Kaseva ja Pop Liisa

Syyskuussa 1976 taltioitu TV1:n Viihdetoimituksen Pop Liisa -ohjelman Kaseva -osuus näytettiin kokonaisuudessaan jouluaattona YLE Teemalla.

Vesa-Matti Loirin juontama Pop Liisa oli ilmeisesti vähän paneutuneempi musiikkiohjelma kuin aikalaisensa Iltatähti, jossa biisejä tuli vähemmän per vieras. Kaseva esitti lähetyksessä peräti kuusi kappaletta; Striptease tanssija, Tyhjää, Silloin kun, Mari, Turhaan mua huudat ja Pena.

Loirin haastatellessa Kasevan Asko Raiviota ja Mikko Jokelaa, ei nuorten miesten suusta tahtonut oikein tulla vastauksia. Loiri sai lypsätä puoliväkisin edes jonkunlaisia lauseita. Kovin aroilta vaikuttaneet musikantit olivat aivan eri maata itse musiikkinäytteissä - bändin Suomen oloissa vertaansa vailla ollut stemmalaulu, Tapio Rauman tyylikäs soolokitarointi ja tarttuvat kappaleet puhuivat puolestaan.

Tamperelainen Kaseva oli alunperin englanniksi lauvava kellaribändi. Kaseva -nimi tulee Kalevalasta ja tarkoittaa näppärää sekä kätevää. Love Recordsilla kiinnostuttiin yhtyeen demosta, jolloin laulukieli piti levy-yhtiön toivomuksesta vaihtaa kotimaiseksi. Sen jälkeen orkesteri olikin valmis astelemaan studioon ilman ainuttakaan tehtyä keikkaa.

Kasevan kaverit olivat 1940-luvun lopulla syntyneitä kirveellä veistetyn näköisiä sällejä. Koko porukka näytti vähintään kymmenen vuotta ikäisiään vanhemmilta. Tosin sama päti moniin muihinkin 70-luvun bändeihin.

Yhtyeessä vaikuttivat Mikko Jokela (laulu, 12-kielinen akustinen kitara), Nils Jokela (rummut), Asko Raivio (laulu, kitara), Tapio Rauma (sähkökitara, laulu) ja Jouko Järvinen (basso, laulu).

Kasevan debyyttiälpee Silloin kun (-74) oli valtava menestys. Sitä myytiin 22 000 kappaletta. Seuraajansa Kun maailma elää myi myös hyvin. Kolmas albumi Meidän huoneessa ilmestyi vuonna 1982, jonka jälkeen orkesteri pisti pillit pussiin.

Bändin toinen johtohahmo Asko Raivio hukkui Tampereen Teiskossa vuonna 1989. Kaseva palasi 2000-luvun alussa hieman eri kokoonpanolla ja on siitä lähtien esiintynyt silloin tällöin.

Satuin näkemään Kasevan keikalla kesällä 2008 Kaarinan Old Texas -ravintolassa. Samana ehtoona Iron Maiden konsertoi Helsingin Olympiastadionilla. Alunperin olin menossa sinne, mutta myöhemmin varattu lomamatka muodostui esteeksi. Ajattelin, että olen Helsingin reissun jälkeen liian väsynyt lähtemään seuraavana päivänä ulkomaille.

No, kumminkin tuli mentyä Old Texasiin. Hyvä niin, sillä Kaseva veti hienon keikan ja paikalla oli paljon tuttuja. Eipä ollenkaan haitannut seuraavana päivänä lähteä Ikaalisten matkatoimiston Norjan kiertomatkalle.

Status Quon Rick Parfitt kuollut

Status Quon kitaristina lähes 50 vuotta ollut Rick Parfitt sai viime syyskuussa sydänkohtauksen bändinsä kiertueella Turkissa. Tuolloin uumoiltiin ettei hän ehkä enää koskaan nouse lavalle. Niin myös kävi. Parfitt kuoli jouluaattona sairaalassa Espanjan Marbellassa 68-vuotiaana.

Syksyllä meneillään olleelle kiertueelle Status Quo ehti jo napata uuden kitaristin. Bändi aikoo lopettaa vuonna 1962 alkaneen uransa ensi vuonna. Pari keikkaa on sovittu kevälle Suomeenkin. Yhtye nähdään Helsingissä ja Turussa.

Wokingin kaupungissa Surreyn kreivikunnassa Kaakkois-Englannissa vuonna 1948 syntyneen Richard Jon "Rick" Parfittin oli syyskuun tapahtumien jälkeen tarkoitus siirtyä soolouralle ja kirjoittaa omalemänkerta.

1970-luvun alussa Status Quosta tuli yksi maansa suosituimpia rockyhtyeitä tyylin vaihtuessa hard rockiin. Quolla on enemmän Brittien singlelistasijoituksia kuin millään muulla yhtyeellä. Se on myös ainoa bändi, joka päässyt Brittien TOP 20-singlelistalle viidellä eri vuosikymmenellä. Orkesteri on soittanut yli 7000 keikkaa ja sen levyjä on myyty noin 120 miljoonaa.

Status Quo on hyvin neutraalissa maineessa. Ärsyttävyysprosentti on pieni verrattuna moniin muihin aikalaisiinsa. Suoralta kädeltä ei nyt tule ketään mieleen, joka olisi Quota mollannut. Sikäli kummaa, että periaateessa sekin on soittanut aina "yhtä ja samaa biisiä" kuten AC/DC, Motörhead tai Ramones. Niille on kuitenkin soraääniä sadellut monelta taholta.

Minulle Status Quo on ollut olemassa "aina". Poikasena serkun lp-levyjä selatessa nimi ja kansikuvat jäivät mieleen. Muistan selvästi etenkin On The Levelin (-74) kannen, jossa yhtyeen jäsenet poseeravat leveälahkeissa farkuissaan.

Olen nähnyt Quon muutaman kerran livenä. Mieleenpainuvin keikka lienee Turkuhallista (joka taisi olla silloin vielä Typhoon -nimellä) syksyltä 1994. Olin paikalla apuroudarina, jonka tehtäviin kuului työntää tavaralaatikoita ja kantaa kaikenlaista roinaa lavalle. Konsertin jälkeen sama homma toisinpäin.

Apuroudariryhmä oli itse keikan aikana lavan edessä valvomassa järjestystä oikeiden järjestysmiesten kanssa. Lähinnä siis sitä, ettei kukaan hyppää turva-aidan yli ja tule liian liki lavaa.

Jossain vaiheessa keikkaa tuntui siltä kuin sade olisi ropissut niskaan. Käänsin katseeni ylöspäin ja huomasin Rick Parfittin seisovan aivan ylläni. Pään heiluessa hänen hikipisaransa tippuivat vaaleasta liuhuletistä suoraan päälleni.

Kuluneen vuoden aikana viikatemies on ollut turhan ahkerana. Manan majoille ovat menneet muun muassa Motörheadin Lemmy Kilmister, sitten megastara David Bowie ja Parfittin jälkeen heti poplaulaja George Michael.

J. Karjalainen Ruisrockin Rantalavalla

Perjantaina 23. joulukuuta tuli TV1:ltä Yle Live -ohjelma, jossa näytettiin J. Karjalaisen viime kesän Ruisrockin keikasta parhaat palat.

Heinäkuussa nauhoitettu esiintyminen Ruisrockissa Turun Ruissalon Kansanpuistossa oli minulle sikäli erikoinen tapaus, etten tiennyt koko J. Karjalaisen edes olevan Ruisrockissa. Moinen oli livahtanut ennakkotiedoista täysin ohi, vaikka moneen kertaan mainoksia mielestäni katselinkin.

Olin VIP-vieraille tarkoitetulla alueella nauttimassa alkoholia, kun Rantalavalta alkoi kuulua jotain tuttua kaiken räpin ja muun turhanpäiväisen jumputuksen jälkeen. Tokaisin samassa pöydässä istuneelle turkulaiselle kulttuurivaikuttajalle Jari Nikkolalle, että "Aivan kuin J. Karjalainen olisi nyt lavalla". Ja niin olikin.

J. Karjalais-diggailuni on pitkää perua. Tykkäsin hänen ensimäisestä levystään J. Karjalainen ja Mustat lasit (-81) kovastikin. Sittemmin on kolahtanut lähinnä eräät 80-luvulla tehdyt irtobiisit kuten Ankkurinappi, Merenneitoni ja minä, Doris, Hän ja Mä meen. 1990-luvun puolivälin megahitti Väinö saa vieläkin karvat pystyyn ja 2006 alkanut muutaman vuoden Lännen-Jukka -periodi oli jotain aivan järkyttävää sontaa.

Kun katselin synkkänä ja sateisena jouluaamuna digiboksilta eilistä lähetystä, iski aivan tajuton kesäfiilis päälle. Aurinko paistoi, Silja Linen matkustajalaiva lipui Kansanpuiston ohi ja Karjalainen bändeineen oli elämänsä vedossa.

En ole oikeastaan ennen kiinnittänyt huomiota kuinka hyvin yhtye soittaakaan. Televisiosta se välittyi paljon paremmin kuin kaukaa yleisössä seisoskellen. Etenkin kitaristi Mikko Lankinen on aivan loistava.

Kuvausryhmän kraanakamera näytti laajalti yleisöä. Yhtään lähellekään keski-ikäistä ei Kansanpuiston hiekkarannalla ollut. Karjalaisen tapauksessa näin olisi voinut olettaa, sillä hän ei esitä nuorisomusiikkia. Vaikka miehen kataloogista löytyy lukuisia koko kansan hittejä, ei hevillä uskoisi nykynuorison tietävän hölkäsen pöläystä koko äijästä. Karjalainen kun edustaa juurevaa amerikkalaista blues- ja kantriperinnettä, eikä suinkaan räppää.

Rokilla ei ole ollut enää muutamaan vuoteen pahemmin tekemistä Ruisrockin kanssa. Suomen vanhimman rokkifestivaalin ohjelmisto on mennyt alaspäin kuin lehmän häntä. Todennäköisesti tulevana kesänä tapahtuu koko juhlan historian pohjanoteeraus. Ainakin viikko pari sitten julkistettujen ensimmäisten nimien perusteella lavalla hyppivät jälleen Elastisen ja Cheekin kaltaiset umpiturhat artistit.

Lähinnä hävettää lukea nyky-Ruisrockin esiintyjälistaa. Kuin perimmäisenä tarkoituksena olisi karsia yli kaksikymppiset pois jaloista. Oi niitä aikoja kun Ruisrockissa vielä oli rokkia - oli Aerosmith, Iron Maiden, Neil Young & Crazy Horse, ZZ Top, Georgia Satellites ja paljon muuta hienoa.

Tässä videoklipissä J. Karjalainen esittää Ankkurinapin Ruisrockin Rantalavalla vuonna 2013.

Michael Monroe Viking Gracella

Michael Monroe bändeineen esiintyi lauantaina 17.12. Turun ja Tukholman välillä seilaavassa Viking Linen Grace -laivassa.

Paatti ei kumma kyllä ollut loppuunmyyty ainakaan vielä lauantaina iltapäivällä, jolloin eräs kaveri tutki hytinsaantimahdollisuutta. Sakkia oli kuitenkin niin paljon, ettei jonotuksilta voinut välttyä baaritiskeillä tai kaupassa.

Terminaalissa bongasin jonkun verran tuttuja naamoja. Kaarinalainen levynkeräilijä Angerpuro oli mukana kuten viime vuonnakin vastaavalla reissulla. Eräs festarituttu oli perheineen lähdössä Malesiaan kolmeksi viikoksi. Viereisessä Hotelli Seaportissa vastaan tuli lähes koko Monroen poppoo.

Gracella on poikkeava tapa muihin ruotsinlaivoihin verrattuna. Menomatkalla kaupasta ei nimittäin saa kuin kuuden tölkin verran mietoja juomia eli joko kaljaa, lonkeroa tai siideriä. Syynä moiseen on, ettei porukka ryyppäisi hyteissä, vaan menisi oitis baariin imuroimaan kalliita drinkkejä.

Puolenyön aikoihin alkanut keikka valtavan kokoisessa yökerhossa oli pullollaan ihmisiä. Paras paikka löytyi yläorrelta, josta on hyvä näkyvyys lavalle, eikä liian kovaa tungosta.

Koska Michael Monroe on nykyään koko kansan suosikki vauvoista vaareihin, on melkein sama vaikka hän laukoisi vitsejä lavalla. Hurraata ja taputuksia tulisi joka tapauksessa. Onneksi musiikki on pääosassa, vaikka settilistaa voisikin rukata uuteen uskoon isolla kädellä.

Jo ennen keikkaa satuin näkemään vilauksen biiseistä, kun törmäsin laivan käytävällä kiertuemanageri Janne Tammiseen. Eipä kai suuria muutoksia voi odottaakaan, mutta kun on tuhat kertaa kuullut Hanoi Rocksin Tragedyn tai Malibu Beach Nightmaren, olisi vaikka Beer And Cigarette ja Visitor välillä mukava yllätys.

Show on lähes toisinto vuodentakaisesta Grace-keikasta. Silloin tosin kitaristi Steve Contea tuurasi Slashin bändistä Todd Kerns, joka hoitikin tonttinsa hienosti.

Monroen tyyli heilua lavalla ja kiipeillä saatavilla olevissa rakenteissa aiheutti jälleen jännitysnäytelmän. Pysyykö vai eikö pysy. Pysyi. Joku kerta voi käydä niin ikävästi, että mies rojahtaakin alas sellaisella ryminällä, että se oli sitten siinä. Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy.

Kuvat: Tony Lundberg

Marie Kansanpuistossa

Syyskuussa 2015 kysyin fotomalliksi turkulaista Marieta. Hän jäi joitakin vuosia sitten mieleen Turun Palloseuran jääkiekkojoukkoeen kannustustiimistä TPS-kissat. Vaikken suuri urheilufani olekaan, jostain kumman syystä cheerleadereita seuraa huomattavasti mielummin kuin esimerkiksi jotain vasenta laitahyökkääjää.

Ideana oli ottaa kuvia nätistä naisesta auringonkukkapellolla. Asia saatiinkin yhdistymään helposti kun Marie vastasi kyselyyni myöntävästi. Ruissalon Rantapromenadin varrella, Kansanpuiston lähistöllä oli tuona syksynä isohko auringonkukkaviljelmä.

Marie osoittautui yhdeksi tyylikkäimmistä ja luontevimmista malleista, jota olen koskaan kuvannut. Harvoin kenenkään liikkeet ja esiintyminen on noin sujuvaa, vaikka olimme tunteneet ehkä vasta puolisen tuntia.

Tämän tuolloin otetun kuvan rankkaan kuvaushistoriani parhaimmistoon. Ei voisi paljon paremmin onnistua. Valkoposkihanhet taustalla ovat piste i:n päälle.

Lähetin kuvan ammattiliittoni PAU:n julkaisemaan Reitti -lehteen, jossa oli tuolloin pyöri vapaa-aiheinen valokuvauskilpailu. Eipä yllättänyt, että se meni läpi.

Lisää auringonkukka- ja Marie -kuvia löytyy hakusanalla "kaislatuuli auringonkukkapellolla".

Samalla Ruissalon reissulla kävimme kuvaamassa myös viereisessä Kansanpuistossa, joka tunnetaan varmaan parhaiten Ruisrock -alueena. Ainakin minä viihdyn Ruisrockissa paremmin juuri siellä kuin läheisellä peltolla, jonne Juhani Merimaa kumppaneineen on tapahtumaa laajentanut. Varsinainen Kansanpuiston alue olisi vallan mainiosti riittänyt niihinkin juhliin.

Suorastaan harmi, että fotosessiot upean Marien kanssa jäivät vain tähän yhteen kertaan. Harvemmin meinaan noin hyvää mallia löytää. Tiedä sitten oliko syynä ajanpuute, kuvaustaitoni vai mikä, mutta turha kai sitä on sen enempää pohdiskella.

Härmälän rotkolla

Härmälän rotko Maskussa on erikoinen luontokohde Varsinais-Suomessa. Maakunnassa ei tietääkseni ole mitään vastaavaa paikkaa. Kymmeniä metrejä pitkän rotkon seinät kohoavat nekin reilusti yli kymmenen metrin korkeuteen.

Maskun ja Naantalin rajamailla sijaitseva Pakattulanvuori Härmälän rotkoineen oli kokenut metsurin moottorisahan sitten viime käyntini. Lokakuussa rotkon edusta näytti huomattavasti vaikuttavammalta kun puut eivät ole edessä häiritsemässä.

Rotkon syntyhistoriaa on arvuuteltu kautta aikojen. On jopa ehdotettu raon tulleen salaman iskusta tai maanjäristyksen voimasta, mutta oikeammin syynä lienee ollut kalliolohkareen irtoaminen vuoresta.

Härmälän rotkoon nouseminen vaatiin jonkun verran ponnistuksia. Se ei onnistu aivan jäykkä- tai kompurakoipisilta. Paikalla ei ole oikein mitään mistä ottaa tukea. Itse kiipesin rotkoon kallion alussa olevan lippaluolan kohdalta. Paluu onkin sitten taas eri juttu, mutta sekin käy joko samaa reittiä pitkin tai sitten lippaluolan vierestä, jossa on ehkä helpompi ja porrasmaisempi paikka.

Sisällä halkeamassa voi joillekin tulla klaustrofobinen olo. Mikäli on paljon katsellut vaikkapa Taru Sormusten herroja tai kauhuelokuvia, saattaa sekin aiheuttaa päänupissa jonkinmoista oireilua.

Pakattulanvuoren päältä, jonne en tällä kertaa kömpinyt kuten ei kukaan muukaan seurueestamme, näkee hyvin Naantaliin. Selvästi erottuvat ainakin Naantalin kirkko ja presidentin kesäasunnon Kultarannan graniittilinnan torni.

Katariinanlaaksossa 11. joulukuuta

Turussa sijaitseva luonnonsuojelualue Katariinanlaakso on suosittu ulkoilupaikka. Itse kiertelen alueella muutaman kerran vuodessa, vaikka noissa komeissa maisemissa voisi rampata huomattavasti useamminkin.

Sunnuntaina 10. joulukuuta Turussa oli yksitoista astetta pakkasta. Höyryävän, makoisan meksikonpata-aterian jälkeen ajattelin heittäytyä pitkäkseni sohvalle ja katsella digiboksilta Fox-kanavalta tullutta mainiota The Walking Deadia.

Kuinka ollakaan, pilkotti aurinko verhojen raosta niin innokkasti, että oli suorastaan pakko heittää roitit päälle ja lähteä ulkoilemaan. Muuten huono omatunto olisi soimannut moisen kelin hukkaamisesta.

Paikaksi valikoitui vauhdissa Katariinanlaakso. Kaasupoljinta kiihkeästi pumpaten ja Backyard Babiesin Total 13 -cd-levy pauhaten ajelin kohteeseen. Oli toimittava nopeasti, mikäli halusi aurinkoisia talvikuvia. Tähän aikaan vuodesta valo on niin kortilla, että nytkin oli tuurista kiinni miten kävisi.

Katariinanlaakso näytti pirun komealta eritoten Pitkänsalmen puolelta. Meri oli jäätynyt. Pari oravaa pomppi ja kiipeili lähistöllä, mutten saanut niitä kuvattua. Yleensä luontopolun varrella olevalla vanhaa uhrikiveä muistuttavalla möhkäleellä tapaa paljonkin kurreja. Nyt niillä oli varmaan jotain muuta tekemistä.

Itsenäisyys ja rock

Itsenäisyys ja rock oli YLE Teemalta tulleen ohjelman nimi, joka esitettiin Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 2016. Juttu oli kuvattu 30 vuotta aikaisemmin Helsingin Jäähallissa, jossa esiintyi tuon ajan suomalaisia rokkibändejä.

Koska moinen ohjelma sattui tulemaan sopivaan esitysaikaan, oli allekirjoittanutkin sohvalla mukavassa asennossa sitä tiirailemassa. Vaikka en muista aikoinaan lähetystä nähneenikään, vaikuttivat jotkut musiikkipätkät kuten Peer Günt sen verran tutuilta, että varmaan Youtubessa ovat tulleet vastaan.

Peer Güntin lisäksi ohjelmassa esiintyivät Tanna, The Nights Of Iguana, Melrose, Eppu Normaali, Sata lasta ja musiikkiannin korkannut Juice Leskinen Grand Slam. Juicen aikainen soittoaika jo iltapäivällä selittyi sillä, että hänet oli kutsuttu linnan juhliin samaisena vuonna. Tuo tapaus tuskin on mennyt ohi keneltäkään aikalaiselta, sillä Leskinen herätti kovasti huomiota imuroimalla ahkerasti boolia ja lopuksi sitomalla kravattinsa hikinauhaksi otsalleen.

Ohjelmatiedoissa mainittiin esiintyjien olevan "suomirockin kärkeä" tai jotain vastaavaa. En kuitenkaan lähtisi esimerkiksi Tannaa tai Sataa lasta tuohon kategoriaan lykkäämään. Tanna oli Dingon vanavedessä semimaineeseen noussut pudasjärveläiskokoonpano, jossa oli iskelmällisten ainesten lisäksi myös hard rock -vaikutteita.

Sata lasta puolestaan oli vuoden 1986 Rockin Suomen mestaruusvoittaja, josta muistan ikuisesti erään Rockradion toimittajan lausuman haastattelukysymyksen. "Te teitte levynne jossain saaressa, miten se on mahdollista?". Bändi tosiaan nauhoitti debyyttilevynsä Esikoinen "jossain saaressa", joka sattui olemaan kotikuntani Kustavi. Myöhemmin samanlaisen operaation teki 90-luvun alussa supersuosiota nauttinut Neon 2, jonka kolmas albumi Viides vuodenaika tallennettiin Kustavissa basistin kesämökillä.

Itsenäisyyden ja rockin jonkinlaisena punaisena lankana oli nuoripari, jota seurattiin alkunarikasta lähtien. Sällin nimi oli Petri Mäyränen, jota vastaava mies löytyi helposti Facebookista kun asian tarkistin - mitä nyt 30 vuotta vanhempana ja noin viisikymppisenä. Kaveri jutteli ihan päteviä tarinoita haastattelijalle. Tuskin hän joutui häpeämään nuorta itseään mikäli lähetystä nyt katseli.

Tunnin mittaisesta, aikaansa nähden sujuvasti leikatusta ja kootusta ohjelmasta jäin kaipaamaan lisää musiikkiosuuksia. Teinityttöjen haastattelut olisi voinut minimoida, sillä tupakkia sauhuttelevat 15-vuotiaat vahvasti meikatut pörröpäät eivät oikein kestäneet päivänvaloa enää 30 vuoden jälkeen. Mutta hankala sitä oli tietysti silloin ennustaa.

Itsenäisyyspäivänä Nautelankoskella

Itsenäinen Suomi täytti 99 vuotta viime tiistaina. Mikäpä sen parempaa ajanvietteä kuin mennä katsomaan miltä maamme luonto näyttää moisena juhlapäivänä. Suuntana oli Liedon asemalla sijaitseva Nautelankoski, joka kuudensadan metrin pituudellaan on Aurajoen pisin koski.

Nautelankoski on tullut tutuksi viimeisen kymmenen vuoden aikana. Käyn siellä silloin tällöin. Joka kerta kosken virtaus on erilainen - keväällä saattaa olla valtavat kuohut, kun taas keskikesällä kallionkoloissa voi kasvaa horsmaa. Varmasti tyypillisessä oppilasasuntolassakin lotrataan silloin suihkulla reippaammin mitä Nautelassa virtaa. 

Aurinkoinen itsenäisyyspäivä seitsemän asteen pakkaslukemineen houkutteli paikalle standarditiistaita enemmän ihmisiä. Kosken kuohujen ja jäämuodotelmien jälkeen kelpasikin ruveta vahtaamaan televisiosta linnan juhlia.