Hautalasta Hajalaan

Lauantaina 31. tammikuuta suuntana oli Salo. Vaikka entinen matkapuhelinkaupunki sijaitsee vain noin viidenkymmenen kilometrin päässä Turusta, tulee siellä käytyä melko harvoin. Salon seudulla on kuitenkin paljon kiinnostavia luontokohteita ja valtava määrä kirpputoreja. 

Päivän ohjelmaan kuului vuonna 2023 edesmenneen luontokuvaajaguru Hannu Hautalan retrospektiivinen valokuvanäyttely Taidemuseo Veturitallissa sekä kaksi kirppistä. 

Toinen käytetyn tavaran mekka, Aarresaari, olikin tuttu jo aiemmilta kerroilta. Etäämmällä ydinkeskustasta sijaitseva Secondhandmarket puolestaan uusi kokemus. 

Rankkasin Secondhandmarketin oitis Aarresaarta paremmaksi. Se on valoisa, siisti ja omaa laajan valikoiman tavaraa. Moniin turkulaiskirppiksiin verrattuna Aarresaarikin on tosin melkoinen aarreaitta. 

Löysin Secondhandmarketista John Fogertyn ensimmäisen sooloalbumin. Kansi on vuosikymmenten saatossa ottanut vähän osumaa, mutta itse vinyyli on kuin uusi. 

Levyn hinta oli vaivaiset seitsemän euroa. Nykyään kaikenlaisista Keijo-Annikeista pyydetään suuria summia, vaikka ne eivät mene kaupaksi edes eurolla. 

Hannu Hautalan valokuvanäyttely Poika, joka rakasti lintuja oli hieno. Koko Veturitallin kattava kuvakavalkadi eteni soljuvasti huoneesta toiseen. Uteliaita ihmisiä oli paikalla arviolta satakunta.

Hautalan kuvista moni oli tuttu jo aiemmista yhteyksistä. Mestariteosten sekaan mahtui myös sellaisia, joiden mukanaoloa vähän ihmettelimme. Epätarkat oravat eivät ehkä edusta kuusamolaista suurmiestä parhaimmillaan. 

Hautalan tuotannon ihastelun jälkeen suuntasimme kuntaliitosten myötä nykyään Saloon kuuluvaan Halikon Hajalaan, jossa minua ja Harri Nato Leinoa odotti urbaani vaelluskohde.

Rämpiessämme umpihangessa kohti vanhaa rautatietunnelia, napsin kuvia kuuraisista kasveista. Aurinko osui niihin täydellisesti, toisin kuin pian näkyviin tulevaan suuren aukkoon kalliossa. 

Kuulin Hajalan hylätystä rautatietunnelista ensimmäisen kerran kolmetoista vuotta sitten juuri Leinon kautta. Siitä tarkemmin linkissä https://kaislatuuli.blogspot.com/2013/03/hajalan-vanha-rautatietunneli.html

Vaikka vuonna 1927 valmistunut ja aikoja sitten toimettomaksi jäänyt tunneli onkin omalla tavallaan kiehtova kohde, en suosittele sinne menoa kenellekään ainakaan talviaikaan. Katosta on nimittäin tippunut tajuttoman kokoisia jäämöhkäleitä, jollaisen päähän saadessaan seuraava osoite saattaa olla ruumishuone.  

Mallikuvausta Hajalassa

Hajalan vanha rautatietunneli Salon Halikossa tuli tutuksi kevättalvella 2013, jolloin kävin tuossa merkillisessä paikassa ensimmäisen kerran. 1927 rakennettu tunneli on hylätty jo vuosikymmeniä sitten ja toimii nykyään lähinnä urbaanivaeltajien käyntikohteena.

Olin Salon seudulla asuvan harrastajamalli Amalian kanssa kuvaamassa viime syyskuussa Piikkiössä Pukkilan kartanon mailla ja Huttalan linnavuorella. Nyt sattui uudenvuodenaatto olemaan arkivapaani ja kyselin Amalialta kiinnostusta lähteä Hajalaan fotoilemaan. Ainakin erikoislaatuinen miljöö oli luvassa.

Lähipäivistä poiketen päivänvalo oli tietysti melko harmaa. Pääasia, ettei satanut. Pikku pakkanenkaan ei tuntunut Hajalassa juuri miltään, toisin kuin Halikon Prisman tuulisella parkkipaikalla, jossa meinasi lippalakki lennellä pois nuppia peittämästä.

Huomasin vasta jälkeenpäin, että tunnelin seinämät sammalineen ja jääpuikkoineen näyttävät kuvissa vähän kuin elokuvalavasteilta. Jotain tuollaisia Renny Harlinkin olisi kaivannut 70 miljoonaa dollaria maksaneeseen Cliffhanger -elokuvaansa. Nyt selvittiin muutaman bensalitran hinnalla.

Valoa Hajalan tunnelin päässä

Salon Halikossa sijaitseva Hajalan vanha rautatietunneli tuli tutuksi kaksi vuotta sitten. 1927 rakennettu tunneli on hylätty aikoja päiviä sitten. Uusi junarata kulkee läheisen pellon poikki.

Massiivista tunnelia katsellessa tulee väkisinkin mieleen työmiehet, jotka sadan vuoden takaisilla välineillä ahersivat hiki hatussa kallion kimpussa. Heidän työstään muistona on harvojen tuntema urbaani vaelluskohde.

Viime käynnilläni tunnelissa tuntui olevan todella heikko valo, eikä silmä tottunut pimeään sitten millään. Nyt samaa ongelmaa ei ollut, vaan aukkoon pystyi astelemaan aivan surutta.

Tunnelin pohjan vanerilevyt on alkupäästä saatu jollain konstilla saatu hajoitettua täysin pirstaleiksi. Kannattaakin katsoa minne astuu. Moiseen tihutyöhön tuskin nuorisokaan pystyy ainakaan ilman järeitä apuvälineitä, mutta vaikea keksiä teolle muutakaan syytä. Keskemmällä tunnelia vaneripohja on suhteellisen hyvässä kunnossa.

Vanerilattialla on joskus muinoin pistelty jalalla koreasti. Halikon pienviljelijäyhdistys on järjestänyt siellä tansseja. Miljöö on toki mitä erikoisin sellaiseen tapahtumaan, mutta miten mahtoi olla akustiikan laita? Pelkkä normaali puhekin kun kaikuu tunnelissa.

Parilla edellisellä käyntikerralla tunnelissa on ollut komeita jäämuodostelmia. Tänä talvena ei ole pakkasta  pahemmin ollut, eikä jäätaidettakaan näkynyt kuin lähinnä tunnelin ulkopuolella.

Retkikohteita koluamassa Salon seudulla

Viime sunnuntaina lähdin Harri Nato Leinon ja Virpi Been kanssa ajelulle. Suuntana oli Salo. Kuntaliitosten myötä kasvanut kaupunki nieli muun muassa Halikon, jossa oli ensimmäinen kohteemme - Hajalan vanha rautatietunneli.

Moinen ihme tuli tutuksi viime maaliskuussa, jolloin kirjoitinkin siitä blogiini. Nyt paikka näytti hieman erilaiselta; johtuen kai valosta, jota oli selvästi enemmän. Viimeksi kesti tottua hämärään varmaan viitisen minuuttia ennen kuin näki missä kummassa sitä oikein onkaan.

Varsin kummallinen paikka tunneli tosiaan on. Herkkähermoisia saattaisi pelottaa moiseen pimeään koloon meno. Viime keväänä tunnelin jäämuodostelmat toivat mieleeni tieteis- tai kauhuelokuvan. Varmaan kuluvankin talven mittaan jäämassat kasvavat ja tulevat merkillisiksi patsaiksi, jollaisia en ole aiemmin nähnyt missään.

Tunnelissa ei ole turvallista kävellä, vaan jokaista askelta saa hakea. Vaneripohja on lähes kauttaaltaan rikki. Betonimurskaa ja raudanpätkiä törröttää siellä täällä.

Toisessa päässä on tasainen peilijää, jossa voisi vaikka luistella. Maahan on arviolta muutama kymmenen senttiä, eikä näkymä jään läpi taskulampun valossa järin houkutteleva. Siirryinkin nopeasti vankemmalle alustalle sen huomattuamme.

Vanhan Turuntien varrella sijaitseva Halikon vanha silta on puurakenteinen on 1866 valmistunut puurakenteinen museosilta. Se on ollut osa Turusta viipuriin johtanutta Suurta Rantatietä. Sillan pituus on 75 metriä.

Vanha silta on osa Halikon kirkonseutua, joka kuuluu Museoviraston inventoimiin valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin.

Matkalla sillalle huomasimme pellolla kirmaamassa kymmenkunta pientä hirvieläintä. Tiedä sitten olivatko ne samoja kuin sillan lähellä näkemämme kolme metsäkaurista.

Kreivinmäen ulkomuseossa Halikossa en ollut aikaisemmin vieraillutkaan. Näytillä on aittoja, sudenkuoppa, mamselli-tyyppinen tuulimylly ja myllärin torppa.

Aivan vieressä on vanha puutalo, jossa tulkitsin jonkun asuvan. Sen voisi luulla kuuluvan kokonaisuuteen, mutta satelliittianteeni katolla ja uudenkarhea henkilöauto pihamaalla sotivat asiaa vastaan.

Viimeinen etappi oli Häntälänkosken pato Halikonjoessa. Allekirjoittaneelle paikka oli reissun parasta antia, koska en tiennyt tällaisesta aiemmin lainkaan.

Parkkipaikalta parin sadan metrin päästä löytyy pato ja sen viereen rakennettu kalastuslava, josta kelpaa katsella kosken kuohuntaa. Häntälänkoskella pitää vierailla toistekin.