1983 ilmestynyt debyytti on nimetty simppelisti yhtyeen mukaan ja toinen, 1984 ilmestynyt Wings Of Tomorrow.

Wings Of Tomorrowilla Europe on selvästi kehittyneempi orkesteri kuin debyytillään. Ruotsin rockin mestaruuskisat kaksi vuotta aiemmin voittanut ryhmä on saanut aikaiseksi paljon parempia kappaleita ja onpa levyllä yhtyeen ehkä rankin hevirypistys Scream Of Angerkin.

Balladi Open Your Heartista tehtiin myöhemmin uusi versio 1988 ilmestyneelle ja vahvasti Amerikan markkinoille suunnatulle Out Of This World -levylle. Hyvä levy sekin, mutten näe uudessa versiossa oikein mitään parempaa kuin originaalissa. Ehkä amerikkalaiseen makuun se sitten toimi.

30 vuotta sitten Europen perässähiihtäjiä ja kollegabändejä riitti Ruotsissa. Eräs tunnetuimmista oli Treat, joka teki loistavan levyn vuonna 1985. Debyyttialbumi Scratch And Bite on yksi genrensä merkkipaaluista. Hienoja ja tarttuvia biisejä piisaa peräkanaa.

Jos Europen pojat olivat kiiltokuvaimagollaan tyttöjen suosiossa, ei Treat paljon pahemmaksi pistänyt. Muusikot tuskin katselevat vanhoja pressikuviaan kovinkaan ylpeinä. Tai jos, niin sitten on miehessä vika.

Europe on ollut 90-luvun alun hajoamisensa jälkeen jälleen reilut kymmenen vuotta kasassa ja levyttää edelleen. Yhtyeen musiikki on nykyään aikalailla erilaista kuin 80-luvulla, eikä jättisuosiota ole enää saavutettu. Tuskin laulaja Joey Tempest ja kumppanit sellaisesta haaveilevatkaan. Luulisi 80-luvun lopulla olleen sellaista haipakkaa, että se riitti.

Myös Treat lopetti 90-luvun alkupuolella kun hard rock meni pois muodista grunge-villityksen ja Seattle-bändien kuten Nirvanan takia. Orkesteri on ollut ainakin viimeisen vuosikymmenen taas koossa ja julkaissut pari albumiakin, joista uusin Ghost Of Graceland ilmestyi tänä vuonna.

35 vuotta vinyylilevyostoksia

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 35 vuotta siitä kun ostin ensimmäiset lp-levyni. Fazerin Musiikkikerhosta tilaamani vinyylit olivat Matchboxin Settin' The Woods On Fire ja Crazy Cavanin Still Crazy. Kumpaakaan en enää omista.

80-luvun alussa Suomessa vallinnut rockbillyboomi tavoitti hetkellisesti Kustavin saaristokunnankin. Suosikin artikkeleista tutut Crazy Cavan ja Matchbox olivat kovia juttuja. Muistan kuvitelleeni Matchboxin levyltä löytyvän silloisen suurhitin Midnite Dynamos, mutta sitä ei sinänsä kelvolla lp:llä ei ollutkaan. Cavanin levystä en muista muuta kuin pinkin kannen.

Musiikkiharrastukseni alkuaikoina levyjä lähti nopeasti kiertoon. Nuorena poikana ei juolahtanut mieleen, että ostelisin vielä 35 vuotta myöhemminkin lp-levyjä ja että niillä olisi nykyään varmasti paljonkin arvoa. Ei välttämättä juuri noilla kyseisillä rockabillyälppäreillä, mutta sellainenkin nykypäivän keräilyharvinaisuus kuin suomalaista hardcorepunkkia sisältävä kokoelmalevy Russian Bombs Finland oli minulla upouutena. Se taisi lähteä vaihtoon kun rupesin hevimieheksi talvella 1983.

Vaikka levy- ja etenkin lp-levyosteluissa on ollut pitkiäkin taukoja, löysin harrastuksen uudelleen pari vuotta sitten. Vierähti vuosia, etten hankkinut älppäreitä juuri ollenkaan, vaan kannoin kotiin pelkkiä cd-levyjä. Nyt asetelma on kääntynyt päälaelleen ja kiertelen lähinnä kirpputoreilla selaamassa vinyylikasoja. Aika usein löytyykin kaikenlaista kiinnostavaa. Viimeksi viime lauantaina investoin neljä lp:tä Hassisen kirppikseltä Turusta.

Merkillisin ostostapahtumani miesmuistiin oli Turussa Manhattanin kirppiksellä lauantaina kuudes helmikuuta. Selaisin lp-levyjä eräällä loosilla, kun vastaan tuli ranskalaisen hevibändin Trustin vuonna 1982 ilmestynyt Savage -kiekko. Muistin, että minulla on joskus ollut se ja että levy oli aika paska.

Ihmetys oli valtava, kun vilkaisin levyn takakantta. Alanurkassa oli pieni nimikkotarrani, joita liimailin noin vuosina 1983-85 älppäreihini. Olin siis törmännyt yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen entiseen omaan lp-levyyni! Missä lie lätty seikkaillut kaikki nämä vuodet, sitä ei tiedä itse pirukaan.

Kuten arvata saattaa, ostin levyn uudelleen itselleni. Hintaa oli viisi euroa ja musiikki yhtä kehnoa kuin muistinkin - syy, miksi siitä aikoinaan luovuinkin. Mutta koska tilanne oli tällainen, oli levy otettava talteen.

Vinyylimaniaa

Nykypäivinä lp-levyt ovat jälleen muodissa. Cd-levyt ei enää myy lainkaan entiseen malliin, koska nykysukupolvi on tottunut imuroimaan musiikkinsa ilmaiseksi netistä ja kuuntelevat räppiä tai muuta turhanpäiväistä jumputusta ties millaisten vehkeiden kautta.

Itsellänikin oli aika, jolloin en juurikaan ostellut älppäreitä. Jos levyjä ostin, hankin ne cd-muodossa. Pari vuotta sitten aktivoiduin jälleen lp-levyjen saralla. Sittemmin olen hankkinut varmaan satakunta älppäriä lähinnä kirpputoreilta sekä parilta tutulta, jotka siivosivat nurkkiaan. Levyjen hinnat ovat pyörineet 1-6 euron välillä.

Kirpputorit ovat viimeaikoina tulleet tutuiksi. Nykyään käyn usein selaamassa lättyjä Hassisen kirpputorilla tai Manhattanin Kirppis Centerissä Turussa. Muutama muukin turkulaiskirppis on ollut syynäykseni kohteena, muttei niistä ole mainittavampaa saalista löytynyt.

Ennen kuuntelin melkein aina Youtubesta musiikkia blogijuttuja naputellessani tai sosiaalisessa mediassa surffatessani. Lähinnä kokonaisia albumeja. Nykyään musiikkipuolen hoitaa lähes aina lp-levyt. Tällä hetkellä taustalla soi Blackfootin Strikes vuodelta 1979. Mainio levy hienolta bändiltä.

Lp formaatti, johon pitää keskittyä. Levypuolisko kestää yleensä 15-20 minuuttia, jonka jälkeen joko käännät sen tai sitten vaihdat levyä. Itse valitsen useimmiten jälkimmäisen vaihtoehdon, koska hyllyt pursuavat vinyylejä, joita en ole kuunnellut välttämättä vuosiin tai peräti vuosikymmeniin.

Entisenä tiskijukkana ja muutenkin melko kärsimättömänä yhden ja saman esittäjän kuuntelijana tämä on hyvä konsti. Ehkä se jonkun mielestä voi olla vaivalloista, mutta minusta ei ollenkaan.

Oman suolansa soppaan tuo albumien kansitaide. Nimenomaan lp-levyissä se pääsee kukoistukseensa. Ei tarvitse tihrustaa suurennoslasilla pikkuruista cd-vihkoa ja arpoa mitähän tuossakin mahtaa olla.

Tämän vuoden puolella lp-hankintojani ovat olleet niinkin erilaiset bändit tai artistit kuten The Nights Of Iguana, Mud, Tattooed Love Boys, Heavy Pettin, David Coverdale, Van Halen, Triumph, Divine, The Police ja Jon English.

Osa levyistä on tuttuja jo ennestään, koska ennen vanhaan niitä nauhoiteltiin c-kaseteille. Katoavaa kansanperinnettä sekin, muttei suinkaan aivan historiaa. Tunnen nimittäin vannoutuneita c-kasettiharrastajiakin. Ties vaikka c-kasetit ja vhs-videonauhat vielä jonain päivänä ponnahtaisivat takaisin maailmankartalle, mutten sentään löisi vetoa sen puolesta.

Kårenin levymessut

Lauantaina 15. syyskuuta järjestettiin Kårenilla Turun Hämeenkadulla perinteiset levymessut.

Myyjät olivat pääosin pääkaupunkiseudulta ja Ruotsista. Länsinaapureita tuntui olevan enemmän kuin viime vuonna tai sitten heillä oli isommat myyntipöydät. Veikkaisin, että noin puolet kauppiaista oli Ruotsista.

Kåren on paikkana varsin mainio tällaisia tapahtumia varten. Roudausta toki haittaa rappuset kakkoskerrokseen, mutta kai myyjillä sen verran löytyy papua käsistä, että tavarat saadaan ylös näytille.

Harmi, ettei Kårenilla ole ollut rokkikeikkoja aikoihin. Tykkäsin paikasta, vaikka omat hankaluutensa siinäkin oli. Vessat ovat turhan kaukana salista. Mukavia muistoja paikasta on kumminkin roppakaupalla. Muun muassa Kingston Wall, Nazareth, Boycott, Waltari ja UFO ovat soitelleet siellä hienot keikat.

Menin kaverini kanssa levymessuille vasta kahden jälkeen iltapäivällä. Meno oli jo rauhoittunut, eikä tunkua ollut lainkaan. Innokkaimmat levyostelijat olivat varmaan käyneet heti ovien auettua hakemassa kermat päältä. Tapahtuma oli avoinna 11-16.

Kuten viime vuonnakin, kiinnitin huomiota hameväen vähyyteen. Silloin bongasin kolme naista, nyt vain yhden. Levyjen plärääminen ei vaikuttaisi olevan kovin feminiistä hommaa. Vanha hiki tai viina ei nyt osunut sieraimiin, kuten viime vuonna. Vaikutti siltä, että silloin moni levyfriikki oli herännyt suoraan baaritiskiltä.

Lp-levy on viime vuosina nostanut päätään. Olen itsekin sitä mieltä, että se on musiikinkuuntelun perusformaatti. Muut tulevat perässä. Kårenin loorissa ei paljon muuta ollutkaan kuin vinyylikiekkoja. Cd-hyllyjä ei edes jaksanut selata.

Ruotsalaismyyjien huokeat hinnat houkuttelivat ostamaan muutaman älppärin. Mainittakoon niistä vaikka Journeyn debyytti-lp, Duran Duranin Rio ja John Norumin Total Control. Eurolla kappale. Samoja levyjä näkyi muidenkin myyjien laatikoissa, mutta kovemmalla hinnalla.

Levymessuilla tuntuu olevan tilausta. Kun tällainen tapahtuma järjestetään kerran, kaksi vuodessa samassa kaupungissa, ei touhuun ainakaan ehdi kyllästyä.

Kane Records elää

Turun Sanomat uutisoi viime vuoden tammikuussa, että legendaarinen turkulaislevykauppa Kane Records lopettaa toimintansa.
http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/185505/Legendaarinen+Kane+Records+lopettaa+Turussa

Lehti uutisoi asian myös taloussivuillaan
http://www.taloussanomat.fi/kauppa/2011/01/04/ts-verkko-kaatoi-kane-recordsin/201183/12


Vuodesta 1976 toiminut Kane Records ei kuitenkaan laittanut kokonaan pillejä pussiin, vaikka eilisen galluppini perusteella kaikki tuttuni niin luulivatkin. Levyliikkeellä on netissä omat sivut, jossa on lukematon määrä levyjä kaupan. http://www.kane.fi/prestashop/fi/


Viime viikonloppuna eräs tuttava oli tilaamassa Kanen sivuilta levyjä, jolloin innostuin itsekin surffaamaan saman aiheen parissa. Lopulta löytyikin viisi levyä, jotka klikkasin tilaukseen kaverin levyjen lisäksi.

Kane Recordsin muovikassi vuosien takaa.


Kanen varasto on Turun Luolavuoressa, osoitteessa Liisankatu 12. Omistaja Reijo Kanervan kanssa on sovittavissa jos haluaa hakea tilaamansa lätyt sieltä, jolloin välttyy postikuluilta.

Tuoreimmat levyostokseni.


En tarkkaan muista milloin kävin Kanella asioimassa ensimmäisen kerran, mutta se ajoittuu joko vuoteen 1984 tai 1985. Liiketila oli tuolloin osoitteessa Kauppiaskatu 16, Turku. Pienehkö kauppa oli pullollaan lp-levyjä. Etenkin heviosasto oli hyvin edustettuna.

Kane myi älppäreitä muita kauppoja halvemmalla. Liekö sitten syynä kanadalaispainokset, jolloin levynkansi saattoi olla erilainen kuin normaalisti ja sisäpussinkin joko blanko tai läpinäkyvää muovia. Biisijärjestyskin saattoi näissä painoksissa heitellä. Kannet saattoivat myös olla ns. sahattuja eli pieni viilto oikeassa alareunassa ilmoitti painoksen olevan halpatavaraa.

Esimerkkejä "kanepainoksista". Sisäpussit muovia ja Gary Mooren Corridors Of Power normaalista poikkeavalla kannella.


Muistaakseni koko levynostajaurani halvimman kiekon olen saanut juuri Kanelta. Kauppiaskatu 16:n takapihalla oli käytettyjen levyjen osasto, jossa myyjänä toimi ainakin välillä Eddy Carlsson. Mies on tunnettu mm. Nite Time Jumpers ja Vilperin perikunta -orkestereista.

Amerikkalaisen hevibändi Metal Churchin kakkoslevy The Dark (-86) oli laarissa ja hintana vaivaiset kaksi markkaa. Kävin oikein tiskillä kysymässä voiko tämä pitää paikkaansa. Carlssonin mukaan asian laita oli juuri näin. Levykin vaikutti kaikkea muuta kuin käytetyltä, vaikka muistaakseni hän kertoi siinä olevan jotain vikaa. Hyvin se on kumminkin soinut tähän päivään asti.

Kane Recordsiin liittyy myös sellainen tarina, että loppuvuodesta 1989 he hakivat Turun Sanomien työpaikkailmoituksella levymyyjää. Tein hakemuksen ja pääsin haastatteluun. Kane sijaitsi tuolloin Yliopistonkadulla.

Jutustelin aikani Reijo Kanervan kanssa. Hän ilmoitti, että paikka olisi muuten minun, mutta koska varusmiespalvelukseni alkaa ensi kesänä, joutuisi hän palkkaamaan taas uuden työntekijän.

Kyllähän se silloin vitutti. Työskentelin sitten kalusteovitehtaassa, josta muistona 90-luvun puolivälissä puhjennut allergia ainakin kissoille ja koirille sekä siitepölyongelmat.