Vanhoja inttikuvia Pansiosta

Katselin taannoin vanhoja valokuvia, joita löytyy muutama pino kaapista. Kaikkia en ole pistänyt albumien syövereihin, vaikka aikaa siihen olisi ollut vuosikymmeniä. Nämä kuvat on otettu vuodenvaihteessa 1990-1991 Pansiossa Turun Laivastoaseman esikuntakuntakomppaniassa.   

Kamera ei ollut vielä vuonna 1990 mikään joka pojan vehje, enkä muista niitä olleen juuri kellään. Rokkikeikoilla tytöillä saattoi olla ns. cocacola-kameroita, mutta sen järeämpiä laitteita harvemmin näki. En tiedä oliko kasarmilla kuvaaminen edes sallittua, mutta intin loppuvaiheessa päätin kumminkin ottaa kameran mukaan. 

Armeijan harmaisiin (tai laivaston mustiin) astuin kesäkuussa 1990. Alokasaika oli Upinniemessä Kirkkonummella. Aivan helvetillinen kesä, josta en löydä vieläkään mitään positiivista sanottavaa. Se oli vaikeaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sadistinen simputus varusmiesryhmäjohtajien taholta, kuumuus ja hiusmurtuneet jalkapöydät olivat pahimpia. 

Kakkoskomppanian tuvassamme oli kaksitoista varusmiestä. Heistä yksi nukkui kerrossängyssä yläpuolellani, muilla oli yksityissängyt. Yksiömme alikersanttina oli kiekonheitossa 90-luvun puolivälissä kuuluisaksi tullut Timo Tompuri. Mieleen on jäänyt hänen huutonsa kasarmin pihamaalla: "Jaramo, tehän marssitte kuin vanha lehmä!". 

Tompurin lisäksi muita tulevia julkkiksia samalla palveluspaikalla olivat Passi ja hammasharja-ohjelmasta tutuksi tullut juontaja Tino Singh, Suomen Kansallisteatterin näyttelijä Ilja Peltonen sekä muotimies Sami Sykkö. 

Alokasaika oli minulle niin rankkaa, että laihduin parissa kuukaudessa 26 kiloa, vaikka olinkin usein vapautettu marssi- ja taistelukoulutuksesta kipeiden jalkojeni takia. Loppuaikoina riuduin viikon verran keuhkokuumeen kourissa Sirkkalan kasarmin sotilassairaalassa Turussa.

Tilanne helpotti huomattavasti syyskesällä 1990, jolloin sain siirron Turun laivastoaseman esikuntakomppaniaan. Siellä oli mukavaa porukkaa, eikä tahti ollut millään lailla Upinniemeen verrattavissa. Aamulenkistäkin, joka oli kävely kasarmin ympäri, luovuttiin kun saimme äänestää siitä. 

Televisiota Pansion kasarmilla katselivat Passinen Seinäjoelta, Lakanen Hyvinkäältä, Lindholm Kauniaista, Kolima Raumalta ja Lindell Turusta.  

Yllä allekirjoittanut Kustavista ja Salo Littoisista. Alhaalla biljardia pelaavat Sjöblom Liedosta ja Koskinen Turusta. 

 

Muistan hyvin musiikin, jota tuvassa kuuntelimme. Ramones, Lita Ford, Pojat ja Metallica sekä Scorpions, jonka Crazy World ilmestyi sopivasti syksyllä 1990. Sitä sen sijaan en muista kenen tuo valtavan kokoinen kasettisoitin oli, joka kuvassa näkyy minun ja ikkunan välissä. 

Kuten kaikissa yhteisöissä yleensä, oli Pansiossakin muutama mulkku. Meidän joukkomme heitä siunaantui kolme. Trio sisälsi molemmat varusmieskirjurit, toinen Porista ja toinen Raisiosta.

Jälkimmäinen hoiteli ainakin loma-asioita. Minua hän muisti lähes päivittäin erityislahjoin - olin milloin hälytysryhmän johtaja tai joku muu vastaava, jolloin ylimääräisille viikonloppuvapaille ollut mitään asiaa. Kun hänen suosikkipoikansa lomailivat joka viikonloppu, pääsin minä joka toinen viikko pois kasarmilta. 

Kolmas mulkvisti oli turkulainen alfauros, jonka käyttäytyminen oli niin reteetä kuin olla vaan voi. Edes eräs alikersantti ei uskaltanut sanoa hänelle vastaan. Suurena jääkiekkoilijana esiintynyt kaveri sai yleensä kaikki illat ja viikonloput vapaiksi valehtelemalla käyvänsä lätkätreeneissä.  

Pääosin varusmieskaverini olivat kuitenkin pirun mukavia ja asiallisia. Mainittakoon vaikka Berner Raisiosta, Salo Littoisista ja Kujanpää Naantalista. 

Muutama vuosi sitten edesmenneen turkulaisen Aarniemen kanssa olin tekemisissä 90-luvun alussa paljon ja loppuun astikin jossain määrin. Bernerin kanssa pidämme myös yhteyttä. 

Armeijasta pääsimme pois 5. helmikuuta 1991. Päivää ennen Helsingin Jäähallissa esiintyi suosikkiyhtyeeni Judas Priest, mutta sinne pääsystä saatoin vain haaveilla. 

Kuvan kaasunaamariveikkoja en enää tunnista. Taidan itse olla oikeanpuoleinen. 

Alla jo edesmennyt Nurmi Perniöstä sekä Kujanpää, joka tuulettaa kaasuja eteenpäin Turun Sanomia apuna käyttäen.

Yllä Berner. Alla Metsovuori Hyvinkäältä. 

Leino Naantalista ja Ojala Kokkolasta. 

Kasarmi oli tuohon aikaan melko rapistunut. Vessassa ei ollut edes ovia. Pyrinkin toimittamaan tarpeeni yläkerrassa punttisalin vessassa aina kun se vaan oli mahdollista. Kuulemma melkein heti saapumiserämme lähdön jälkeen kasarmilla alkoi remonttihommat. 

Uudenkaupungin Janhuan kasarmi

Janhuan kasarmi on entinen rannikkotykistön koulutusalue Uudessakaupungissa. Se sijaitsee aivan meren rannalla melko lähellä kaupungin keskustaa.

Paikka on ollut jonkin aikaa mielessä jos noille kulmille sattuu eksymään. Näin pääsi käymään lokakuussa, jolloin Vakka-Suomen ytimeen oli muutakin asiaa.

Kimmokkeen Janhua-visiitille antoi eräs Lokalahdelta kotoisin oleva mies, jonka fotoja näin sosilaalisessa mediassa. Hän oli poikennut kasarmilla ja räpsinyt muutaman kuvan.

Eräs fotoista esitteli päärakennusta sisältäpäin. Etsimme seurueemme kanssa kuumeisesti miehen mentävää sisäänpääsyaukkoa, mutta sellaista ei löynyt mistään. Yksi ikkunoista oli säpäleinä ilmeisesti teiniangstin jäljiltä, mutta eipä tullut mieleenkään yrittää siitä sisälle.

Kyselin jälkeenpäin kaverilta mistä hän sinne oikein pääsi. "Ikkunasta". Täytyy kyllä olla aikamoinen hämähäkkimies jos sellaisesta raosta sisälle putkahtaa, varsinkin kun kyseessä on raavas aikuinen äijä!

Netistä löytyy todella kitsaasti infoa Janhuan kasarmista. Ennen rannikkotykistön varuskuntaa Janhuanniemellä toimi saha, jonka tuotteita laivattiin vientiin. Sahatoiminnan jälkeen kivirakennukset olivat miinatehtaana ja laivaveistämönä.

Tietääkseni 90-luvulla ja jonkun matkaa 2000-luvullekin kasarmilla oli orkideakoti. Tarkoittanee, että paikassa on kasvatettiin kukkia.

Löysin Turun Sanomien artikkelin vuodelta 2007, jossa Janhualle kaavailtiin huimaa orkideaparatiisia lasitettuine sisäpihoineen ja muine hienouksineen. Tällainen suunnitelma tuskin koskaan eteni pitemmälle. Ainakaan alueella ei ollut minkäänlaisia jääneitä moisesta.

Lähistölle ja aivan kasarmin viereenkin valmistuu parhaillaan omakotitaloja. Merinäköalan lisäksi asukkaat saavat kovin tuulisen tontin. Kylmä merituuli puhalsi lokakuussakin voimalla.

Oli jokseenkin lohduton näky löytää ennen varmaan kovin uljaskin kasarmialue tällaisessa kurimuksessa. Uudenkaupungin päättäjät voisivat keksiä paikalle jotain käyttöä ennen kuin se rapistuu pahemmin ja joutuu vandaalien kouriin. Vanhainkoti tai joku hoitolaitos tuli mieleen potentiaalisena vaihtoehtona, mutta sellaista uudet pientaloasukaat varmaankin vastustaisivat.

Vappuna Savojärvellä

Vappuni oli jo toista kertaa peräkanaa erilainen kuin takavuosina. Viime vuonna olimme hyvällä porukalla Puolan Gdanskissa. Siellä en huomannut vappuhumusta häivääkään. Menneenä tiistaina ei olisi voinut vähempää kiinnostaa lähteä kaupungille seuraamaan kännisiä valkolakkeja ja kuuntelemaan epävireisiä pillintöräyksiä.

Sen sijaan sovimme Alhrothin Kaken kanssa, että vapunpäivänä keskiviikkona suuntana on Kurjenrahkan kansallispuisto. Tarkemmin Savojärven Rantapiha. Seurueeseen liittyi myös eräs kolmas henkilö, joka noudettiin turkulaisesta maalaiskaupunginosasta. Näin saatiin iloista vapputunnelmaa autoonkin.

Turusta matkaa Savojärven Rantapihalle kertyy arvolta 45 kilometriä. Lukema voi heittää hieman suuntaan jos toiseenkin.

Rantapihan parkkipaikka oli tupaten täynnä saapuessamme paikalle. Kioskilla oli vappuhulinat täydessä käynnissä. Olo oli kuin klaffivirheellä; ensin ajellaan korpiteitä 10-15 kilometriä, eikä ainuttakaan autoa tai vastaatulijaa näkyy missään. Sitten perillä on kauhea tohina.

Savojärven toisella laidalla Kuhankuonolla on tullut käytyä jo niin monta kertaa, että Nousiaisten kuntaan kuuluva järven toinen puoli oli nyt vapunpäivänä mielenkiintoisempi kohde.

Kuhankuono kuuluu Pöytyän Yläneeseen. Näin kuntaliitosten aikaan se kuulostaa ärsyttävän monimutkaiselta. Kun menen vaikka Nauvoon, en todellakaan silloin sano meneväni Paraisten Nauvoon, vaan Nauvoon.

Rantapihalta lähtevä Savojärven kierros on uusittu viime kesänä. Pitkospuut hohkaavat uutuutta ja suorastaan vaativat tulla tallatuksi. Reitti kulkee pitkälti aivan rannan tuntumassa. Maisemat ovat kautta linjan todella komeat. Vääntyneitä puita, vedessä lilluvia vanhoja runkoja ja suota.

Päivä oli niin hemmetin hieno, ettei tänä vuonna moista keliä ole vielä ollutkaan.

Kake etsiskeli samalla geokätköjä. Niitä löytyikin Savojärven rannoilta neljä kappaletta. Nyt näin ihan konkreettisesti vierestä miten homma oikein toimii. Ei varmaan lainkaan hullumpi harrastus.

Paluumatka Rantapihalta taittui armeijan ampuma-alue Raasin kautta. Kylteissä luki, että pysähtyminen kielletty, muuten luullakseni sai ajella alueen läpi kaikessa rauhassa. Pikkuteitä pitkin pääsi Säkyläntielle, josta matkaa Turkuun on noin 45 kilometriä.

Ohitimme paikkoja, jotka muistin 90-luvun alun inttiajoiltani. Vietin silloin Raasin metsissä noin 2-3 viikkoa.

Mieleen muistui tapaus, jossa raumalainen varusmies veisti iltapuhteikseen puuklapia, yrittäen tehdä siitä falloksen muotoista. Ikävä kyllä lopputulos ei ollut aivan taiteilija Stefan Lindforsin kaalimadon veroinen. Ote nimittäin lipesi puukosta ja Rauman sällin kouraan tuli armoton haava. Kaveri kiidätettiin Yläneen terveyskeskukseen.

Samalla leiriviikolla eräs naantalilainen isänmaantoivo riisui kumisaappansa ensimmäisen kerran vasta torstai-iltana, vaikka olimme tulleet Raasiin maanantaina. Hillitön höyrypilvi lehahti ympäristöön. Porukka kaikkosi yskien kauemmas.

Turun Ilpoisissa asunut varusmies meni valittamaan polveansa. Siinähän ei tietenkään oikeasti ollut yhtään mitään vikaa. Pursimies Kujamäki käski hänet juoksemaan läheisin koivun ympäri. Varusmies A sitten twistasi minkä kehtasi ja suoriutui kuin ihmeen kaupalla parinkymmenen metrin matkan takaisin maaliin. "Saatte vapautuksen, mutta muistakaa kummalla jalalla klenkkaatte kun kävelette minun ohi", tuumi pursimies!

Presidentinvaalihumua

Suomen presidentivaalien toinen kierros on parhaillaan käynnissä. Vastakkain ovat ennakkosuosikki Sauli Niinistö (kok.) ja Pekka Haavisto (vihr.). Konservatiivit vastaan liberaalit, kuten on annettu ymmärtää.

En olisi uskonut, että tulen tästä aiheesta ikinä kirjoittamaan. Innoittajani toimi mikäpä muu kuin Facebook, tuo isojen lasten virtaalinen hiekkalaatikko.

Olen lopen kyllästynyt Pekka Haaviston kannattajien suoltamaan loputtomaan propagandaan, jota tilapäivityksissä esiintyy. Ollaan olevinaan niin avarakatseisia ja suvaitsevaisia. Sauli Niinistö on heidän mukaansa muun muassa rasisti, rotta ja lahtari.

Pekka Haavistosta ei sen sijaan saisi sanoa mitään negatiivista. Ei etenkään hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Jos sanoo, on oitis suvaitsematon, rasisti, homofobiikko, maahanmuuttovastainen ja ties mitä.

Minulla on Facebook -kavereina homoja, biseksuaaleja, siviilipalvelusmiehiä, armeijan käyneitä naisia, kokoomuslaisia, vasemmistolaisia ja vaikka ketä. Minulle on aivan sama kumpaa ehdokasta joku äänestää. Minua ei kumminkaan tarvitse leimata esimerkiksi suvaitsemattomaksi, rasistiksi, homofobiikoksi, maahanmuuttovastaiseksi tai miksikään muuksikaan, jollen itse äänestä Haavistoa. 

Itseään liberaaleina ja suvaitsevaisina pitävät henkilöt ovat monesti itse juuri pahimpia ahdasmielisiä valittajia ja mesoajia, jotka luulevat aina olevansa oikeassa ja muiden väärässä. Se siitä suvaitsevaisuudesta sitten.

Tästä kaikesta ärtyneenä kirjoitin viime sunnuntaina provokatiivisen tilapäivityksen Facebookiin. Se kuului näin: "Äänestin eilen heteroa, join helvetin paljon viinaa ja kuuntelin Uriah Heepia lähes koko illan. Siinäpä tärkemimmät."

Palautetta tuli tasaisesti pitkin päivää. Tämänhetkinen tykkäyssaldo on 42 kaveria ("En tykkää" -painiketta Facebookissa ei ole). Kommentteja on varmaan parikymmentä. FB-kaverimäärä väheni kahdella.

Örön linnakesaari

Dragsfjärdin kuntaan kuuluva Örö on Suomen eteläisimpiä saariryhmiä. Lähes sata vuotta puolustusvoimien käytössä ollut Örö on nykyisin Metsähallituksen hallinassa. Vaikka puolustusvoimien vakituinen miehitys saarella on loppunut, käytetään saarta edelleen harjoitus- ja valvontatarkoituksiin. Siksi saareen ei edelleenkään mennä ilman etukäteen anottuja kulkulupia. Matkailija pääsee tutustumaan saareen vain osallistumalla jo sovittuihin ryhmämatkoihin.

Örön saari on tunnettu sotahistoriastaan. Saarella sijaitsee mm. hyvin säilynyt Venäjän vallan aikainen kasarmialue. Saaren rakennukset ovat Senaatti-kiinteistöjen omistuksessa. Saari on myös luonnon puolesta ainutlaatuinen paikka. Puolustusvoimien toiminta ampumaratoineen ja helikopterikenttineen on tahattomasti luonut monille kasvi- ja hyönteislajeille ihanteelliset kasvuolosuhteet. Kuivat, avoimet kasvupaikat ylläpitävät omaa kasvilajistoaan, joka puolestaan tarjoaa elinympäristöjä monille hyönteisille. Öröstä löytyy paahteisten ketojen lisäksi upeita hiekkarantoja, joilla kasvaa harvinainen merikaali (Crambe maritima). Sieltä löytyvät myös Suomen ainoat merivehnän (Elymus factus ssp. boreali-atlanticus) kasvupaikat, sekä muutamia muita harvinaisuuksia. (metsa.fi)

Örön reissu oli käynyt mielessäni jo pari vuotta. Kun keväällä näin Turun Sanomissa ilmoituksen Örön retkistä, päätin tarttua luuriin ja kysellä tarkemmin asiasta. Kaksikin eri yrittäjää tekee saarelle matkoja, jotka molemmat lähtevät Kemiönsaaren Kasnäsista. Koska hintaeroa oli peräti 30 euroa, valitsin Wilson Charterin vesibussikyydin. Toinen yrittäjä seilaa kuunari Ingalla, jossa puitteet olisivat kylläkin olleet komeammat.

Wilsonien Linnea -vene on sama, jolla olen käynyt Bengtskärin majakallakin. Kuskina oli jälleen Daniel Wilson, joka samalla toimi retkellä historiaoppaana. Mukana oli myös opas Kasnäsin luontokeskus Sinisimpukasta. Hän tarinoi Örön kasveista. Sokerina pohjalla oli charmantisti harmaantunut Jouni -niminen mies, joka selitti Örön tykeistä kaiken tarvittavan. Hän oli rannikkotykistökillan miehiä ja paneutunut asiaan tarmolla.

Öröön ei noin vain pääsekään. Ilmoittautessa piti antaa sosiaaliturvatunnus ja mukaan piti ottaa henkilöllisyystodistus. Sitä ei kuitenkaan kysyttykään kaikilta, kuten aluksi luulin. Laiturilla oli vastassa kaksi jämerää sotilaspoliisia, jotka arpoivat osaanottajalistasta muutaman nimen. Kuten jo veneessä arvelin matkakumppanilleni Kalle Kirstilälle, jouduin tietenkin yhtenä neljästä todistamaan henkilöllisyyteni. Vaihtoehtoja olisi ollut useita kymmeniä. Taidan ryhtyä lottoamaan.

Luontokierros ei oikein minua vakuuttanut, vaikka opastyttö varmaan parhaansa tekikin. Suomenruotsalaisena hänellä taisi välillä mennä vähän kieli solmuun. En sitä toisaalta ihmettele, koska kasvien nimien opettelu yhdelläkin kielellä on valtava urakka. Örössä on erittäin harvinainen kasvilajisto, joka on saanut vuosikymmenet olla siellä omassa rauhassaan.

Daniel Wilsonilla sen sijaan oli sana hallussa suomeksikin. Mies osoittaui päteväksi tarinakertojaksi. Hän selitti Örön historiasta huumorisävytteisesti ja piti hyvin tunnelmaa yllä. Wilsonin äiti Paula Wilson pitää Bengtskärin majakkaa, joka muuten näkyi juuri ja juuri tykkikasematin päältä kun osasi oikeaan suuntaan katsoa. Välimatkaa Örön ja Bengtskärin välillä on muistaakseni 15 kilometriä.

Örön varuskunta lakkautettiin viisi vuotta sitten, joten varusmiehiä ei saarella enää ole. Itse kävin Örössä syksyllä 1990, jolloin olimme tukeutumisleirillä jossain Örön lähisaaressa. Se taisi olla neljän päivän reissu, jonka aikana naamioimme sotalaivan maastoverkoilla. Eräs hyvinkääläinen matruusi unohti rynnäkkökiväärinsä saareen ja meni tekemään siitä ilmoituksen laivan jo lähdettyä saaren rannasta. "Minkälainen tampio te oikein olette?", huusi pursimies Kujamäki pää punaisena.

Öröstä muistan mukulakivitiet ja sen, että ammuimme jollain vanhalla venäläismallisella konekiväärillä kaukana merellä olevia kanistereja. Matruusi Kujanpää Naantalista osuikin niin hyvin, että yksi kanisteri upposi. Yritin muistella mikä kallio se oli, mutta oikeastaan ainoa mahdollinen paikkakaan ei näyttänyt tutulta. Tosin sen se oli kai oltava.

Örön, kuten Kustavin Katanpään linnakesaarenkin tiet, on rakennettu vankityövoimalla. Venäjän vallan aikana vankeja tuotiin Siperiasta asti Suomeen. Joukossa oli mongoleja, jotka paikallisten asukkaitten mielestä poninhäntineen näyttivät naisilta. Tästä johtuen on vallinnut käsitys, että Katanpäässä olisi ollut naisvankeja teitä rakentamassa. Sama homma näköjään Örössä.

Örö osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi käyntikohteeksi. Toisin kuin vaikka Kuuskajaskarin linnakesaarella, Örö tarjoaa paljon nähtävää. Saari on noin 200 hehtaarin kokoinen, mutta omatoimisesti ryhmästä ei saanut lähteä haahuilemaan minnekään. Suulaampi sotilaspoliisi teki asian heti laiturilla selväksi.

Laukkuun kannattaa pakata Offia tai jotain muuta hyttysmyrkkyä, sillä itikoita Örössä piisaa. Daniel Wilsonia lainatakseni, "vaikka Örö on perhosparatiisi, on se myös hyttysparatiisi". En edes muista koska viimeksi olisi keskellä kirkasta hellepäivää ollut keskiviikon kaltainen hyttys- ja paarmainvaasio.

Päivä oli tosiaan helteinen, merikin lähes rasvatyyni. Saarella ramppaaminen otti tuollaisella kelillä hiukan kunnon päälle, ja kauhuskenaariona kuvittelin itseni siellä varusmiehenä. Se ei varmaan ollut helppoa ainakaan kesällä.

Suosittelen kaikille luonnosta ja saaristosta kiinnostuneille. Tykistö- ja muu armeijakalustokin käytiin varmasti tarpeeksi perusteellisesti läpi.